Strategista totuutta, пожалуйста!

Sattuipa silmiin venäläisen uutistoimisto IA Regnumin artikkeli päiväyksellä 23.4.2022, jonka otsikossa kysyttiin ”Miksi Suomi haluaa liittyä Natoon?” Samaisessa otsikossa annettiin vastaus: ”Koska sillä [Suomella] on hitleriläinen kultti”. Päätin kääntää koko artikkelin ja katsoa mitä muuta sieltä löytyisi. 

Ja löytyihän sieltä. Uutisjutussa esitettiin erilaisia Suomen rikoksia ja syntejä venäläisiä kohtaan aina 1940-luvulta nykypäiviin asti. Osa väitteistä oli vanhoja tuttuja, mutta joukossa oli myös uusia ja yllättäviä. Uutisen kirjoittajaksi mainittiin Modest Kolerov.

Piti ensin ottaa selvää uutistoimiston ja sen kirjoittajan taustoista. IA Regnum on 2002 perustettu venäläinen uutistoimisto, sen pääpaikka on Moskovassa ja se keskittyy kotimaan ja sen lähialueiden uutisiin. Regnumilla on Kremlin tuki takanaan, jo sillä perusteella, että se voi ylipäätään julkaista mitään. 

Kolerov on yksi uutistoimiston perustajista ja toiminut sen päätoimittajana. Hän on 59-vuotias ja syntyjään venäläinen. Wikipedian mukaan hän on anti-fasisti, mitä se tarkoittaakaan. Joka tapauksessa uutistoimituksessa huhutaan tervehdittävän toisiaan "СФО" sloganilla joka tarkoittaa ”kuolema fasistisille miehittäjille!”. 

Uutistoimiston agendalla on mm. vastustaa venäläisiä sijoituksia maihin, joiden politiikka on Venäjälle vihamielistä tai jotka edistävät toisen maailmansodan aikaisen natsismin tai fasismin kunnianpalauttamista. Venäläisten tietojen mukaan Regnum on kohdistanut toimia mm. Viroa vastaan.

Nytkö on Suomen vuoro? 

Ilmeisesti Suomen, ja samalla Ruotsin, Nato-jäsenyyskaavailut ovat provosoineet tässä käsiteltävän uutisen julkaisun. Uutisessa on kahdeksan ydinväitettä, koskien Suomen asemaa tai tekemisiä, kuten todettua, aina 1940-luvulta nykypäiviin. Katsotaanpas väitteitä.

Suomen halu liittyä Natoon rikkoo 1947 [Pariisin rauhan] sopimuksen velvoitteita vastaan.

Suomessa on säilynyt Mannerheim-kultti.

Suomi antautui Stalinille 1944.

Mannerheim oli Hitlerin liittolainen, Leningradin saarron rikoskumppani ja  Neuvostoliiton Karjalan venäläisten kansanmurhaaja.

40 vuotta suomettumista NL:n alaisuudessa oli turhaa, sillä Suomi on Hitlerin ja Mannerheimin Suomi.

Suomi toteuttaa kansallista ja kielellistä, aggressiivista laajentumista Venäjän Karjalassa. Ekspansio alkoi NL:n kaatumisen jälkeen.

Bryssel yritti pitkään Yhdysvaltojen alaisuudessa vetää Ruotsia ja Suomea Natoon.

Lännen hallitsemien tiedotusvälineiden kautta tehtiin johdonmukaista työtä yleisen mielipiteen muuttamiseksi Ruotsissa ja Suomessa Natoon liittymiskysymyksessä.

Historioitsija Arto Luukkanen totesi taannoin, että Venäjä ei vain katso historiaan, se elää siellä ja sen kautta. Yllä olevat väittämät ovat omiaan vahvistamaan Luukkasen havaintoja. Osaa näistä voi pitää vain tarkoitushakuisena historian vääristelynä ja esimerkkeinä ns. venäläisestä strategisesta totuudesta – eli pravdasta. Mahtuupa silti joukkoon väittämiä, joita Venäjä voisi käyttää perusteina halutessaan käynnistää Suomen denatsifiointi- ja demilitarisointioperaation. 

Kansanmurha- ja natsioperaatioista puheen ollen, muistetaanpa, että päivälleen 82 vuotta sitten Katynin metsässä Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD täytti joukkohautoja ampumillaan puolalaisilla siviileillä ja sotavangeilla. Nyt löydetään Ukrainasta yhä uusia siviilien joukkohautoja. Niinpä niin. 

Voihan Venäjä!

Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat jatkuneet nyt jo toista kuukautta. Ne ovat muuttaneet nopeasti mm. suomalaisten suhtautumista itäiseen naapuriimme ja saanut aikaan Suomen Natoon liittymisen kannatuksen huomattavan nousun. Mikä sitten on tuo Venäjä, joka muokkaa suomalaisten asenteita noinkin voimakkaasti? Blokkauksessani katson Venäjää, sen paikkaa maailmassa, sen yhteiskunnallista hallintoa ja Venäjän perintöä eri näkökulmista.

Meille lännessä saattoi helposti olla, ainakin ennen Krimin ja Ukrainan tapahtumia, muodostunut kuva venäläisistä länsimaalaisten kaltaisina. Ovathan he päällisin puolin länsimaalaisen oloisia ja heidän kulttuurinsa näyttää pinnallisesti samanlaiselta. Venäjän läntiset osat luetaan kuuluviksi Eurooppaan, mutta ovatko venäläiset ja heidän johtajansa eurooppalaisia? Venäläisten tavat ja käytös osoittavat, että he kuuluvat henkisesti ja maailmankatsomuksellisesti Aasiaan, eivät Eurooppaan tai ylipäätään läntiseen maailmaan. Jyväskylän yliopiston filosofian tohtorin Martti J. Karin taannoinen ja varsin erinomainen luento Venäjästä toi esille 1200-luvun julman mongolivalloituksen pitkän ja perusteellisen vaikutuksen venäläiseen sieluun. Kärsitty väkivalta, epäoikeudenmukaisuus, valehtelu ja pettäminen henkiinjäämiskeinoina sekä konkreettinen ero keskiajan Euroopasta ja sen kehityksestä muovasi venäläisistä muista kansoista erilaisia. Mongoliaika ja varsinkin se, ettei sen aikana kärsittyjä kauheuksia käsitelty, kohdattu ja saatu poistettua kansallisesta sielusta, jarruttivat ja kierouttivat venäläisten henkistä kehitystä – näin erottaen heidät muista kansoista. Jotkut venäläiset myöntävät kansallisen erityispiirteensä kirjoittaessaan maansa maanis-depressiivisestä psykoosista, jatkuvasta suuruudenhulluudesta ja siihen liittyvästä vainokompleksista, eikä vähiten massiivisesta kleptomaniasta.

Venäjää ei voi pitää yhtenä väestöllisenä kokonaisuutena. Tutkijat puhuvatkin neljästä Venäjästä: on urbaani, koulutettu ja verrattain varakas, on urbaani teollinen ja toimeentuleva, on agraari, köyhä ja apoliittinen ja on etnisesti ei-venäläinen, pääosin Kaukasuksen alueella asuva. Näitä venäläisyyksiä yhdistää enemmän tai vähemmän käsitys Venäjästä suurvaltana ja imperiumina, muita moraalisempana ja parempana kansana. Kuten Yhdysvalloissa, myös Venäjällä on sitkeässä käsitys omasta poikkeuksellisuudesta muihin nähden. Venäjä näkee itsenä kolmantena ja viimeisenä Roomana, mallina ja johtajana maailman kaikille kristityille. On todettava, että myös juutalaiset ja muslimit kokevat olevansa muita parempia ja muiden yläpuolella – ainoan totuuden haltijoita. Ainahan näitä itseään yli-ihmisinä pitäneitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta Venäjän yhteiskunnallinen korruptio, kleptomania ja heikko taloudellis-tieteellinen tilanne, sen pieni bruttokansantuote, pitää maan kaukana maailman johtoasemista. Pelaamalla pelinsä huonosti Venäjästä voi tulla pelkkä Kiinan raaka-aine reservaatti vähäisellä, jos millään korkean jalostusarvon tuotannolla.

Realiteeteista huolimatta Venäjällä ajatus imperiumista on edelleen politiikan keskiössä. Siksi Venäjä hakee rajanaapureistaan sen vallassa olevia ”alusmaita”, puskurivyöhykettä erottamaan Venäjä sen vastustajista (Keisarillinen Saksa, Natsi-Saksa ja nykyisin Nato). Kannattaa huomata, ettei USA:n, EU:n tai Naton yhteistyö Venäjän naapureiden kanssa ole Venäjän vastaista, mutta se on vahingollista Venäjän vaatiman etupiirin kannalta. Venäjä haluaa saada nykyistä enemmän globaalisti kantavaa ääntä eli vaikutusvaltaa. Georgian ja Ukrainan esimerkkien mukaisesti se haluaa myös erivapautta valtioiden käyttäytymistä säätelevistä säännöistä. Kaikkein eniten venäläiset haluavat länneltä kunnioitusta. He eivät näytä ymmärtävän, ettei kunnioitusta välttämättä saa uhkailemalla ja väkivallan käytöllä. Venäjä ei ole normalisoitunut (eli hyväksynyt imperiuminsa menetystä) imperialismin jälkeisellä ajalla kuten muut 1800–1900 -l. imperialistiset valtiot. Se haikailee edelleen imperiumiaan takaisin. Venäjän johto luonnehtii naapurialueita perinnökseen ("votshina", "historialliset venäläisalueet" eli Iso-, Vähä- ja Valko-Venäjä), jotka se haluaa ottaa jälleen haltuunsa.

Tämän logiikan mukaisesti Venäjän tulisi palauttaa ”historiallisille” omistajilleen esim. Kaliningradin alue, Puolan entiset itäosat, Suomen-Karjala, Siperian entiset kiinalaisalueet ja Kuriilien saaret. Tätä tuskin tulemme näkemään. Sen sijaan Venäjä ensin käyttäytyy huonosti ja sitten vaatii muilta myönnytyksiä ennen kuin suostuu palauttamaan suhteet ennalleen (esimerkkeinä ilmatilan loukkaukset, lentokoneiden transponderien käyttö, laivojen liikehdintä, erilaiset rajasopimukset ja muut mielenosoitukselliset provokaatiot). Valitettavasti Venäjän epäluulot ja huono käytös länttä kohtaan eivät johdu Putinin hallinnosta, vaan jo tsaarien ja Neuvostoliiton aikaisesta imperialismista, siten ei ole näköpiirissä muutosta Venäjän politiikkaan. Kiteyttäen: Putin ei luonut Venäjää sellaiseksi kuin se on, vaan Venäjä loi Putinista sen mikä hän on.

Jos haluaa ymmärtää, miten venäläiset kohtelevat muita maita ja miksi niin tapahtuu, niin vastausta voi hakea katsomalla kuinka he kohtelevat toisiaan. Ranskalainen aristokraatti ja matkakirjailija Marquis De Custine vieraili Venäjällä 1800-luvulla ja kirjasi ylös havaintojaan tsaarien maasta:

”Mies, joka on noussut pikkuisenkin rahvasta ylemmäksi, saa heti oikeuden - enemmänkin, hän saa velvoitteen - kohdella kaltoin muita miehiä, joille hänen tehtävänään on antaa niitä iskuja, joita hän itse ottaa vastaan ylempää; hän on vapaa etsimään tekemästään pahasta hyvitystä sille pahalle, johon vuorostaan alistuu. Näin vääryyden henki laskeutuu hierarkiassa taso tasolta alemmaksi tämän onnettoman yhteiskunnan pohjalle.”

Entä miten tästä eteenpäin? Venäjältä, niin sen kansalta kuin johtajiltakin, on jäänyt tekemättä kansallinen tilinteko, historian tunnustaminen ja siihen sopeutuminen, varsinkin omista virheistä oppien. Niin kauan kun Venäjä ei halua tai kykene puhdistamaan historiansa ja kansallisen psyykensä luurankoja kaapeistaan, se tulee jäämään erilleen yksinäiseksi häirikkövaltioksi kaltaistensa seuraan. Näin se ei myöskään pysty liittymään kansainväliseen yhteisöön. Voihan Venäjä, onko se maa tuomittu ikuisesti pitämään kiinni totalitaristisesta ja imperialistisesta, mutta vain sen omiin harhoihin perustuvasta suurvallan aseman tavoittelusta?

Älä elä valheessa

Edellisessä tekstissäni käsittelin Suomen lipun kehityksen kautta Suomen valtion muuttumista itsenäisestä maasta osaksi totalitaariseksi kehittyvää Euroopan liittovaltiota. Tämänlaisen siirtymän ja tilanteen parhaita asiantuntijoita ovat ne ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet vapautensa menettämisen ja elämisen pakotetussa valheessa. Käytän tekstissäni pohjana muutamien yllä kuvatun tilanteen läpikäyneiden, entisen sosialistisen itäblokin toisinajattelijoiden kirjoituksia. Ehkä tunnetuimpia heistä olivat neuvostoliittolainen kirjailija ja historioitsija Aleksandr Isajevits Solzenitzyn ja puolalainen runoilija ja kirjallisuuskriitikko Czeslaw Milosz. Kummatkin herrat joutuivat maanpakoon sosialistisista, kommunismia tavoitelleista kotimaistaan. 

Yhdysvaltoihin muutti kylmän sodan aikoihin ja varsinkin sen päätyttyä runsaasti entisen Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden kansalaisia. Monet heistä sijoittuivat paikallisiin yliopistoihin ja seurasivat uuden kotimaansa poliittista kehitystä. Viimeisten 20 vuoden aikana he ovat huolestuneet Yhdysvaltain – ja koko läntisen maailman – kehityksestä. He ovat nähneet siinä häiritseviä samankaltaisuuksia entisiin kotimaihinsa, jotka olivat siirtyneet läntisestä liberaalista yhteiskuntamuodosta sosialismiin ja valheella ylläpidettyyn pakkovaltaan – eli totalitarismiin.  Erityisesti heitä häiritsee seuraava samankaltaisuus: eliitti ja eliitin instituutiot ovat hylkäämässä vanhanaikaisen liberalismin, jonka perusta on yksilön oikeuksien puolustamisessa. Tilalle halutaan edistyksellinen uskontunnustus, jonka mukaan oikeuksia puolustetaan ryhmäidentiteettien kautta. Ihmisiä rohkaistaan määrittelemään itsensä, ei enää yksilönä, vaan ryhmäidentiteettinsä kautta. Hyvä ja paha on eri ryhmien välisessä taistelussa. Edistyksen nimissä nyt halutaan kirjoittaa historia uudelleen, kaataa vanhan vallan symbolit ja patsaat sekä muodostaa uusi kieli kuvaamaan uutta, haluttua todellisuutta. Kielen muutoksen avulla voidaan heijastaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ideaaleja jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Arvojen alati muuttuessa ihminen ei voi enää olla varma, milloin hänet viedään oikeuteen tai tuomitaan somessa, tuhotaan elinkeino ja maine vielä eilispäivänä sallitusta puheesta tai kirjoituksesta. 

Presidentti Niinistö oli taannoin huolissaan yhteiskunnassamme kasvavasta ideologioiden polarisaatiosta ja keskustelemattomuudesta. En huomannut, analysoiko hän mainitsemansa kehityksen aiheuttaneita tekijöitä. Näemme kuitenkin, että poliittisesti korrekti, edistyksellinen kansanosa syyllistää heidän kanssaan eri mieltä olevia somessa ja valtamediassa. Lyömäaseina käytetään sinänsä hyvältä kuulostavia termejä, kuten ”moninaisuus”, ”tasa-arvo” tai ”syrjimättömyys”. Erilaiset polttomerkit tai leimat ovat jo käytössä: yleisimpinä pahan synonyymeinä käytetään rasismia tai jonkin julistamista äärioikeistolaiseksi. Mitä muuten kertoo yhteiskunnan arvoista ja poliittisesta suuntautumisesta, kun suurin paha on vain äärioikealla?

Näen tilanteessa selkeitä samankaltaisuuksia aikamme läntisen maailman yhteiskuntien ja vanhan sosialistisen totalitarismin välillä. Erojakin toki löytyy. Vasemmistolainen totalitarismi 2.0 ei käytä yhtä ilmeisiä ja väkivaltaisia pakkokeinoja kuin sen neuvostoedeltäjä. Uusi totalitarismi, ainakin aluksi on rakenteeltaan pehmeämpää, kuin feminiinistä. Tosiaan, se on kuin Pink Floydin The Wall albumin ja elokuvan Äiti, joka pitää omistaan huolta. Ettei mitään pahaa pääsisi sattumaan, mutta samalla tulee rakennetuksi vankila. Samoin uusi pehmeä totalitarismi kontrolloi kaikkia mahdollisia ihmiselämän osa-alueita ja esittäytyy terapeuttina. Se on aina valmis auttamaan: on erilaisia sosiaalisia ohjelmia, joilla hairahtuneet voivat tehokkaasti katuen yrittää paluuta takaisin poliittisesti korrektiksi yhteiskunnan jäseneksi. Ääriliikkeet ja niiden ääriajattelun toki jättäneenä ja tarpeelliset katumusharjoitteet julkisuudessa esittäneenä!

Tekstissäni on nyt ollut paljon esillä sana totalitarismi. Katsotaan seuraavaksi mitä se on, mitkä sen menetelmät voisivat olla, miten se leviää ja ennen kaikkea: mikä on sen lopputulos. 

Hannah Arendt, yksi totalitarismin huomattavista tutkijoista, määritteli sen yhteiskunnalliseksi tilaksi, jossa yksinvallan saanut ideologia pyrkii poistamaan kaikki entiset perinteet ja instituutiot. Se tavoittelee kaikkia yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä toimintoja ja ilmiöitä ideologiansa valvonnan alle.  Suuruudenhulluudessaan se haluaa muodostaa ja kontrolloida todellisuutta. Näin totuutta on se, mitä kulloinenkin vallanpitäjä sanoo sen olevan. Neuvostoliitossa totuuden määritteli kommunistinen puolue, olihan sen pää-äänenkannattaja sanomalehden nimikin Pravda – Totuus. Puolueen vaatimusten toteuttajana toimi valtiokoneisto. Tänään totalitarismi vaatii uskollisuutta sarjalle erilaisia edistyksellisiä, mutta kaiken järjen ja logiikan vastaisia dogmeja, joista suurin ehkä on ”jakamattoman ihmisarvon” käsite.  Seppo Oikkosen ajatusta seuraten: ”Siitä, että kaikilla on jakamaton ihmisarvo, ei automaattisesti seuraa, että kaikki kulttuurit tulisivat toimeen keskenään”. Ainakin toistaiseksi dogmien omaksumista ja toimeenpanoa yksilöiden elämässä valvoo, valtiota enemmän, edistyksellinen eliitti ja ”tiedostavat” naiset muokkaamalla julkista mielipidettä haluamaansa suuntaan. Mutta on muistettava, että niin Suomen nykyinen vihervasemmistolainen tyttöhallitus kuin EU-komissiokin on valtiovaltaa käyttäen alkanut toteuttaa vihervasemmistolaista ideologiaansa puuttumalla ihmisten jokapäiväiseen elämään ja arvoihin. Ilmaston- ja ympäristönsuojelun verukkeella ajetaan totalitaarista valtiota sisään. Myös suuret liikeyritykset ja erityisesti somejätit voivat uuden teknologian avulla valvoa tekemisiämme ehken enemmän, kuin haluaisimme myöntää.

Puolalainen Milosz väittää olevan mahdollista, että läntisten yhteiskuntien ihmiseltä voi jäädä huomaamatta totalitarismin kehityksen liikkeellelähtö. Hänen mukaansa läntisten yhteiskuntien ihmisiltä puuttuu ymmärrys totalitarismin dynamiikasta ja sen voimien toiminnasta. Tämä selittäisi entisten itäblokin maiden Unkarin, Puolan ja Tsekin asenteita ja toimintaa EU:ssa. Ehkä nämä maat ovat nähneet EU:n kehityksessä jotain ikävän tuttua, mikä jää meiltä huomaamatta. Milosz toteaa kirjassaan The Captive Mind kommunistisen ideologian täyttävän uskonnoista luopuneen älymystön henkistä tyhjyyttä. Monikulttuurisuusideologia ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttävät mielestäni kuuluvan samaan, uskontoja korvaavaan ja elämälle tarkoitusta antavaan älymystön aatemaailmaan. Nyt ei tavoitella taivaspaikkaa kuolemanjälkeen, ei, vaan taivas on tehtävä jo täällä maan päällä poistamalla syrjivät rakenteet, valkoinen ylivalta ja hyvitettävä historiallisia vääryyksiä. Näin sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu, maapallo pelastuu ja vihervasemmistolaisen totalitaristin sielu virvoittuu. 

Jo 20 vuotta sitten kulttuurikriitikko Rene Girard varoitti profeetallisesti: ”Nykyinen henkinen kansankiihotus ja retoriset ylilyönnit ovat muuntaneet uhreista huolehtimisen totalitaristiseen komentoon ja jatkuvaan inkvisitioon”. Sosialistisissa maissa asuneet varoittavat samansuuntaisesti todeten, että liberalismin kunnioitettava heikoista ja marginalisoiduista huolehtiminen on nopeasti muuttumassa hirviömäiseksi ideologiaksi, joka, jos sitä ei pysäytetä, tulee muuttamaan läntiset demokratiat pehmeiksi, terapeuttisiksi totalitarismeiksi. Pelkäänpä, että läntinen ihminen on jo niin rappeutunut, että sille kelpaa pehmeä totalitarismi. Amerikkalainen sosiologi Philip Rieff kirjoitti vuonna 1966 että [kristillisen]Jumalan kuolema lännessä oli suurempi mullistus kuin bolsevikkivallankumous idässä. Uskonnollinen ihminen, joka eli ja järjesti yhteiskuntansa tuonpuoleisen todellisuuden periaatteiden mukaan, muuttuikin psykologiseksi ihmiseksi, joka ei uskonut tuonpuoleiseen. Uudelle ihmiselle oli tärkeätä vapauttaa itsensä omien nautintojensa etsimiseen. Tämä tulisi johtamaan kulttuurivallankumoukseen lännessä ja kristillisen uskon vesittymiseen. Rieff eli tarpeeksi pitkään nähdäkseen ennustuksensa toteutuvan ja kulttuurivallankumouksen johtavan pehmeän totalitarismin syntyyn.

Totalitarismi johtaa valheiden kierteeseen. Valheet ja valheet valheista syntyvät perusvalheesta: totalitaristinen valtio on ainoa totuuden lähde! Valheiden ylläpitämiseksi tarvitaan uuspuhe, jolla kontrolloidaan mitä ihmiset voivat ajatella ja ilmaista. Itse asiassa tämäkään ei riitä.  Amerikkalaisen kirjailijan Rod Dreherin mukaan ihmisiä opetetaan alistumaan vallanpitäjien ideologiaan kuormittamalla heitä keskenään ristiriitaisilla uskomuksilla. Ihmiset pakotetaan hyväksymään luonnonvastainen kaksoisajattelu, jossa heidän luonnollisen järkensä ja aistiensa havainnot kielletään syöttämällä heille ilmeisiä valheita. Suomessakin on näyttävästi uutisoitu mm. lapsen synnyttäneestä miehestä, useista kymmenistä eri sukupuolista, monikulttuurisuuden yhteiskuntaa rikastavasta vaikutuksesta ja erään aavikkouskonnon rauhanomaisuudesta. 

Kaksoisajattelulta emme voi välttyä, se on jokapäiväistä mielipiteenmuokkausta, jolle altistumme valtamedian ansiosta. Milosz varoittaa meitä: jos huomatessamme näitä valheita vaikenemme, tulemme samalla korruptoineeksi itsemme. Sillä eläminen jatkuvassa valheessa tulee ennen pitkää korruptoimaan luonteemme ja lopulta kaiken yhteiskunnassamme. Alexander Stubb twiittasi taannoin kuinka ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta”, saman puolueen Petteri Orpo tuomitsi 2015 maahan tunkeutuneiden muukalaisten motiivien epäilyn rasismiksi ja väitti, että Suomi ei voi kansainvälisten sopimusten mukaan estää tulijoiden vyöryä. Olemme ympäröineet itsemme valheilla: feminismi on tasa-arvoa, hukkunut pikkupoika Välimeren rannalla, ”Wir Schaffen das”, pakolaiset ovat naisia ja lapsia Syyriasta, elvytyspaketit Etelä-Euroopan maille yms. Arendtin sanoin; missä totalitarismi on vallinnut, se on alkanut tuhota ihmisen perusolemusta.

Solzenitzyn karkotettiin Neuvostoliitosta länteen 1974. Hän julkaisi juuri ennen karkotustaan Venäjän kansalle viestin, jossa vetosi maanmiehiinsä, etteivät he suostuisi elämään valheessa. Solzenitzyn tarkoitti sitä, ettei ihmisten tulisi hyväksyä ilman protesteja kaikkea sitä valheellisuutta ja propagandaa, jota valtio pakottaa kansalaisensa hyväksymään ja ottamaan totena. Tässä välissä lähetän terveiset Ylelle, Eduskunnan äänelle omalle kansalleen. Kaikki sanovat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua ja hyväksyä voimattomuus. Mutta tässä on se perusvalhe, Solzenitzyn jatkaa, joka antaa pahantahtoisen voiman kaikille muille valheille. Kadun mies ei ehkä voi kaataa valheiden kuningaskuntaa, mutta hän voi edes olla olematta sen uskollinen alamainen. Valheiden varaan perustettu totalitarismi on olemassa vain niin kauan, kun ihmiset pelkäävät haastaa järjestelmän valheineen. Berliinin muurin murtuminen 1989 ja pian sen jälkeen valheille rakennetun DDR:n romahtaminen ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Näin ollen, Solzenitzyn korostaa, jos meidän on elettävä totalitaarisen diktatuurin valheiden alla, niin vastauksemme olkoon: älköön heidän valtansa toteutuko ainakaan meidän kauttamme. Siksi on tärkeätä, ettemme elä valheessa.

Menetetty lenkkipolku

Miltä tuntuisi asua maassa, jossa olisit toisen luokan kansalainen ihonvärisi perusteella? Syntyperäsi määrittämänä olisit menettänyt osan ihmisoikeuksistasi, eivätkä viranomaiset tai laki enää suojelisi sinua tai läheisiäsi. Joutuisit kulkemaan julkisilla paikoilla turvattomana ja kohtaamaan väkivallan uhkan myös kotipihallasi. Kaiken tämän lisäksi yhteiskunta ottaisi varallisuuttasi yhä kiihtyvällä tahdilla ja omaisuuden suojaasi murrettaisiin uusilla pakkomääräyksillä.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Muistuvatko mieleesi niiden lukuisten Ylen esittämien natsidokumenttien yhteiskunta, jossa "rasistit" saivat terrorisoida vähemmistöjä? Vai ollaanko tässä apartheidia harjoittavassa Etelä-Afrikassa? Onko sittenkin kyseessä tulevaisuuden dystopia, kauhukuva siitä, mitä tapahtuu, jos vaikka Suomen Sisu saa vallan?

Mietipä vielä uudestaan. Sinä nimittäin elät jo tuossa yhteiskunnassa, nyt, Suomessa ja parhaillaan.

Olet luultavasti vieraillut jossakin virastossa, yrityksessä tai työpaikalla. Samalla olet ehkä huomannut, että päivän muotivillitys on pitää niin ulko- kuin sisäovetkin kiinni sähkölukoilla. Panitko myös merkille ulko-ovien, asiakaspalvelutilojen ja porraskäytävien valvontakamerat? Niitä on sielläkin, missä vain työntekijät liikkuvat. Oletko suunnitellut matkaa Viroon, kenties Tallinnaan shoppailemaan? Eteläiseen EU-maahan sinulla ei kuitenkaan ole asiaa ilman passia, itäiseen naapuriin tarvitset myös viisumin. En ole aivan varma haluatko enää mennä läntiseen, tiedät kyllä miksi. Voit virkistää muistiasi tästä ja tästä.

Samaan aikaan Suomen valtakunnan rajat ovat sepposen selällään: jokainen oikeavärinen ja oikeauskoinen tulija pääsee kuin kutsuvieras rajan yli maahan. Lännestä Ruotsista, idästä Venäjältä ja uusin reitti on auki etelästä suoraan Saksasta tulevilla laivoilla. Niinpä niin, ei toteudu yhdenvertaisuus maailmassa ja varsinkaan Suomessa!

Toisin kuin suomalaisten, vastaanottokeskusten  asukkaiden liikkumista ei ole rajoitettu millään tavoin ja sitä et ole voinut olla huomaamatta. Lehdet ja poliisitiedotteet ovat täyttyneet väkivalta-, ryöstö-, murha- ja raiskausuutisista. Olet kuitenkin saanut lukea tulijoiden tekemisestä ensin pelkästään vaihtoehtomedioista, sillä valtamedian tehtävänä on yrittää pitää sinut rauhallisena - ja valehdellen pettää sinua.

Olet saanut seurata itsenäisen Suomen historian ala-arvoisinta ajanjaksoa: näennäisdemokratian vaihtumista totalitarismiin ja alkuperäisväestön kansanmurhan käynnistymistä. Kaikki tämä vain siksi, että julkista rahaa saadaan riskittömästi siirrettyä yksityisille voitontavoittelijoille. Riskit, ne kannamme arjessamme sinä, minä ja läheisemme.

Entä jos jotain ikävää tapahtuu? Vaaransa kaikilla nimittäin. Oma lenkkipolkuni kulkee lapsuuden maisemissa, juurimaassani. Nyt lenkkipolun viereen on ilmestynyt vastaanottokeskus. Entä jos kuljen liian läheltä sitä ja saan yllättäen perääni neljä poliisipartiota, kuten eräs Jesse tyttöystävineen? Entä jos kesken lenkin kimppuuni hyökätään, eikä poliiseja hätäpuhelustani huolimatta tule?

Sanoinko edellä vaaransa kaikilla? Ei nyt sentään liioitella! Suomesta on tehty maa, jossa tietyt suojatut ryhmät voivat tehdä mitä raskaampia rikoksia ja saada sitä varmemmin jäädä maahan. Katsos kun ne kansainväliset sopimukset, joihin Suomikin on sitoutunut, eivät ole sinusta ja ihmisarvostasi kiinnostuneita. Ne suojelevat rikollisia ja heistä hyötyviä. Nokkimisjärjestys on maassamme perin muuttunut. Viranomaisten mukaan meidän, sinun ja minun on vain sopeuduttava "uuteen tilanteesen" tai muuten me itkemme ja sopeudumme.

Sinun on syytä ymmärtää, että kolmannen maailman kehitysmaista tulevat miljoonat maahantunkeutujat  tuhoavat vastaanottavat yhteiskunnat pelkästään lukumäärällään. Saksassa 3000 asukkaan yhteisöön tuotiin yhdessä hetkessä yli 6000 "turvapaikanhakijaa". Sen yhteisön rauhallinen, arvokas ja turvallinen elämä loppui siihen päivään. Niin käy myös Suomelle ja meille, jos nykyisen kaltainen maahantulijoiden virta jatkuu. Toistaiseksi se jatkuu päivästä toiseen ja tulevaisuutesi, kaikkien suomalaisten, muuttuu yhä mustemmaksi.

Sinua pidetään silmällä, matkustamistasi rajoitetaan, olet mahdollisesti töissä lukkojen takana, silti et ole arvokas - olet pelkkä objekti jota hyödynnetään. Ihmisarvosi on annettu muille. Sinulla ei ole niin väliä. Kadulla et ole turvassa, etkä edes kotonasi. Sinä olet suomalainen. Sinun ja läheistesi tulevaisuuden tuhoaminen on parhaillaan käynnissä. Katsottuasi Ylen uutiset voit kuitenkin rauhoittua: ei ole syytä huoleen, hallitus tietää mitä se tekee. Sehän tässä niin karmeata onkin, kun se tietää - ja tarkkaan. Sinulle ja minulle, tavallisille suomalaisille se tarkoittaa elinpiirin jatkuvaa kapenemista, syyllistämistä, tulevaisuuden ja toivon hiipumista ja menetystä.

Kansallinen henkiinjäämisemme on vaarassa. Sitä uhkaavat EU:n liittovaltiokehitys ja kansallisten viranomaistemme rajat auki -politiikka, joka sallii maahantunkeutujien vyöryn kaikkine nyt jo hyvin tunnettuine haittavaikutuksineen. Muutosta tilanteeseen voi olla turha odottaa, sillä valitettavan moni suomalainen elää yhä unelmissa, vailla itsesuojeluvaistoa tai kaukana todellisuudesta.

Eipä silti, on minullakin unelma: haluan lenkkipolkuni takaisin!

Oletko ylpeä maastasi?

Viikon päästä on taas aika esittää tympeätä ja vastenmielistä teatteria: itsenäisyyspäivän juhlaa presidentin linnassa, jossa maamme kellokkaat kilvan kehuvat itseään ja toisiaan. Syksyn 2015 aikana Suomen yhteiskunta on muuttunut ennennäkemättömällä tavalla. Demokratiasta on tullut ontto klisee. Suomalaisilla ei ole enää todellista sananvapautta, tai se on samanlainen kuollut kirjain kuin entisen Neuvostoliiton perustuslain takaama sananvapaus oli aikoinaan. Kansalaisten peruspalveluja karsitaan, silti verot ja maksut vain kasvavat. Yhteiskuntaamme huononnetaan. Kotien, katujen ja julkisen tilan turvallisuus vain heikkenee. Luottamus poliisiin on mennyt. Kansa jakautuu, sille valehdellaan ja sitä petetään. Arki on vaihtunut pakolaisteeman päivittäiseksi pakkosyötöksi ja suomalaisten syyllistämiseksi - meiltä on kadonnut normaali elämä. On syytä kysyä, miksi ja mitä ensi sunnuntaina juhlitaan?

Suuri osa juhlijoista on itsekin vaikuttanut tähän yhteiskunnan muutokseen. Jos pitää yhdellä sanalla kuvata nykyistä alennustilaamme, niin se sana on haittamaahanmuutto. Niin paljon negatiivista kiteytyy tähän yhteen sanaan. Presidentinlinnan juhlijat ovat avanneet tietoisella päätöksellä maamme rajat maahantunkeutumiselle. Käki päästettiin munimaan suomalaisten pesään. Vahinko on jo tapahtunut - eurooppalaisittain ajatellen vieläpä hämmästyttävän lyhyessä ajassa - ja nyt joudumme elämään alati huononevan yhteiskuntamme alasajon aikaa. Muslimit marssivat Helsingissä uskonnollisessa juhlassaan. He vaativat viittä moskeijaa maamme pääkaupunkiin. S-ryhmä on alkanut myydä hahal-lihaa. Suomalaisille annetaan pukeutumis- ja käyttäytymissuosituksia, ettemme vain loukkaisi muslimien tunteita tai provosoisi heitä raiskaamaan suomalaisia naisia. Kaikki tämä kertoo vauhtiin päässeestä islamisaatiosta. Media on pullollaan maahanmuuttoa ja islamia ylistäviä uutisia. Joka niemen notkoon ja saarelmaan on saatava perustaa vastaanottokeskus. Meille suomalaisille ei ole enää omassa maassamme paikkaa, jossa saisimme olla rauhassa. Jopa kotiemme pihoille ja autoihimme nämä sotaa pakenevat pakoloiset tunkeutuvat. Yhtäkkiä huomaamme, että meistä on tullut toisen luokan kansalaisia. Raiskaukset, murhat, ryöstöt ja pahoinpitelyt ovat lisääntyneet merkittävästi yhdessä vastaanottokeskusten kanssa. Enää ei auta edes poliisin ja median valehtelu ja asioiden salailu: ilmiöillä on selvä yhteys toisiinsa.

Mitä tapahtui meidän kotimaallemme? 

Miksi Suomesta on tehty nykyisen kaltainen ala-arvoinen ja halveksuttava, feminiininen ja alati paheneva monikulttuurihelvetti? Suomi on nykyisin maa, jossa poliisiin ei enää voi luottaa, jossa mediat ja poliitikot valehtelevat ja kansa on hylätty.  Kaiken takana on tietenkin raha. Maahanmuuttoa ja vastaanottokeskuksia tarvitaan voimaksi, jolla suomalainen hyvinvointivaltio ajetaan alas, synnytetään halpatyömarkkinat ja siirretään julkista rahaa yksityiselle puolelle vastaanottokeskusten avulla. Maahanmuuttobisnes on eliitille riskitön tulonlähde. Meille kansalaisille se tarjoaa vain riskejä väkivallasta, raiskauksista, murhista, taudeista ja omaisuusrikoksista. Mitä pitäisi ajatella esim. Hennalan tilanteesta: noin 600 nuorta miestä sullottuna yhteen majoituspaikkaan? Paljonko Lahdesta löytyy poliiseja, entä Puolustusvoimien virka-apua? No, Puolustusvoimat on lähtenyt Lahden Hennalasta ja heidät on korvannut juuri nämä maahantunkeutujat. Sillä hetkellä kun nuo 600 saavat päähänsä lähteä liikkeelle, kuka heidät pysäyttää? Sääliksi käy lähialueen asukkaita.

Mikä on aiheuttanut yhteiskuntamme muutokset? 

Syitä on monia, mutta yksi suurimmista oli Suomen liittyminen Euroopan Unioniin. Maassamme elää jo nuorten aikuisten sukupolvi, joka ei ole nähnyt itsenäistä Suomea. EU on tuhonnut kansallisen koheesiomme. Näin se on täydentänyt vasemmiston pitkään jatkunutta kansallistunteen, yhteisön arvojen ja moraalin mädättämistä. Tehokasta tukea hajottamistyölle on tullut myös ateisteilta, jotka historiaa tuntemattomina tai sitä vähättelevinä kuvittelevat ihmisten yhteisöjen rakentuvan ja pysyvän pystyssä ilman uskontojärjestelmiä. Feminismin osuutta Suomen ja suomalaisten nykyisessä alennustilassa ei pidä unohtaa. Feminismin, eli naisten ahneen itsekkyyden, syy-seuraussuhteiden ymmärtämättömyyden ja todellisuuspakoisten unelmien on Suomessa annettu jo yli 30 vuoden ajan johtaa yhteiskunnallista kehitystä. Jälki on karmeata ja halveksuttavaa, sen ohittaa vain  yhteiskunnallinen kaaos, jonka Ruotsin ja USA:n feministit ja muut nutturapääpoikaämmät ovat saaneet aikaiseksi. Onhan näitä toki meilläkin: olemme saaneet ihmetellä halosten, lipposten, biaudettien, askoloiden, viljasten, anderssonien ja nergien toilailuja. Joskus kuulee naisten valittavan, ettei heitä arvosteta. Ihan tiedoksi: arvostus täytyy reaalimaailmassa ansaita, myös nukkekotimaistereiden ja muiden sukupuolentutkijoiden. Valitettavan suuri osa naisista suhtautuu maahantunkeutumiseen ymmärtävästi, myönteisesti ja jopa osallistumalla SPR:n tuhotyöhön. Vallalla on merkillinen feminiininen auttamismania - "autamme" toisia niin että itse tuhoudumme!

Migrin, eli Maahanmuuttoviraston johtohenkilöt ovat naisia. Migri on kuin Natsi-Saksan SS-järjestö, valtio valtiossa, jonka SS-Totenkopfverbänd tekee mitä tahtoo, kenelle tahtoo ja missä tahtoo. Naiset ajatuskyvyttömyyttään heikentävät omia ja tyttäriensä vapauksia, elintilaa ja turvallisuutta. En ole koskaan ymmärtänyt miksi niin suuri osa naisista käyttäytyy perin itsetuhoisesti. Asia saa inhottavamman piirteen, kun feministit syyllistävät kantasuomalaiset miehet maahantunkeutujan raiskatessa suomalaisen naisen tai tyttölapsen. Jos ei ole ajattelukykyä ja ymmärrystä syy-seuraussuhteista, niin eihän sille mitään voi. Silloin  ehkä kannattaisi pitää pienempää ääntä, lopettaa valkoihoisten miesten rasistinen demonisointi ja jättää yhteiskunnalliset asiat niistä enemmän ymmärtäville. Tämä tiedoksi "kukkahattutädeille" ja muille "tiedostaville" naisille, nutturapoikaämmille ja tyttösille.

Maamme kerma juhlii ensi sunnuntaina. Juhlahumun lähestyessä muistutan, että poliittinen ja taloudellinen eliitti, virkamiehistö ja "älymystö" ovat julistaneet sodan omaa kansaansa vastaan. Meille valehdellaan, todellisuutta yritetään pimittää ja meitä ryöstetään parhaillaan. Meille väitetään, että muutos on väistämätön ja että meidän on vain hyväksyttävä asiantila. Väärin! Muutos ei ole väistämätön, mutta sitä halutaan ja siksi myös ajetaan eteenpäin mm. avaamalla rajat.

Hei juhlijat, olette menettäneet luottamukseni! 

Vähät välitätte minun ja läheisteni terveydestä, turvallisuudesta tai tulevaisuudesta. Olette vihollisiani. Asuinalueemme olette jo turmelleet niillä uusilla mallikansalaisillanne. Poliitikot ovat purkaneet yksipuolisesti yhteiskuntasopimuksemme, tilalle on tullut koko joukko erilaisia pakkoja, joilla meitä alistetaan. Siksi katson, että sotilasvala ei enää sido minua. Annoin sen aikoinani itsenäiselle Suomelle, maalleni, josta olin ylpeä.

Valtio ja isänmaa eivät välttämättä ole yksi ja sama asia!

Venäjän kansallislaulun kertosäkeessä on osuva kohta, joka saa mietteliääksi.

Славься, Отечество наше свободное,

Брацких народов союз вековой,

Предками данная мудрость народная!

Славься, страна! Мы гордимся тобой!

Viimeinen rivi kertoo: 

Slavsja strana! Myi gardimsja taboi! = Kunnia maalle! Olemme ylpeitä sinusta!

Voitko sinä olla ylpeä Suomesta 6.12.2015?

Vai yhdytkö lauluun: 

Ei laaksoa ei kukkulaa, ei vettä rantaa - ilman vastaanottokeskusta...

В Финляндий криминальное правидельство делают с иммигрантом геноцит для все простой финны.

Господи, помилуй нас!

Puna-armeijan vaununjohtaja tiikerijahdissa

Vasiliy Krysov oli harvinaisen onnekas Puna-armeijan panssarisotilas: hän taisteli Stalingradin, Kurskin ja Kievin kautta sodan loppuun ja jäi henkiin kertomaan kokemuksistaan. Hän aloitti uransa vaunujohtajana KV-1S panssarivaunussa, siirtyi rynnäkkötykkeihin SU-122 ja SU-85 patterinjohtajaksi, kunnes sodan lopussa taisteli T-34/85 vaunulla. Krysovin vaiheet koulutuksesta sodan kautta siviiliin jakautuvat kirjassa 15 lukuun, sitä havainnollistavat useat mainiot taktiset tilannekartat ja pieni kuvaliite. Hyvät viitteet ja hakemisto auttavat ja taustoittavat lukijaa.

Muistelmien teksti pääsee täyteen vauhtiin heti alussa: heinäkuussa 1942 Lipologovon kylän taistelussa lähellä Kalats na Donia Krysovin yksikkö sai Katjusha-rakettien pelästyttämiltä saksalaisilta ehjänä haltuunsa peräti 30 Panzer IV vaunua ja paljon muita panssariajoneuvoja. Jastrebenkan kylän taistelussa marras-joulukuussa 1943 Krysov väittää ampuneensa jopa kahdeksan Tiikeri-vaunua tuleen omalla SU-85 rynnäkkötykillään. Vastapuolella taisteli Waffen-SS:n 1. Panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler.  Kirjan edetessä alkaa näkyä sitä vaivaava sisällöllinen ongelma: saksalaiset esitetään niin huonoina taistelijoina, että lukija saattaa alkaa miettiä, miten venäläisille ylipäätään syntyi tappioita? Sen lisäksi Tiikereitä esiintyy kirjan mukaan rintamalla hämmästyttävän runsain mitoin.

Heinäkuussa 1944 kertojan yksikkö hyökkäsi Bug-joen yli sen länsirannalle, naapurimaahan, niin kuin Krysov sitä kuvailee. Näin hän ei kyseenalaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa vahvistettua laitonta Puolan itärajan siirtoa lännemmäksi. Joen ylityksestä syntyneissä taisteluissa Krysovin patteri, määrävahvuudeltaan viisi SU-85 rynnäkkötykkiä, tuhosi Waffen-SS:n  5. Panssaridivisioona Wikingin panssarivaunuja. Tuhotut vaunut olivat jälleen kerran Tiikereitä. Kirjan mukaan Tiikerit tuhottiin etupanssarit läpäisseillä laukauksilla. Käytettyä ampumaetäisyyttä kirjassa ei mainita. Toisen kerran Krysov johti puolalaisen Stulnon kylän taistelussa kahta SU-85 rynnäkkötykkiä ja niitä tukeneita konepistoolimiehiä. Hän väittää joukkoineen tuhonneensa kokonaisen saksalaisten motorisoidun jalkaväkirykmentin.

Millä nimellä kutsua vastustajaa? Siinä on ollut Krysoville tehtävää kerrakseen. Hän on rintamalla Stalingradista Königsbergiin. Sinä aikana hän kertoo taistelleensa saksalaisia, fritzejä, natseja ja fasisteja vastaan. Kirjassa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että hän olisi kohdannut Stalingradin taisteluissa italialaisia joukkoja. Donin aroilla loppuvuonna 1942 koetun katastrofin jälkeen italialaiset vedettiin lopullisesti pois itärintamalta. Miksi sitten Krysov mainitsee taistelleensa myös fasisteja vastaan sodan viimeisten vuosien aikana? Fasistithan olivat Italiassa vaikuttaneen vasemmistolaisen poliittisen suuntauksen edustajia. Ja miksi hän yleistää kaikki saksalaiset vastustajansa useassa kohtaa natseiksi? Eikö se ole yhtä kohtuutonta, kuin nimittää kaikkia Puna-armeijassa palvelleita kommunisteiksi tai kaikkia italialaisia 8. Armeijan sotilaita fasisteiksi? Kirjailijan epäloogisuus selittyy Stalinin poliittisella päätöksellä. Neuvostoliiton propagandassa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja Italian fasistisen liikkeen radikaali, kuitenkin bolsevikkien kanssa kilpaileva vasemmistolaisuus oli tärkeätä salata tai ainakin häivyttää mahdollisuuksien mukaan epämääräisten termien taakse. Siksi Krysov kirjassaan surutta niputtaa natsit, fasistit ja saksalaiset tarkoittamaan yhtä ja samaa vihollista: saksalaisia.

Kirjan vahvuus on sen hetkittäisessä rehellisyydessä. Silloin se kertoo karusta rintamasotilaan elämästä ja tulee kuvailleeksi useita Puna-armeijan vastenmielisiä käytäntöjä. Sotaretkivaimot olivat yksi niistä. Komppanianpäälliköistä ylöspäin upseeristolla oli tapana pitää nk. sotaretkivaimoja, eli yksikössä palvelevia naisia rakastajattarinaan. Sotaretkivaimoja kutsuttiin lyhenteellä PPzh. Kyseessä oli venäjän kielen sanaleikki, jolla haettiin koomista yhtäläisyyttä PPSh -konepistoolin nimeen. Teoksesta ilmenee selvästi kuinka ylemmät upseerit kohtelivat alaisiaan huonosti. Heitä kiinnosti pääasiassa vain oma urakehitys, ei niinkään yksikkönsä sotilaiden hyvinvointi - siksi suuristakaan miestappioista ei piitattu kunniamerkkejä tai ylennyksiä haettaessa.

Krysov summaa kirjassaan tuhonneensa lähes kaksikymmentä ja vaurioittaneensa kahtatoista panssarivaunua. Tuhotuista kahdeksan mainitaan olleen Tiikereitä ja yhden Pantteri. Tiikereiden lukumäärä vaikuttaa epäloogiselta ja heikentää kirjan uskottavuutta. Erään kerran Krysov soimaa puolalaisia siviilejä, jotka olivat vandalisoineet ja hajottaneet kaatuneiden puna-armeijalaisten hautamuistomerkkejä. Toisaalta hän väittää saksalaisten siviilien turhan takia pelänneen ja paenneen länteen etenevää Puna-armeijaa, vain fasistien propagandan pettäminä.

Puutteistaan huolimatta Krysovin muistelmat antaa läntiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä Puna-armeijan sielunmaisemaan, sen panssarijoukkojen taisteluihin ja varsinkin kertojan värikkääseen tapaan tuoda kaikki tämä esille.

Krysov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, englanniksi kääntänyt Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 sivua.

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltujen tai lisenssillä valmistettujen taisteluvaunujen puutteet olivat tulleet esille viimeistään Talvisodan taisteluissa. Siksi Puna-armeijan pääesikunta oli käynnistänyt laajan modernisointiohjelman, jolla pyrittiin saamaan uusia taisteluvälineitä varsinkin panssarijoukoille ja ilmavoimille.

Modernisointiohjelma toi panssarijoukoille kaksi sen kaipaamaa uutta, hyvin aikaansa edellä olevaa taisteluvaunutyyppiä (KV-1 ja T-34/76). Palvelukseen tulevat vaunut jaettiin uuden taktisen järjestelmän mukaisesti keskiraskaisiin ja raskaisiin vaunuihin.

KV-1S "Klimi"

KV-1S
Wikimedia Commons

Uusista vaunuista rintamalle ehti ensimmäisenä KV-1 eli Klimenti Voroshilov. Leningradin Kirovin tehtaan pääsuunnittelija S Kotin päätyi Espanjan sisällissodan kokemusten pohjalta yksitorniseen, mutta hyvin aseistettuun ja panssaroituun konstruktioon. Uuden vaunun päätehtäväksi määriteltiin jalkaväen tukeminen. Kaksi valmiiksi saatua esisarjan vaunua lähetettiin joulukuussa 1939 Karjalan kannakselle testeihin ja kokeiltavaksi taistelussa. Tulokset olivat hyvin rohkaisevia ja vaunutyyppi päätettiin ottaa heti sarjavalmistukseen. Ensimmäiset KV-1 vaunut olivat ajan mittapuun mukaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja. KV-1:n pääaseena oli 76,2 mm ZiS-5 kanuuna. Panssarointi oli vahvimmillaan 75 mm. Vaunun paino vaihteli 42 - 48 tonnin välillä alamallista riippuen, joten konstruktion ohjauslaitteet ja voimansiirto olivat kovilla.

Kesällä 1941 KV-1 oli suojan ja tulivoiman suhteen ylivoimainen saksalaisten kaikkia vaunuja vastaan. Sen heikkoudeksi havaittiin huono liikkuvuus, tekninen epävarmuus ja huono tähystysoptiikka vaunun sisältä taistelukentälle. KV-1 oli miehistöluukut suljettuna käytännössä sokea. Kehitysmallien myötä vaunun paino ja telapaine olivat nousseet liian korkeiksi liikkuvaan sodankäyntiin. Siksi vuonna 1942 kehitettiin kevennetty ja teknisesti parannettu versio KV-1S, jossa "S" oli lyhenne venäjän kielen sanasta skorostnyi, nopea. Uudessa versiossa suojasta oli tingitty liikkuvuuden parantamiseksi. KV-1S varustettiin uudelleen suunnitellulla tornilla. Merkittävä parannus oli vaunujohtajan lisääminen miehistöön. Näin vaunussa oli johtaja, joka pystyi keskittymään taistelukentän havainnointiin omasta komentotornistaan. Neuvostoliitto otti näin oppia saksalaisten toimivasta panssarimiehistödoktriinista ja -tekniikasta. Huolimatta parantuneesta taistelutehosta, KV-1S vaunuja valmistettiin vuoden aikana vain 1370 kappaletta. Seuraavana vuonna saksalaisten uudet Tiikerit ja Pantterit tekivät kertaheitolla KV-1 vaunuista ja niiden pääaseesta vanhanaikaisia ja niiden seuraajaksi suunniteltiin KV-85 vaunut.

Ensimmäiset valmistuneet KV-1S mallit ehtivät mukaan Stalingradin taisteluihin, joissa Krysovkin sai tulikasteensa.

KV-1S tekniset tiedot:

Paino   42,5 tonnia
Miehistö  5
Moottori   V-2K-s,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 600 hv / 2000 rpm
Tehopaino 12,9 hv / tonni
Huippunopeus 42 km/h
Toimintamatka 250 km
Telapaine 0,72 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus sauvajousitus
Vaihteet eteen / taakse  5 / 1
Pääase 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 92 mm
Panssarointi 82-30 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

T-34/85
 Foto © Historix

Harkovan veturitehtaalla vuonna 1940 suunniteltu ja valmistettu T-34 nousi Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden lippulaivaksi. Itse asiassa kaikki Neuvostoliiton kaatumiseensa saakka valmistamat keskiraskaat taisteluvaunutyypit perustuivat T-34:n moottorin ja muun tekniikan jatkokehitelmiin. Ensimmäinen venäläinen taistelupanssarivaunu, jossa ei enää vaikuta T-34:n perintö, on 2010-luvulla suunniteltu T-14 Armata.

T-34/76 -vaunussa yhdistyivät uudet, erittäin modernit ja aikaansa edellä olleet tekniset ratkaisut. Panssaroinnin toteutus oli jotain aivan uutta: vaikka panssarin paksuus oli vain 45 mm, se oli kallistettu 30 asteen kulmaan. Ratkaisu teki panssarilevystä iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempaa kuin oli ollut perinteinen 90 asteen kulmaan asetettu 45 mm:n levy.

Tehokas dieselmoottori yhdistettynä Christie-rakenteen jousitukseen teki vaunusta nopean ja maastokelpoisen. T-34 oli rakenteeltaan yksinkertainen ja kestävä, sen leveät telat auttoivat pääsemään soiden ja hankien yli. Pääaseena T-34/76 -vaunussa käytettiin 76,2 mm F-34 kanuunaa, jonka putken kaliiperipituus oli 41,5.  Vaunua oli vaikea johtaa, koska siinä oli vähäiset ja kehnot tähystysoptiikat. Vaununjohtaja oli samalla myös ampuja.  Mielenkiintoista kyllä, KV-1:n tornissa vaunujohtajana toimi lataaja. Kaikissa vaunuissa ei ollut radiota tai edes vaunupuhelinta. Näin myös osastojen johtaminen oli käytännössä mahdotonta. Aikansa modernein vaunu oli näiltä osin 1930-luvun alussa suunniteltujen edeltäjiensä T-26:n ja BT-7:n tasolla.

Kuten KV-1, myös T-34/76 oli saksalaisille epämieluisa yllätys sen ilmestyttyä kesän 1941 itärintaman taisteluihin. Uudet Puna-armeijan taisteluvaunut aiheuttivat saksalaisille tarpeen kehittää paremmin aseistettuja ja panssaroituja malleja korvaamaan PzKpfw III ja IV. Kesällä 1943 saksalaisten panssarikriisinä tunnettu puute tasaveroisista taisteluvaunuista saatiin korjattua kun Tiikerit ja Pantterit saapuivat suuremmissa määrin itärintamalle. Jo vuotta aikaisemmin rintamalle palveluskäyttöön saatu Pak 40, eli 75 mm pst-tykki ja sen vaunukanuunamuunnos 7,5 cm KwK 40 L/43 laskivat T-34/76-vaunun taisteluarvoa, mutta Pantterin tulo rintamalle teki siitä kerralla vanhentuneen.

Puna-armeija aloitti kiireisen kehitystyön T-34/76:n seuraajan saamiseksi palveluskäyttöön. Ennen paremmin panssaroitua ja aseistettua T-34/85 vaunua, eli suomalaisittain "Pitkäputkisotkaa", rintamajoukoille kehitettiin väliaikaisratkaisuna SU-85 panssarintuhooja.  Se oli T-34:n alustalle rakennettu torniton rynnäkkötykki, johon oli asennettu 85 mm ilmatorjuntatykki M1939 (52-K).

Kun T-34/85 saapui rintamalle keväällä 1944, sen edeltäjää vaivanneet epäkohdat oli pääosin saatu korjattua: uuden panssarin miehistöön oli lisätty vaununjohtaja, jolla oli oma torniluukku tähystyslaitteineen. Kaikissa vaunuissa oli radiot ja vaunupuhelimet. Silti uusi T-34/85 ei täysin poistanut Puna-armeijan tarvetta saada pääase, jossa  olisi riittävä läpäisykyky. Syynä tähän oli 85 mm ZiS-S-53 tykin ja sen ammustarvikkeiden puutteet taistelussa uusia saksalaisia vaunuja vastaan: tykin läpäisy riitti Tiikerin tuhoamiseen vain edullisesta kulmasta, Pantterin etupanssaria peruspanssariammus BR-365 ei pystynyt läpäisemään.  

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta T-34/85 pysyi tuotannossa Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa pitkälle sodan jälkeen. Vaunuun kehitettiin kaksi modernisointiohjelmaa 1960-luvulla. Suurin osa sodanjälkeen tuotetuista vaunuista meni vientiin mm. Kuubaan, eri Afrikan ja Aasian sosialistisille maille ja Lähi-itään. Kun vaunun alusta suunniteltiin uudestaan, syntyi T-44. Vaunun tornin vaihduttua suuremmaksi, siihen saatiin asennettua 100 mm D-10T kanuuna. Näin syntyi uusi taisteluvaunuperhe T-54 ja T-55. Vaunuista tuli eri alamalleineen Neuvostoliiton vientivaltti useiksi vuosikymmeniksi ja maailman tuotetuin panssarivaunumalli. Eri arvioiden mukaan T-54 / T-55 vaunuja on valmistettu 80 – 100 000 kappaletta.

T-34/85 tekniset tiedot:

Paino 32 tonnia
Miehistö 5
Moottori  V-2,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 500 hv / 1900 rpm
Tehopaino 15,8 hv / tonni
Huippunopeus 55 km/h
Toimintamatka 300 km
Telapaine 0,85 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus kierrejouset jokaisessa telapyörässä
Vaihteet eteen / taakse ensin 4 / 1, viimeisissä 5 / 1
Pääase 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 111 mm
Panssarointi 70-22 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

SU-122

SU-122 Kubinkassa
Wikimedia Commons

Neuvostoliiton teollisuus pystyi toisen maailmansodan aikana suunnittelemaan ja valmistamaan monipuolisen valikoiman taisteluvälineitä maan panssarijoukkojen käyttöön. Tästä eräänä osoituksena on T-34:n alustalle kehitetty rynnäkkötykki SU-122. Sen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja seuraavan vuoden tammikuussa vaunu saapui rintamajoukoille.

SU-122:n aseistus, 122 mm haupitsi M-30, putken pituus 22,7 kaliiperia, kertoi vaunun käyttötarkoituksesta: sen tehtävä oli tukea panssariyhtymien hyökkäyksiä suoralla ja epäsuoralla tulella.

Krysov mainitsee Kurskin taistelussa SU-122-rynnäkkötykeillä tuhotun Tiikereitä. Haupitsille kehitettiin tehottomaksi osoittautunut panssariläpäisyammus. Sirpaleampumatarvike ei ollut omiaan panssarinläpäisyyn, mutta teoriassa 122 mm ammuksen kineettinen energia on voinut olla riittävä vaurioittamaan Tiikerin tornia tai jopa irrottamaan sen vaunun rungosta.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

Puna-armeijan panssarijoukot joutuivat odottamaan uuden T-34/85 vaunun saamista palvelukseen vuoden 1944 kevääseen. Jotta sitä ennen pystyttäisiin taistelemaan saksalaisten Kurskissa käyttämiä uusia vaunuja vastaan, oli kehitettävä väliaikaisratkaisu. Koeteltuun T-34:n runkoon asennettiin kiinteään torniin tulevan T-34/85 vaunun alkusarjassa käytettävä 85 mm D-5T kanuuna. Vaunulle annettu tehtävä oli kunnianhimoinen: sen oli määrä taistella saksalaisten Tiikeri ja Pantteri vaunuja vastaan.

SU-85 rynnäkkötykki, tai niin kuin venäläiset sitä kutsuivat Istrebitelj - (panssarin)hävittäjä, osallistui ensimmäisen kerran taisteluun Dneprin ylimenossa syyskuussa 1943. Saatu taistelukokemus osoitti, että vaunun kanuuna ei ollut riittävän vahva taistelemaan määriteltyjä maaleja vastaan.

SU-85:n tuotannosta luovuttiin T-34/85 vaunun massavalmistuksen alettua. Uudeksi rynnäkkötykiksi valittiin 100 mm laivastokanuunalla varustettu SU-100. Sen pääaseen tuotannossa sattuneiden viivästysten johdosta joitakin alkusarjan vaunuja jouduttiin aseistamaan vanhalla 85 mm kanuunalla. Nämä vaunut tunnetaan nimellä SU-85M.

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 3/3

Harkovan menestyksellisen taistelun jälkeen Groẞdeutschland vedettiin Pultavaan. Siellä divisioona sai huomattavan täydennyksen ja vahvistuksen. Uusina taisteluvälineinä saatiin mm. SdKfz 124 Wespe ja SdKfz 165 Hummel panssarihaupitseja tykistörykmenttiin ja PzKpfw V Panther taisteluvaunuja.  Pantherit muodostivat erillisen kaksipataljoonaisen panssarirykmentin, jonka vahvuus oli kaikkiaan 200 vaunua (188 taisteluvaunua, 10 komentovaunua ja kaksi Bergepantheria eli hinausvaunua).  Vahvuudesta poistui kuitenkin jo ennen Kurskin hyökkäystä 26 vaunua erilaisten teknisten vikojen vuoksi. Tiikerikomppania laajennettiin pataljoonaksi, jonka kolmessa komppaniassa oli yhteensä 42 vaunua.  Groẞdeutschland oli koko sodan aikana Wehrmachtin ainoa divisioona, jolla oli Tiikeripataljoona. Divisioonasta oli näin tullut Wehrmachtin panssaridivisioonia huomattavasti vahvempi ja iskukykyisempi. Siksi onkin erikoista, että divisioona sai 23.6.1943 uudeksi nimekseen Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.


Kohti Kurskin taistelua

Panssarikreivin aika kului harjoitusten ja koulutuksen järjestämisessä. Erityisesti hän painotti Tiikereiden ja keskiraskaiden PzKpfw IV –vaunujen yhteistyön sujumista.  Kurskin operaation lähetessä Groẞdeutschland alistettiin osaksi Hothin komentamaa 4. panssariarmeijaa, sen XLVIII Panssariarmeijakuntaan. Armeijakunnan muodostivat GD:n ohella 3. ja 11. panssaridivisioona. Panssarikreivin esikoispoika palveli edelleen 11. PD:ssa, joten Kurskin operaatiossa tulisi taistelemaan kaksi Strachwitzia. Hothin armeija oli saksalaisten suunnitteleman saarrostushyökkäyksen eteläinen osa ja operaatioon osallistuvista yhtymistä kaikkein voimakkain lähes 1200 panssarivaunullaan.

Vahvasta joukosta huolimatta Panssarikreivi epäili operaation onnistumisen mahdollisuuksia jo ennen sen käynnistämistä. Hän oli oppinut kunnioittamaan venäläisten taktisia taitoja – varsinkin puolustuksessa – ja naamiointia eli ”maskirovkaa”. Operaatiosta ei tulisi tyypillistä panssareiden läpimurtoa vihollisen linjojen läpi. Siltä puuttuisi tila ja maasto liikuntaoperaatioihin, sillä alueen maasto sopi huonosti panssarien käytölle ja hyökkäyskiilan leveys olisi vain kaksi kilometriä. Salamasodan vauhdikkaat manööverit jäisivät tällä kertaa vain toiveeksi.

Kurskin taistelusta (Operaatio Citadel) on kirjoitettu paljon, joten käsittelen sitä tässä vain Panssarikreivin osalta. Groẞdeutschland lähti operaatioon 5.7.1943 kaikkiaan 360 panssarivaunulla, ensimmäisen päivän jälkeen jäljellä oli neljä PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV ja kolme Tiger-vaunua. Saksalaiset yrittivät uhrautuvasti parhaansa, mutta silti toivottua läpimurtoa ei saavutettu.  Kolmen taistelupäivän jälkeen, 8.7.1943 Panssarikreivi miehineen oli vielä 11 km päässä Obojanista, divisioonan taktisesta tavoiteesta. Operaatiokykyisiä panssarivaunuja oli siinä vaiheessa jäljellä yhdeksän kappaletta.  Panssarikreivin tiedustellessa etumaastoa 10.7.1943 klo 4.00 havaittiin voimakas, jopa ylivoimainen vihollisen T-34/76 panssariyksikkö. Luonteelleen ominaisesti hän antoi hyökkäyskäskyn. PzKpfw IV –vaunujen kanuunat tuhosivat tarkalla tulellaan vihollisen panssareita, mutta myös lukumääräisesti ylivoimaiset neuvostovaunut onnistuivat saamaan osumia saksalaisten vaunuihin. Panssarikreivi näki erään komppanian PzKpfw IV komentovaunun olevan pulassa ja kiirehti omalla vaunullaan avuksi. Samalla hän joutui omien ja vihollisten vaunujen väliin. Seuranneessa intensiivisessä tulitoiminnassa Panssarikreivi ei huomannut varoa vaunun tykin rekyyliä, se löi häntä kovaa olkapäähän. Taistelu oli Panssarikreivin osalta ohi, operaatio Citadel oli ollut hänelle pettymys, eikä hän ollut pystynyt toistamaan aikaisempia saavutuksiaan. Strachwitz evakuoitiin toipumaan vammoistaan jälleen kerran sotasairaalaan Breslauhin.

Panssarikreivin työkalu PzKpfw IV Parolan panssarimuseossa
Foto © Historix

Strachwitz - operaatiot

Toivuttuaan Panssarikreivi ei palannut Groẞdeutschland divisioonaan. Tähän varmasti vaikutti hänen  huonot välinsä divisioonan komentajaan Hörnleiniin, joka jalkaväen upseerina ei ollut ymmärtänyt Panssarikreivin ratsuväestä kumpuavaa toimintaa. Panssarikreiviä harkittiin Panzer-Lehr divisioonan komentajaksi, mutta lopulta nimityksen sai Fritz Bayerlein. Panssarikreivi lähetettiin keväällä 1944 Pohjoiseen Armeijaryhmään, sen panssarikomentajaksi. Joukot, joita hän tulisi komentamaan, olivat pienet. Ne koostuivat raskaan Panssaripataljoona 502. (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502.) jäljellä olevista 12 Tiger-vaunusta ja osastosta muita eri vaunumalleja. Luonteelleen ominaisella tarmolla ja taidolla Panssarikreivi alkoi suunnitella ja toteuttaa hänelle annettua uutta tehtävää: Narvajoen länsirannalla olevien neuvostosillanpääasemien tuhoamista. Tämä tehtäväkokonaisuus tunnetaan nimellä Strachwitz operaatiot I, II ja III. Operaatio I alkoi 26.3.1944 perusteellisen tiedustelun ja harjoittelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä operaatiota olivat menestyksellisiä. Panssarikreivi johti joukkojaan edestä ja onnistui tuhoamaan Puna-armeijan sillanpäät ja ponttoonisillat. Taistelussa mukana ollut tiikeriässä Otto Carius ylisti muistelmissaan Panssarikreivin johtamis- ja organisointikykyjä. Hyökkäys kolmatta sillanpäätä vastaan Krivassossa tyrehtyi neuvostojoukkojen liian kovaan vastarintaan, saksalaisten oli vetäydyttävä kesken operaation.

Saksalaisten sotilashautoja Narvajoen länsirannalla 2012
 Foto © Historix

Puna-armeijan suuri kesähyökkäys (Operaatio Bagration) alkoi, kuinkas muulloin, juuri 22.6.1944 eli Operaatio Barbarossan kolmantena vuosipäivänä. Sen seurauksena syksyllä koko Pohjoinen Armeijaryhmä oli menettänyt maayhteytensä muuhun rintamaan ja oli siten saarroksissa Baltiassa. Panssarikreivi oli joukoillaan mukana avaamassa maayhteyttä Pohjoiseen Armeijaryhmään. Tukumsin kaupungissa etenemistä esti kokonainen panssariprikaati T-34 –vaunuja. Kekseliäs Panssarikreivi pyysi Itämerellä olevaa raskasta risteilijää Prinz Eugenia antamaan raskailla tykeillään tulitukea. Risteilijä lähetti vesitasojaan johtamaan tulta ja kahdeksan 203 mm laivatykin yhteislaukaukset Tukumsin keskustaan tuhosivat venäläisten vaunuprikaatin 48 Sotkaa. Taistelussa oli mukana saksalaisten korkeasti palkittu Stukalentäjä: Hans-Ulrich Rudel lensi Junkers Ju 87G (”Kanonenvogel”) tykkikoneellaan taistelukentän yllä tuhoten 37 mm tykeillään neuvostovaunuja.

Rudelin työkalu: Junkers Ju 87G

Panssarikreivin maineesta kertoo hyvin se, että Saksan radiotiedustelu sieppasi Puna-armeijan viestiliikennettä, jossa varoitettiin omia joukkoja alueella olevasta ”Paholaiskenraalista”.  Marraskuussa 1944 Panssarikreivi oli matkalla käskynjakoon, kun VW Kübelwagen, jossa hän matkusti, joutui sivuluisuun ja pyörähti usean kerran ympäri. Kuljettaja ja adjutantti saivat välittömästi surmansa, mutta erittäin pahoin loukkaantunut Panssarikreivi lennätettiin JU-52 koneella Saksaan saamaan hoitoa. Jälleen hän paranteli vammojaan jo tutuksi tulleessa Breslaussa.


Viimeiset taistelut

Toivuttuaan pahemmasta Panssarikreivi lähti lääkäreiden vastalauseista huolimatta kainalosauvojen varassa Pohjoisen Armeijaryhmän esikuntaan anomaan komennusta taistelutehtäviin. Lopulta hänet komennettiin muodostamaan uutta yhtymää: Panzerjäger-Brigade Oberschlesien. Kyseessä oli tyypillinen sodan loppuvaiheen yhtymä, johon koottiin tuhoutuneiden yksiköiden henkiinjääneitä sotilaita. Yksikkö koostui jalkaväkirykmentistä tukiosineen, pienestä tykistöyksiköstä ja Jagdpanzer IV –panssarintorjuntavaunuista. Vaikka sodan lopun kaaoksessa olikin puutetta kaikesta mahdollisesta, Panssarikreivi pystyi talvella 1945 tehokkaasti puolustamaan Schleesiaa väijytys- ja yllätyshyökkäyksillä itsevarmaa Puna-armeijaa vastaan. Vanha tuttu Rudel lensi Ju 87G "tykkistukallaan" Panssarikreivin tukena. Tehokas toiminta toi Panssarikreiville 30.1.1945 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Iloa vaimensi tieto Panssarikreivin kuopuksen kaatumisesta. Poika Strachwitz oli menettänyt toisen jalkansa, mutta ilmoittautunut uudestaan rintamalle ja kaatunut panssarijoukkojen luutnanttina Holsteinissa. Sodan viimeisinä viikkoina Panssarikreivi johdatti joukkonsa Sudeettialueen halki Baijeriin, jossa antautui amerikkalaisille. Panssarikreivin sota oli ohi.

Sotavankina Panssarikreiviä kohdeltiin huonosti: amerikkalaiset kuulustelivat ankarasti upseerivankejaan ja antoivat niukalti ravintoa. Eisenhowerin käskystä vangeilta vietiin sotavangin status, heitä pidettiin ”aseista riisuttuina vihollisina”. Näin heitä ei kohdeltu Geneven sopimuksen mukaisesti. Kesken vankeuden Panssarikreivi sai järkyttäviä uutisia. Hänen vaimonsa oli kuollut liikenneonnettomuudessa jäätyään amerikkalaisen kuorma-auton alle. Amerikkalaiset eivät antaneet Panssarikreiville lupaa osallistua vaimon hautajaisiin. Panssarikreivin sotavankeus päättyi kesäkuussa 1947. Oli aika aloittaa uusi elämä. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän palasi sotavankeudesta muuttuneeseen Saksaan. Hän itse oli muuttunut aatelisesta sotasankarista ja kenraalista köyhäksi ja kodittomaksi entiseksi vangiksi.

Panssarikreivi avioitui uudestaan ja otti tammikuussa 1949 vastaan Syyrian hallituksen kutsun tulla kouluttamaan ja organisoimaan maan armeijaa ja varsinkin sen panssarijoukkoja. Tehtävä oli tuskin alkanut, kun CIA:n järjestämä vallankaappaus pakotti Panssarikreivin perheineen lähtemään kesäkuussa 1949 maasta pois. Lopulta hän osti maatilan Baijerista, asettui aloilleen viettämään rauhallista perhe-elämää ja perusti Ylä-Schleesian pakolaissäätiön. Der Panzer Graf, Panssarikreivi, kuoli 25.4.1968 ja hänet haudattiin Bundeswehrin kunniavartioston läsnä ollessa Grabenstattin sukuhautaan vaimonsa viereen.

”Pitäkää varanne, sillä vihollisjoukkoja johtaa itsensä paholaisen komentaja von Strachwitz. Välttäkää kosketusta mahdollisuuksien mukaan vahvistusten saapumiseen asti”

                             Pohjoisessa Armeijaryhmässä vuonna 1944 siepattu neuvostojoukkojen radioviesti






Bagnodasin teos on vaikea arvosteltavaksi: siinä on käsitelty henkilöä, josta on hyvin vähän lähdeaineistoa. Kirjassa on paljon taustoittavaa tietoa joukko-osastoista, joissa Strachwitz taisteli ja itärintaman yleistilanteen esittelyä. Siksi siinä on myös osioita, joissa kirjan päähenkilö Strachwitz on kateissa. Harmillista on kirjan käyttämä romaanimuotoinen kerrontatapa. Sitä johtuen lukijan on vaikea hahmottaa tapahtumien aikatauluja ja yksityiskohtia. Panssaritekniikasta ja eri vaunumallien eroista on niukalti tietoa. Tällaisessa kirjassa odottaisi panssarivaunujen tarkkaa esilletuontia.

Vielä käsittämättömämpiä ovat kirjan lukuisat asiavirheet sotateknisessä terminologiassa tai historiallisessa aikakehyksessä. Esimerkkeinä näistä ovat sivulla 220 mainitut tykistörykmentin ”pataljoonat” tai sivulla 248 esitellyt T-17 vaunut. Entä miten PzKpfw IV:n lyhyt tykinputki oli parempi kuin pitkä, kuten sivulla 170 väitetään? Mitä oikeastaan tapahtui, kun sivulla 221 kerrotaan ”Stauffenbergin murhayrityksestä”? Suomen kielen sanajärjestys on määritelmän mukaan vapaa, mutta silti kannattaa olla tarkkana, ettei lauseen sanoma hämärry taitamattoman sanajärjestyksen käytön vuoksi. Olisi mielenkiintoista saada kirja luettavaksi  alkuperäiskielellä. Silloin selviäisi onko edellä mainitut ongelmat Bagnodasin vai kirjan suomentajan Lauri Mäkelän aikaansaannoksia.  Luen parhaillaan toista Mäkelän suomentamaa panssarihistoriallista teosta ”Tiger raskas panssarivaunu”, Koala 2014. Kirjassa esiintyy samanlaisia sotateknisiä terminologiavirheitä kuin Bagnodasin teoksen suomennoksessa, jopa niin runsaasti, että ne pilaavat lukunautinnon.

Kirjan kuvaamista taisteluista Kursk on laajimmin käsitelty. Baltian alueen taisteluja kuvatessaan Bagnodas lainaa sumeilematta Otto Cariuksen muistelmien tekstiä. Kirjan ansioita ovat Saksan panssarijoukkojen synnyn esittely 1930-luvun loppupuoliskolla ja hyvät viitteet, liitteet ja lähdekirjaluettelo. Erinomainen kuvaliite on maininnan arvoinen. Karttoja on niukalti, mutta niillä tulee toimeen.

Puutteineenkin kirja on arvokas lisä sotahistorian kirjakokoelmaan. Se kertoo ryhdikkään, uljaan ja rehdin upseerin, aatelisen ja herrasmiehen, todellisen isänmaanystävän kunniakkaasta elämästä ja taistelusta.


* * *



LÄHTEET:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.



Kuvat: 
Historix
Wikimedia Commons

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 2/3

Kotimaahan toipumaan lähetetyllä von Strachwitzilla oli aihetta olla hyvin tyytyväinen vuoden 1942 saavutuksiinsa. Hänet oli palkittu Rautaristin ritariristillä ja myöhemmin hänelle myönnettiin lisäksi tammenlehvät ritariristiin. Hän oli taisteluillaan saanut itselleen joukkojen keskuudessa kunnianimen Der Panzer Graf, Panssarikreivi. Toivuttuaan Breslaussa Stalingradin haavoittumisestaan, Panssarikreiviä odottivat uudet tehtävät ja yksiköt. Stalingradissa tuhoutunut 16. PD perustettiin uudelleen, kuten useat muutkin 6. armeijan yhtymät. Panssarikreivi kuitenkin määrättiin talvella 1943 Wehrmachtin Groẞdeutschland valiodivisioonaan, sen panssarirykmentin komentajaksi.

Groẞdeutschland -divisioona oli laajentunut 1921 perustetusta Berliinin Pääesikunnan kaartinkomppaniasta, jonka tehtävänä oli ollut vartio- ja paraatipalvelus, rintamakelpoiseksi jalkaväkirykmentiksi vuoteen 1939 mennessä. Osoituksena valiojoukon asemasta yksikön univormujen kauluslaattoihin oli kirjailtu tyylitellyt GD-kirjaimet. Rykmentin virallisena tunnuksena oli saksalaisten teräskypärän, M35 Stalhhelmin sivuprofiili. Koko sodan ajan Groẞdeutschland pidettiin tavallisia Wehrmachtin divisioonia paremmin varustettuna ja sen yksiköt määrävahvuisina. Menestyksekkään Ranskan sotaretken jälkeen, elokuussa 1940 rykmentti sai Wehrmachtissa harvinaisen oikeuden käyttää hihanauhaa. Operaatio Barbarossaan Groẞdeutschland osallistui Keskustan Armeijaryhmässä ja taisteli lopulta Moskovan edustalla Tulassa yhdessä berliiniläisen, Karhu-divisioonaksi kutsutun 3. PD:n kanssa. Tappiot olivat raskaat, rykmentin pataljoonien miesvahvuudet olivat laskeneet alle 50 % määrävahvuudesta. Groẞdeutschland vedettiin Saksaan lepoon ja täydennettäväksi.

Huhtikuussa 1942 Groẞdeutschland muutettiin motorisoiduksi divisioonaksi ja sitä laajennettiin uusilla yksiköillä. Divisioonaan liitettiin toinen jalkaväkirykmentti, kahden komppanian vahvuinen panssaripataljoona, pst-, it- ja tiedustelupataljoonat ja kolmen patteriston tykistörykmentti. Lisäksi viesti- ja huoltoyksiköitä vahvistettiin. Uudessa kokoonpanossaan Groẞdeutschland oli varsin iskukykyinen joukko-osasto. Se vastasi käytännössä tavallista Wehrmachtin panssaridivisioonaa, mutta jostain syystä haluttiin pitää kiinni sen motorisoituun jalkaväkidivisioonaan viittaavasta nimestä. Iskukykyä koeteltiin vuoden 1942 kesähyökkäyksessä, jossa Groẞdeutschland taisteli Voronezissa, Donin Rostovissa ja Rzevissä. Divisioonaa käytettiin kuin palokuntaa, siirtäen sitä aina uhatulle rintamanosalle. Käytäntö aiheutti raskaita tappioita ja ennen pitkää Groẞdeutschlandia ei pidetty enää rintamakelpoisena. Oli jälleen aika siirtyä täydennettäväksi Saksaan.

Talven 1943 täydennys kasvatti divisioonan  tosiallisesti panssaridivisioonaksi. Groẞdeutschland sai toisen panssaripataljoonan ja komppanian uusia raskaita PzKfpw VI Tiger Ausf H -vaunuja.

PzKpfw VI Tiger Ausf H 

Tiikerin 8,8 cm KwK 36 L/56 oli toisen maailmansodan parhaita ja tarkimpia kanuunoita. Sen panssarinläpäisykyky oli riittävä kaikilta käytetyiltä ampumaetäisyyksiltä ennen JS-2 vaunun ilmestymistä rintamalle. Perusammuksena käytetyn PzGr. 39:n läpäisykyky 2000 m päähän oli huikeat 83 mm ja tavallisimman ampumamatkan 1000 m  yli 100 mm.  Hyvä läpäisy perustui ammuksen painoon (10,2 kg) ja toisaalta sen suureen lähtönopeuteen (800 m/s). Näin ammuksen kineettinen energia riitti vaivatta saavuttamaan läpäisyn T-34:n etupanssarointiin. Kanuunan tarkkuus oli omaa luokkaansa: osuman todennäköisyys taisteluolosuhteissa PzGr. 39 kranaatilla oli 2000 m matkalla 50 % ja 1000 m jopa 93 %.  Osaltaan kanuunan tarkkuuteen vaikutti sen ammustarvikkeissa käytetty sähköinen nalli, joka takasi tavallista iskunallia tasaisemman laukauksen.

Kanuunalle tehtiin myös PzGr. 40, eli wolframiydinammus, jolla oli edellistäkin paremmat suoritusarvot. Sitä kuitenkin käytettiin harvemmin, koska PzGr. 39:n huomattiin olevan täysin riittävän. Itse asiassa kanuunan sirpalelaukauksellakin tuhottiin vastustajan vaunuja. Ampumatarvikevalikoimaan kuului vielä ontelokranaatti PzGr. 39 HL. Sen läpäisykyky pysyi kaikilla ampumamatkoilla samana (90 mm), mutta osuman todennäköisyys laski jyrkästi ampumamatkan kasvaessa. Pitkällä 2000 m matkalla se oli vain 20 % ja 1000 m matkalla 63 %. 

Tiikerin panssarointi oli omaa luokkaansa. Etupanssarin paksuus oli jopa yli 100 mm ja sen ansiosta vaunu suojasi hyvin miehistöään ja säilyi taistelukelpoisena. Panssaroinnin suunnittelussa oli kuitenkin tehty perusvirhe: koska Tiger I oli kuin suurennettu ja vahvistettu PzKpfw IV, niin sen panssarit olivat suorat, lähes 90 asteen kulmassa. Tämä aiheutti sen, että riittävän panssarisuojan saamiseksi vaunun paino nousi ongelmalliseksi. Tiikeri olikin koko palvelusaikansa alitehoinen ja vaati paljon huoltoa.

Tiikerin panssari kesti, ei läpäisyä!

Divisioonan Tiger -komppania kasvoi myöhemmin täydeksi pataljoonaksi. Panssarikreivin tehtävänä divisioonassa oli komentaa sen Tiikeri-pataljoonaa. Eikä hän huonosti pataljoonaansa komentanutkaan: Groẞdeutschlandin Tiikerit tuhosivat koko sodan aikana 1034 vihollisvaunua ja saavuttivat voittokertoimen 16,67. Suurin osa vaunuista tuhottiin Panssarikreivin komentaessa yksikköä. Täydennetty ja määrävahvuinen divisioona oli valmis rintamalle ja se saikin komennuksen siirtyä Belgorodiin Ukrainaan.


Harkovan kolmas taistelu

Ukrainassa Groẞdeutschland liitettiin erillisosasto Lanziin. Kenraali Hubert Lanzin komentamaan erillisosastoon kuului sen toisena yksikkönä 168. jalkaväkidivisioona (168. ID). Erillisosaston tehtävänä oli auttaa II SS-Panssariarmeijakuntaa Harkovan puolustuksessa. SS-Kenraali Paul Hausserin komentama Armeijakunta oli parasta, mitä Saksalla oli asettaa taisteluun. Sen muodostivat kokeneet Waffen-SS rintamaveteraanit kolmessa panssarikrenatööridivisioonassa: Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich ja Totenkopf.

Stalingradin taistelun päätyttyä 6. armeijan tuhoutumiseen Puna-armeijan hyökkäys jatkui kohti länttä. Uutena tavoitteena oli vallata Kursk ja Harkova. Taistelu Harkovasta oli saksalaisille loistava taktinen voitto, itse asiassa se oli heidän viimeinen voittonsa Puna-armeijasta. SS-panssariarmeijakunnan komentaja Hausser vetäytyi vastoin Hitlerin nimenomaista kieltoa Harkovasta ja vältti näin joukkojensa saarrostuksen. Seuraavassa vaiheessa saksalaiset vuorostaan saartoivat ja tuhosivat Harkovan vallanneet neuvostojoukot. Voittonsa ansiosta Hausser sai pitää asemansa, eikä häntä rangaistu Führerbefehlin rikkomisesta.

Taistelun alku helmikuussa 1943 ei ollut saksalaisille lupaava: huonosti liikkuva 168. ID oli lähellä murtua Puna-armeijan panssareiden hyökkäyksen alla. Groẞdeutschlandin apu vakiinnutti aluksi tilanteen, mutta jopa valiodivisioona joutui taipumaan ylivoiman edessä. Tätä 168. ID ei enää kestänyt, vaan se romahti ja pakeni kohti länttä. Näin myös Groẞdeutschland joutui perääntymään. Rintamaan syntyneestä aukosta Neuvostoliiton 69. armeija hyökkäsi kohti Harkovaa. Syntyneessä uhkaavassa tilanteessa Groẞdeutschland jaettiin kolmeen taisteluosastoon. Näiden tehtävänä oli tukea 168. ID:aa ja,  alistettuna II SS-PsAK:lle, Harkovan puolustusta. Voimakkain kolmesta taisteluosastosta oli nimeltään "Strachwitz".  Se oli Panssarikreivin komentamista joukko-osastoista siihen mennessä suurin.

Luonteelleen ominaisesti Panssarikreivi ei jäänyt odottamaan tapahtumien kehitystä.  Hän otti aloitteen haltuunsa. Panssarikreivin korkea ammattitaito ja rohkeus tulevat hyvin esille kolmen yksittäisen taistelun metodeja tutkimalla. Hän käytti hyväkseen Tiikereiden 8,8 cm KwK 36 L/56 -kanuunoiden pitkää kantamaa ja kahta erilaista juonta saadakseen yliotteen neuvostopanssareista. Panssarikreivi valtasi Tiikeri-komppaniallaan Perekopin ja näki kaukana arolla vihollisen panssarimuodostelman. Tiikerit ajettiin korkealle väijytysasemiin. Saksalaisvaunuista tietämätön vihollinen tuli lähemmäksi, joidenkin Tiikereiden miehistöt odottivat jo hermot kireällä Panssarikreivin tulikomentoa. Suuren metsästäjän kärsivällisyydellä Panssarikreivi odotti, kunnes viholliset olivat sopivassa kohdassa ja antoi tulikomennon. Pitkänmatkan ammunnan seurauksena yhdeksän T-34/76 Sotkaa ja yksi KV-1 Klimi jäivät tuhottuna kentälle. Vihollisella ei ollut mitään mahdollisuuksia vastarintaan.

Groẞdeutschlandin panssarirykmentin 13. komppanian (Tiger I) taistelukertomus 27. maaliskuulta 1943 toteaa seuraavasti: " Enimmäkseen ensimmäinen laukaus osui 600-1000 metrin päästä. Niiltä etäisyyksiltä panssarikranaatti läpäisi etupanssarin ehdottoman tuhoisin seurauksin ja tuhosi myös perässä olleen moottorin".

Tiikerit metsästävät

Popovin kylän taistelussa sääolosuhteet olivat vaikeat, sankka lumisade ja liukkaus saattoivat ajajien taidot koetukselle. Panssarikreivin joukkojen vallattua kylän Puna-armeijan vahvistettu panssaripataljoona lähti vastahyökkäykseen kohti Popovia. Saksalaisten vaunut jaettiin kahteen osastoon: ensimmäinen muodosti puolustuslinjan kylään ja toinen kiersi hyökkäävien neuvostovaunujen selustaan. Selustaan kiertäneet vaunut ampuivat yhteislaukauksen hyökkäävien Sotkien takapanssareihin. Jäljelle jääneet vihollisvaunut käänsivät torninsa uutta uhkaa kohtaan, vain saadakseen kylässä odottaneiden vaunujen yhteislaukauksen takapanssareihinsa. Hyökkäävistä Sotkista 28 tuhottiin kahden päästessä pakenemaan Panssarikreivin Tiikereiden murhaavalta tulitukselta. Edes Tiikereiden tilapäinen taistelukelvottomuus ei pysäyttänyt Panssarikreiviä: hän muodosti muutamasta PzKpfw III -vaunusta ja SdKfz 251 -puolitelavaunusta houkutusosaston, joka johdatti takaa ajavat vihollisvaunut ennalta sovittuun väijytykseen, jossa PzKpfw IIII, IV ja StuG 40 -vaunut tuhosivat ne lähietäisyydeltä.

Harkovan kolmas taistelu

Harkovan taistelu käytiin 19.2. - 15.3.1943 välisenä aikana. Alkava kevään liejukausi - Rasputitsa - ja venäläisten tappiot ja venyneet huoltolinjat rauhoittivat lopulta rintaman. Maaliskuun lopulla Panssarikreivi sai loistavasta toiminnastaan  miekat ritarinristiinsä. Koko Wehrmachtissa vain 27 sotilaalle myönnettiin tämä kunnianosoitus.  On arvioitu, että Harkovan 3. taistelu maksoi Puna-armeijalle noin 154 000 sotilaan ja 1000 panssarivaunun tappiot, Harkovan siviilejä menehtyi taisteluiden keskellä 20 000. Wehrmacht menetti noin 11 500 sotilasta, mutta harmillisesti kirja ei kerro saksalaisten vaunumenetyksiä. Niitä ei löytynyt muistakaan lähteistä. Harkovan taistelun jälkeen Groẞdeutschland siirrettiin rintamalta lepoon ja täydennettäväksi.


Salaliittolainen

Wehrmachtin upseeriston piirissä oli ilmennyt lisääntyvää tyytymättömyyttä kansallissosialistien sodankäyntitapaa kohtaan viimeistään operaatio Barbarossasta lähtien. Bagnodasin tietojen mukaan myös Strachwitz liittyi Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Päätös ei ollut hänelle helppo, pikemminkin se oli tulosta pitkästä prosessista. Sen osia olivat mm. Hitlerin pahamaineinen "Komissaarikäsky", jota ei kenraali Huben 16. PD:ssa kuitenkaan noudatettu,  XIV panssariarmeijakunnan pätevän komentajan von Wietersheimin erottaminen Hitlerin määräyksestä ja 6. armeijan kylmäverinen hylkääminen kuolemaan Stalingradissa.

Kirjan sivulla 254 lainataan aikaisemmasta Strachwitzin elämänkerrasta (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein leben für Deutschland, Rastatt 1962) hänen tunnelmiaan Stalingradin evakuointilennon jälkeisenä päivänä seuraavasti: "Sinä päivänä, jona hylkäsin toverini toivottomaan tilanteeseen... päätin vakaasti keksiä keinon, jolla sotilasjohtomme päästetään irti Hitlerin vallasta ja Saksan poliittinen elämä vapautetaan ikeestä".

Ei siis ole yllättävää, että Panssarikreivi oli alkuvuonna 1943, ennen Harkovan kolmatta taistelua,  mukana nk. "Pultavan-juonessa".  Sen mukaan hänen komentamansa pieni Groẞdeutschlandin riveistä koottu panssariyksikkö pidättäisi rintamavierailulle tulevan Hitlerin ja toimittaisi hänet oikeuden eteen. Suunnitelma kariutui Hitlerin muutettua matkakohdettaan Pultavasta von Mansteinin esikuntaan Zaporizzjaan.

Salaliittoon ja Hitlerin murhayritykseen liittyy mielenkiintoinen detalji: mies joka kukisti kriittisellä hetkellä Berliinin salaliittolaiset ja näin säilytti Hitlerin vallan oli Groẞdeutschlandin jalkaväkirykmentin komentaja majuri Otto Remer. Heinäkuun 20.1944 murhayrityksen jälkimainingeissa Strachwitzin nimi oli esillä Gestapon muistioissa. Hänet kuitenkin pelasti tutkinnalta puolueen aikainen, ennen vuotta 1933 hankittu jäsenyys, SS-järjestön jäsenyys, maine sotasankarina ja suosio Himmlerin silmissä.



LÄHTEET:

Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.
Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Internet  http://en.wikipedia.org/wiki/8.8_cm_KwK_36

Kuvat: Wikimedia Commons