Puna-armeijan vaununjohtaja tiikerijahdissa

Vasiliy Krysov oli harvinaisen onnekas Puna-armeijan panssarisotilas: hän taisteli Stalingradin, Kurskin ja Kievin kautta sodan loppuun ja jäi henkiin kertomaan kokemuksistaan. Hän aloitti uransa vaunujohtajana KV-1S panssarivaunussa, siirtyi rynnäkkötykkeihin SU-122 ja SU-85 patterinjohtajaksi, kunnes sodan lopussa taisteli T-34/85 vaunulla. Krysovin vaiheet koulutuksesta sodan kautta siviiliin jakautuvat kirjassa 15 lukuun, sitä havainnollistavat useat mainiot taktiset tilannekartat ja pieni kuvaliite. Hyvät viitteet ja hakemisto auttavat ja taustoittavat lukijaa.

Muistelmien teksti pääsee täyteen vauhtiin heti alussa: heinäkuussa 1942 Lipologovon kylän taistelussa lähellä Kalats na Donia Krysovin yksikkö sai Katjusha-rakettien pelästyttämiltä saksalaisilta ehjänä haltuunsa peräti 30 Panzer IV vaunua ja paljon muita panssariajoneuvoja. Jastrebenkan kylän taistelussa marras-joulukuussa 1943 Krysov väittää ampuneensa jopa kahdeksan Tiikeri-vaunua tuleen omalla SU-85 rynnäkkötykillään. Vastapuolella taisteli Waffen-SS:n 1. Panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler.  Kirjan edetessä alkaa näkyä sitä vaivaava sisällöllinen ongelma: saksalaiset esitetään niin huonoina taistelijoina, että lukija saattaa alkaa miettiä, miten venäläisille ylipäätään syntyi tappioita? Sen lisäksi Tiikereitä esiintyy kirjan mukaan rintamalla hämmästyttävän runsain mitoin.

Heinäkuussa 1944 kertojan yksikkö hyökkäsi Bug-joen yli sen länsirannalle, naapurimaahan, niin kuin Krysov sitä kuvailee. Näin hän ei kyseenalaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa vahvistettua laitonta Puolan itärajan siirtoa lännemmäksi. Joen ylityksestä syntyneissä taisteluissa Krysovin patteri, määrävahvuudeltaan viisi SU-85 rynnäkkötykkiä, tuhosi Waffen-SS:n  5. Panssaridivisioona Wikingin panssarivaunuja. Tuhotut vaunut olivat jälleen kerran Tiikereitä. Kirjan mukaan Tiikerit tuhottiin etupanssarit läpäisseillä laukauksilla. Käytettyä ampumaetäisyyttä kirjassa ei mainita. Toisen kerran Krysov johti puolalaisen Stulnon kylän taistelussa kahta SU-85 rynnäkkötykkiä ja niitä tukeneita konepistoolimiehiä. Hän väittää joukkoineen tuhonneensa kokonaisen saksalaisten motorisoidun jalkaväkirykmentin.

Millä nimellä kutsua vastustajaa? Siinä on ollut Krysoville tehtävää kerrakseen. Hän on rintamalla Stalingradista Königsbergiin. Sinä aikana hän kertoo taistelleensa saksalaisia, fritzejä, natseja ja fasisteja vastaan. Kirjassa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että hän olisi kohdannut Stalingradin taisteluissa italialaisia joukkoja. Donin aroilla loppuvuonna 1942 koetun katastrofin jälkeen italialaiset vedettiin lopullisesti pois itärintamalta. Miksi sitten Krysov mainitsee taistelleensa myös fasisteja vastaan sodan viimeisten vuosien aikana? Fasistithan olivat Italiassa vaikuttaneen vasemmistolaisen poliittisen suuntauksen edustajia. Ja miksi hän yleistää kaikki saksalaiset vastustajansa useassa kohtaa natseiksi? Eikö se ole yhtä kohtuutonta, kuin nimittää kaikkia Puna-armeijassa palvelleita kommunisteiksi tai kaikkia italialaisia 8. Armeijan sotilaita fasisteiksi? Kirjailijan epäloogisuus selittyy Stalinin poliittisella päätöksellä. Neuvostoliiton propagandassa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja Italian fasistisen liikkeen radikaali, kuitenkin bolsevikkien kanssa kilpaileva vasemmistolaisuus oli tärkeätä salata tai ainakin häivyttää mahdollisuuksien mukaan epämääräisten termien taakse. Siksi Krysov kirjassaan surutta niputtaa natsit, fasistit ja saksalaiset tarkoittamaan yhtä ja samaa vihollista: saksalaisia.

Kirjan vahvuus on sen hetkittäisessä rehellisyydessä. Silloin se kertoo karusta rintamasotilaan elämästä ja tulee kuvailleeksi useita Puna-armeijan vastenmielisiä käytäntöjä. Sotaretkivaimot olivat yksi niistä. Komppanianpäälliköistä ylöspäin upseeristolla oli tapana pitää nk. sotaretkivaimoja, eli yksikössä palvelevia naisia rakastajattarinaan. Sotaretkivaimoja kutsuttiin lyhenteellä PPzh. Kyseessä oli venäjän kielen sanaleikki, jolla haettiin koomista yhtäläisyyttä PPSh -konepistoolin nimeen. Teoksesta ilmenee selvästi kuinka ylemmät upseerit kohtelivat alaisiaan huonosti. Heitä kiinnosti pääasiassa vain oma urakehitys, ei niinkään yksikkönsä sotilaiden hyvinvointi - siksi suuristakaan miestappioista ei piitattu kunniamerkkejä tai ylennyksiä haettaessa.

Krysov summaa kirjassaan tuhonneensa lähes kaksikymmentä ja vaurioittaneensa kahtatoista panssarivaunua. Tuhotuista kahdeksan mainitaan olleen Tiikereitä ja yhden Pantteri. Tiikereiden lukumäärä vaikuttaa epäloogiselta ja heikentää kirjan uskottavuutta. Erään kerran Krysov soimaa puolalaisia siviilejä, jotka olivat vandalisoineet ja hajottaneet kaatuneiden puna-armeijalaisten hautamuistomerkkejä. Toisaalta hän väittää saksalaisten siviilien turhan takia pelänneen ja paenneen länteen etenevää Puna-armeijaa, vain fasistien propagandan pettäminä.

Puutteistaan huolimatta Krysovin muistelmat antaa läntiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä Puna-armeijan sielunmaisemaan, sen panssarijoukkojen taisteluihin ja varsinkin kertojan värikkääseen tapaan tuoda kaikki tämä esille.

Krysov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, englanniksi kääntänyt Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 sivua.

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltujen tai lisenssillä valmistettujen taisteluvaunujen puutteet olivat tulleet esille viimeistään Talvisodan taisteluissa. Siksi Puna-armeijan pääesikunta oli käynnistänyt laajan modernisointiohjelman, jolla pyrittiin saamaan uusia taisteluvälineitä varsinkin panssarijoukoille ja ilmavoimille.

Modernisointiohjelma toi panssarijoukoille kaksi sen kaipaamaa uutta, hyvin aikaansa edellä olevaa taisteluvaunutyyppiä (KV-1 ja T-34/76). Palvelukseen tulevat vaunut jaettiin uuden taktisen järjestelmän mukaisesti keskiraskaisiin ja raskaisiin vaunuihin.

KV-1S "Klimi"

KV-1S
Wikimedia Commons

Uusista vaunuista rintamalle ehti ensimmäisenä KV-1 eli Klimenti Voroshilov. Leningradin Kirovin tehtaan pääsuunnittelija S Kotin päätyi Espanjan sisällissodan kokemusten pohjalta yksitorniseen, mutta hyvin aseistettuun ja panssaroituun konstruktioon. Uuden vaunun päätehtäväksi määriteltiin jalkaväen tukeminen. Kaksi valmiiksi saatua esisarjan vaunua lähetettiin joulukuussa 1939 Karjalan kannakselle testeihin ja kokeiltavaksi taistelussa. Tulokset olivat hyvin rohkaisevia ja vaunutyyppi päätettiin ottaa heti sarjavalmistukseen. Ensimmäiset KV-1 vaunut olivat ajan mittapuun mukaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja. KV-1:n pääaseena oli 76,2 mm ZiS-5 kanuuna. Panssarointi oli vahvimmillaan 75 mm. Vaunun paino vaihteli 42 - 48 tonnin välillä alamallista riippuen, joten konstruktion ohjauslaitteet ja voimansiirto olivat kovilla.

Kesällä 1941 KV-1 oli suojan ja tulivoiman suhteen ylivoimainen saksalaisten kaikkia vaunuja vastaan. Sen heikkoudeksi havaittiin huono liikkuvuus, tekninen epävarmuus ja huono tähystysoptiikka vaunun sisältä taistelukentälle. KV-1 oli miehistöluukut suljettuna käytännössä sokea. Kehitysmallien myötä vaunun paino ja telapaine olivat nousseet liian korkeiksi liikkuvaan sodankäyntiin. Siksi vuonna 1942 kehitettiin kevennetty ja teknisesti parannettu versio KV-1S, jossa "S" oli lyhenne venäjän kielen sanasta skorostnyi, nopea. Uudessa versiossa suojasta oli tingitty liikkuvuuden parantamiseksi. KV-1S varustettiin uudelleen suunnitellulla tornilla. Merkittävä parannus oli vaunujohtajan lisääminen miehistöön. Näin vaunussa oli johtaja, joka pystyi keskittymään taistelukentän havainnointiin omasta komentotornistaan. Neuvostoliitto otti näin oppia saksalaisten toimivasta panssarimiehistödoktriinista ja -tekniikasta. Huolimatta parantuneesta taistelutehosta, KV-1S vaunuja valmistettiin vuoden aikana vain 1370 kappaletta. Seuraavana vuonna saksalaisten uudet Tiikerit ja Pantterit tekivät kertaheitolla KV-1 vaunuista ja niiden pääaseesta vanhanaikaisia ja niiden seuraajaksi suunniteltiin KV-85 vaunut.

Ensimmäiset valmistuneet KV-1S mallit ehtivät mukaan Stalingradin taisteluihin, joissa Krysovkin sai tulikasteensa.

KV-1S tekniset tiedot:

Paino   42,5 tonnia
Miehistö  5
Moottori   V-2K-s,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 600 hv / 2000 rpm
Tehopaino 12,9 hv / tonni
Huippunopeus 42 km/h
Toimintamatka 250 km
Telapaine 0,72 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus sauvajousitus
Vaihteet eteen / taakse  5 / 1
Pääase 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 92 mm
Panssarointi 82-30 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

T-34/85
 Foto © Historix

Harkovan veturitehtaalla vuonna 1940 suunniteltu ja valmistettu T-34 nousi Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden lippulaivaksi. Itse asiassa kaikki Neuvostoliiton kaatumiseensa saakka valmistamat keskiraskaat taisteluvaunutyypit perustuivat T-34:n moottorin ja muun tekniikan jatkokehitelmiin. Ensimmäinen venäläinen taistelupanssarivaunu, jossa ei enää vaikuta T-34:n perintö, on 2010-luvulla suunniteltu T-14 Armata.

T-34/76 -vaunussa yhdistyivät uudet, erittäin modernit ja aikaansa edellä olleet tekniset ratkaisut. Panssaroinnin toteutus oli jotain aivan uutta: vaikka panssarin paksuus oli vain 45 mm, se oli kallistettu 30 asteen kulmaan. Ratkaisu teki panssarilevystä iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempaa kuin oli ollut perinteinen 90 asteen kulmaan asetettu 45 mm:n levy.

Tehokas dieselmoottori yhdistettynä Christie-rakenteen jousitukseen teki vaunusta nopean ja maastokelpoisen. T-34 oli rakenteeltaan yksinkertainen ja kestävä, sen leveät telat auttoivat pääsemään soiden ja hankien yli. Pääaseena T-34/76 -vaunussa käytettiin 76,2 mm F-34 kanuunaa, jonka putken kaliiperipituus oli 41,5.  Vaunua oli vaikea johtaa, koska siinä oli vähäiset ja kehnot tähystysoptiikat. Vaununjohtaja oli samalla myös ampuja.  Mielenkiintoista kyllä, KV-1:n tornissa vaunujohtajana toimi lataaja. Kaikissa vaunuissa ei ollut radiota tai edes vaunupuhelinta. Näin myös osastojen johtaminen oli käytännössä mahdotonta. Aikansa modernein vaunu oli näiltä osin 1930-luvun alussa suunniteltujen edeltäjiensä T-26:n ja BT-7:n tasolla.

Kuten KV-1, myös T-34/76 oli saksalaisille epämieluisa yllätys sen ilmestyttyä kesän 1941 itärintaman taisteluihin. Uudet Puna-armeijan taisteluvaunut aiheuttivat saksalaisille tarpeen kehittää paremmin aseistettuja ja panssaroituja malleja korvaamaan PzKpfw III ja IV. Kesällä 1943 saksalaisten panssarikriisinä tunnettu puute tasaveroisista taisteluvaunuista saatiin korjattua kun Tiikerit ja Pantterit saapuivat suuremmissa määrin itärintamalle. Jo vuotta aikaisemmin rintamalle palveluskäyttöön saatu Pak 40, eli 75 mm pst-tykki ja sen vaunukanuunamuunnos 7,5 cm KwK 40 L/43 laskivat T-34/76-vaunun taisteluarvoa, mutta Pantterin tulo rintamalle teki siitä kerralla vanhentuneen.

Puna-armeija aloitti kiireisen kehitystyön T-34/76:n seuraajan saamiseksi palveluskäyttöön. Ennen paremmin panssaroitua ja aseistettua T-34/85 vaunua, eli suomalaisittain "Pitkäputkisotkaa", rintamajoukoille kehitettiin väliaikaisratkaisuna SU-85 panssarintuhooja.  Se oli T-34:n alustalle rakennettu torniton rynnäkkötykki, johon oli asennettu 85 mm ilmatorjuntatykki M1939 (52-K).

Kun T-34/85 saapui rintamalle keväällä 1944, sen edeltäjää vaivanneet epäkohdat oli pääosin saatu korjattua: uuden panssarin miehistöön oli lisätty vaununjohtaja, jolla oli oma torniluukku tähystyslaitteineen. Kaikissa vaunuissa oli radiot ja vaunupuhelimet. Silti uusi T-34/85 ei täysin poistanut Puna-armeijan tarvetta saada pääase, jossa  olisi riittävä läpäisykyky. Syynä tähän oli 85 mm ZiS-S-53 tykin ja sen ammustarvikkeiden puutteet taistelussa uusia saksalaisia vaunuja vastaan: tykin läpäisy riitti Tiikerin tuhoamiseen vain edullisesta kulmasta, Pantterin etupanssaria peruspanssariammus BR-365 ei pystynyt läpäisemään.  

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta T-34/85 pysyi tuotannossa Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa pitkälle sodan jälkeen. Vaunuun kehitettiin kaksi modernisointiohjelmaa 1960-luvulla. Suurin osa sodanjälkeen tuotetuista vaunuista meni vientiin mm. Kuubaan, eri Afrikan ja Aasian sosialistisille maille ja Lähi-itään. Kun vaunun alusta suunniteltiin uudestaan, syntyi T-44. Vaunun tornin vaihduttua suuremmaksi, siihen saatiin asennettua 100 mm D-10T kanuuna. Näin syntyi uusi taisteluvaunuperhe T-54 ja T-55. Vaunuista tuli eri alamalleineen Neuvostoliiton vientivaltti useiksi vuosikymmeniksi ja maailman tuotetuin panssarivaunumalli. Eri arvioiden mukaan T-54 / T-55 vaunuja on valmistettu 80 – 100 000 kappaletta.

T-34/85 tekniset tiedot:

Paino 32 tonnia
Miehistö 5
Moottori  V-2,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 500 hv / 1900 rpm
Tehopaino 15,8 hv / tonni
Huippunopeus 55 km/h
Toimintamatka 300 km
Telapaine 0,85 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus kierrejouset jokaisessa telapyörässä
Vaihteet eteen / taakse ensin 4 / 1, viimeisissä 5 / 1
Pääase 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 111 mm
Panssarointi 70-22 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

SU-122

SU-122 Kubinkassa
Wikimedia Commons

Neuvostoliiton teollisuus pystyi toisen maailmansodan aikana suunnittelemaan ja valmistamaan monipuolisen valikoiman taisteluvälineitä maan panssarijoukkojen käyttöön. Tästä eräänä osoituksena on T-34:n alustalle kehitetty rynnäkkötykki SU-122. Sen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja seuraavan vuoden tammikuussa vaunu saapui rintamajoukoille.

SU-122:n aseistus, 122 mm haupitsi M-30, putken pituus 22,7 kaliiperia, kertoi vaunun käyttötarkoituksesta: sen tehtävä oli tukea panssariyhtymien hyökkäyksiä suoralla ja epäsuoralla tulella.

Krysov mainitsee Kurskin taistelussa SU-122-rynnäkkötykeillä tuhotun Tiikereitä. Haupitsille kehitettiin tehottomaksi osoittautunut panssariläpäisyammus. Sirpaleampumatarvike ei ollut omiaan panssarinläpäisyyn, mutta teoriassa 122 mm ammuksen kineettinen energia on voinut olla riittävä vaurioittamaan Tiikerin tornia tai jopa irrottamaan sen vaunun rungosta.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

Puna-armeijan panssarijoukot joutuivat odottamaan uuden T-34/85 vaunun saamista palvelukseen vuoden 1944 kevääseen. Jotta sitä ennen pystyttäisiin taistelemaan saksalaisten Kurskissa käyttämiä uusia vaunuja vastaan, oli kehitettävä väliaikaisratkaisu. Koeteltuun T-34:n runkoon asennettiin kiinteään torniin tulevan T-34/85 vaunun alkusarjassa käytettävä 85 mm D-5T kanuuna. Vaunulle annettu tehtävä oli kunnianhimoinen: sen oli määrä taistella saksalaisten Tiikeri ja Pantteri vaunuja vastaan.

SU-85 rynnäkkötykki, tai niin kuin venäläiset sitä kutsuivat Istrebitelj - (panssarin)hävittäjä, osallistui ensimmäisen kerran taisteluun Dneprin ylimenossa syyskuussa 1943. Saatu taistelukokemus osoitti, että vaunun kanuuna ei ollut riittävän vahva taistelemaan määriteltyjä maaleja vastaan.

SU-85:n tuotannosta luovuttiin T-34/85 vaunun massavalmistuksen alettua. Uudeksi rynnäkkötykiksi valittiin 100 mm laivastokanuunalla varustettu SU-100. Sen pääaseen tuotannossa sattuneiden viivästysten johdosta joitakin alkusarjan vaunuja jouduttiin aseistamaan vanhalla 85 mm kanuunalla. Nämä vaunut tunnetaan nimellä SU-85M.

Schäufler, Hans: Panzer Warfare on the Eastern Front

It was easy to feel impatient while waiting to get Schäufler's book and be able to start reading it. The author was himself a veteran of the Fourth Panzer of the once mighty Wehrmacht Panzerwaffe. Some other tank divisions would also be presented. One of the most interesting parts of the book for me was the chapter 5. It covers the story of the 16th Panzer's last months inside the Kessel of Stalingrad told by division's operations officer Oberstleutnant i.G Hubert Menzel.  I handled the same subject when writing about Count von Strachwitz's life and battles alongside the 16th Panzer.  Last but not least the book would offer memoirs from the last battles of West Prussia and in particular of the siege of Danzig.

As a matter of fact the book is a collection of brief memoirs of the frontline veterans from various panzer units. These units are the 4th, 9th, 11th, 16th and 18th Panzers which fought alongside the Army Group Centre or South.  There are altogether 14 chapters in the book, which follows the chronological order of events from the very start of the Operation Barbarossa in 1941 into a capitulation of Germany in May 1945. The book comes with six appendixes showing a Rank Table and Order of Battle for the presented panzer divisions. Sadly, maps in the book a rare and almost useless. Fortunately some exceptions are present! When dealing with battles of Stalingrad and West Prussia the handmade maps are quite fine.  Pictures are highly interesting and their placement is chronologically sound. It's just that the quality of paper used in the book doesn't allow the pictures to be of high quality. Some dismal mistakes have been made in the captions when certain tank identifications have failed to be correct: for instance how on earth one could take PzKpfw IV as PzKpfw III or Russian T-26B as BT-5? Small mistakes, you might add. The point here is that in a book specialising on the tank warfare one expects not have such errors at all. There are lots of  of names of places and people in the book, but no Index, Notes or Bibliography.

As mentioned earlier Schäufler covers the time span of the Eastern Front. That being said I have to add that he misses some six months when hopping from the late autumn of 1943 to the summer of 1944. Anyway, at the opening stages of the Operation Barbarossa Germans faced with the new Russian tanks T-34/76 and KV-1 as an unwelcome and unexpected surprise. Soon German tankers learned the inferiority of their principal fighting vehicle (PzKpfw III) against the new Russian models. This, in fact, caused Germans to loose their fighting spirits and demoralized them. It even produced a major crisis for the troops of the Eastern Front. It may have been the first one of a kind, but certainly, not the last one.

Russians fought the war like any German had never seen: often they defended their land fiercely and persistently, many times until the very end. The way Russians used deception and camouflage (Maskirovka) was efficient and masterly. All this made German Blitzkrieg time tables useless as they had not reached targeted A-A-line (Arkhangelsk - Astrakhan) including Moscow by the autumn 1941. As the autumn thaw (Rasputitsa) halted all movement the worn out Germans could only wait for the winter to make roads once more manoeuvrable. As the winter came it made roads and terrain once more passable. Although the Germans didn't have a clue of what kind of an experience the Russian winter would prove to be. Schäufler and the other veterans recollects the miseries of winter battles of 1941 - 1942 so vividly the reader almost can feel the frost, snow and the lonely vastness of the Russian landscape. Germans about to freeze to death in their summer uniforms had to somehow keep themselves alive and weapons functioning. Besides, the Russians had broke through the German lines in early December 1941 just in front of Moscow and the German Army Group Centre was about to collapse. As a pinnacle of German miseries Schäufler memorizes his last moment escape from the hungry wolf pack hunting him for lunch in the vast desert of snow.

Victories of the next summer of 1942 were later wasted in Stalingrad. New harsh reality for Germans came through the stalemate situation and draw as a result of the battle of Kursk. It was the beginning of a long and hopeless retreat. In Kursk Schäufler, a platoon leader in Panzer-Nachrichten-Abteilung 79 of the 4th Panzer, served in the signals corps. His experiences have little in common with von Strachwitz's ones as a tanker in the first wave of attack. The last section of the book concentrates on the last 11 months of the war in the Eastern Front. The reader is taken to the besieged garrison of Courland and into the West Prussia where the remnants of the Army Group North and Centre are fighting for their life. The story is by now very one-sided: Germans have lost too much men and materiel to stop the Russian red steamroller. The only option for Germans is to try to buy some precious time for civilian refugees to escape Russian revenge through the ports of Danzig, Pillau and Hela. This is why, in the page of 280, Unteroffizier Robert Poensgen, a war correspondent with the 4th Panzer, states laconically: "Danzig had to die so that the hundreds of thousand in the Vistula lowlands could survive. The horrible fate of a German city!". The end is inevitable. When the defenders of Berlin had already capitulated, in the West Prussia fighting goes on while the Kriegmarine does its heroic act of rescuing German refugees and soldiers through the dangerous waters of the Baltic Sea.

One of the finest narratives in the book deals, quite naturally, with the tank warfare.  Reader will see through the eyes of a gunner what happens inside a PzKpfw III as it gets a direct hit and is disabled and lying helpless just in front of the enemy bunker line. Equally interesting is to find out how to wage a tank war when the temperature is -54 C below zero. Even in the brutality of the WW II Eastern Front all isn’t just black or white. A German soldier assists a young Russian mother and her child risking his own life, if caught, in the hands of the German Military Police. Thankful local partisans issue the German with a code word. This lets him get unscratched through the partisan ambushes even far away from the village where he helped the young mother.  A group of English officers are being liberated by the Russians from the POW camp somewhere in the West Prussia. It will not take long for Englishmen to sneak through the frontline back to German side and ask Wehrmacht for protection. Likewise numerous French POWs who had been working for the East or West Prussian farms or estates since 1940 ask Germans a permission to join refuge columns heading west via harbours of Danzig, Pillau and finally Hela.

By the spring of 1945 the Red Army had encircled Danzig. Among the defenders were the remnants

of the Panzer-Regiment 35 of the 4th Panzer. Married men, fathers and the only surviving sons are gathered together to form a 200 men strong detachment. It is named after its leader Hauptmann Küspert and given a marching order to be sent home for refit. They took off from Hela docks with 6000 others on the troop ship Goya on the 16th April 1945.  Less than a day later a Soviet submarine had sunk Goya. Only 250 people on board survived including seven men of the Panzer-Regiment 35. Their leader did not make it.

One Jagdpanther crew in Preussisch-Stargard is in the middle of a fierce defensive fight against an overwhelming and charging Russian tank force. After successfully decimating a company of Soviet tanks, the crew suddenly, to their horror, notices a lonely enemy tank facing their vulnerable side armour. In a muddy terrain it takes time, the crew thinks too much time, to swing the heavy tank destroyer 90 degrees to gain a new firing position. Why isn't the Russian tank shooting at us? The crew looks through the prisms and just can't believe their eyes: the enemy tank is desperately, but in vain, trying to depress its cannon to shoot. The muddy terrain gives and takes. This time the Germans had their day by using the two last AP rounds left in the ammunition racks of their Jagdpanther.

Why it seems so hard to put together a decent study of a tank warfare? What I'm trying to say is that the actual content of a book has not always matched with the given title of it.This has been the case for various books of tank warfare I've read. Author may loose his touch from the given title and start writing  something quite irrelevant, with basically nothing to do with tanks. Another tribe are the ones who exaggerates themselves out of business like Vasiliy Kryzov. It's not over yet, the author may also face the shortage of sources so bad he must find more than enough background information to fill in the gaps within the story. This is what, I believe, happened to Mr. Bagnodas with his biography of the Count von Strachwitz.

Panzer Warfare on the Eastern Front is a work with a variable content. Once it offers a poetry which does not seem to have any possible link to the topic of the book. The very last story of the book takes us to the Baltic Sea struggling with seagoing and elements. However, the book is a credible, verbal and very personal war history on the tactical level. It is no wonder the perspective is from the German side - I mean what would you expect to get when you have a collection of small 4-5 page vignettes of front line Landser's stories. In the cover of the book there is a fine picture of a Tiger I -tank.  Oh no, don't expect to see or read about it any more inside the pages of the book. Too bad, the emphasis is on the foot soldier's experiences all the way along. That being said, the remaining coverage of the actual tank warfare is more than worth of reading.

What happened to the 16th Panzer and how it perished inside the Kessel of Stalingrad probably forms the most notable asset to the scholars and war history enthusiast that the book can offer. Hand made maps of 16th Panzer's last struggles just amplify the feeling. Here it is, this makes the book so hard to judge: it fails to complete its given mission, but at the same time, in few cases, it manages to raise high above the average. What if the title of the book would have been "Warfare on the Eastern Front"? I tell you, I would have given the book straight away five stars.

* * 

В Финляндий криминальное правидельство делают с иммигрантом геноцит для все простой финны.

Господи, помилуй нас!

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 2/3

Count von Strachwitz had pretty much reasons to be satisfied with the previous year of 1942 as he was treated for his wounds in a hospital in Breslau. He had already gained the Ritterkreuz of the Iron Cross with Oak Leaves. His troops had given him an honour name of "Der Panzer Graf", which translates to English as The Panzer Count. After the disaster of Stalingrad, individual units of the 6th Army, which were destroyed inside the Kessel, were recreated. Strachwitz, however, did not join the ranks of reformed 16th Panzer. Instead, he was, after his recovery, sent to the elite Wehrmacht formation - the Großdeutschland Panzergrenadier Division. Strachwitz was to lead its panzer regiment.

The Großdeutschland Panzergrenadier Division had evolved from the Guards Company of the General Staff in Berlin. This Guards Company was founded in 1921 to serve on sentry and parade duties. However, as the war broke out in 1939 it had become a truly battle worthy infantry regiment. To amplify its status as an elite formation, regiment was given some privileges. For instance it had  a special regimental insignia of GD with styled font in the collar tabs. The official regimental insignia was the side profile of the German standard steel helmet M35. The Großdeutschland Division was kept better armed, equipped and resupplied all through the war than any other Wehrmacht division. After the victorious Fall Gelb, or the Case Yellow, the German invasion of France in May - June 1940, Großdeutschland was given in Wehrmacht a rare honour of the right to wear a regimental armband.

Operation Barbarossa led the division near the gates of Moscow, where it fought with the 3rd Panzer (also known as the Bear Division of Berlin) to capture city of Tula. Stiff Soviet resistance and harsh winter mounted heavy casualties. Battalions had lost more than 50 % of their ranks.  It was time for GD to be sent home for reinforcements. In April 1942 GD become a motorized division. It was augmented with another infantry regiment, a panzer battalion of two companies, anti-tank, anti-aircraft and reconnaissance battalions. Equally important was the artillery regiment of three batteries.  All these required, naturally, more signals corps and strengthened supply train. All in all, the reformed GD was very potent and capable fighting unit. Although GD was officially a motorized division, it, with all respects, equalled  normal Wehrmacht panzer division. Summer 1942 meant for GD busy times and hard fighting in Voronezh, Rostov of Don and Rzhev. Division was used as a role of a fire brigade, which was trying to stabilize threatened or collapsing sectors of the front.  This resulted, obviously,  in mounting heavy casualties. GD had to withdraw the front to resupply and rest.

The latest resupply of winter 1943 in fact made the GD to be a full sized panzer division and even more. It received another panzer battalion and, most interestingly, a company of new heavy PzKpfw VI Tiger Ausf H tanks.

A PzKpfw VI Tiger Ausf H with some crewmembers

The famous Tiger had a cannon almost second to none! The 8,8 cm KwK 36 L/56 was powerful and very accurate. It had a penetration power to match all used firing ranges and armour protection until the introduction of Soviet JS-2 heavy tank.  As a basic AT-round Germans used PzGr. 39, which had an astonishing penetrating power of 83 mm at 2000 metres and 100 mm at 1000 metres. This was achieved by the sole physics of kinetic energy: the projectile weighted 10,2 kg and the muzzle velocity was as high as 800 m/s.  The accuracy of the cannon was legendary.  The hit probability in combat circumstances at 2000 meters was still 50 % and at 1000 meters much higher 93 %.  There were also other AT-rounds for the cannon,  for instance especially potent PzGr. 40 with a sub-calibre tungsten core. It scored even better than previous ammunition, but, since tungsten was rare and expensive, and not really needed here, it was not widely used.  One important factor related to the accuracy was the use of electric detonating cap, which enabled smoother firing.

PzGr.39 HL, shaped-charge warhead projectile or HEAT, had fixed penetrating power of 90 mm at all ranges, but it lost dramatically its accuracy as the shooting range got longer: at 1000 meters hitting probability was 63 % and at 2000 meters only dismal 20 %.  The very idea of shaped-charge warhead is interesting, lets have a closer look on how it works. In the HEAT projectile the explosive is packed around an inverted metal cone. On detonation, the cone collapses inwards to form a high velocity liquid-like jet which is capable of penetrating armour. I've seen the effects of HEAT penetration in the front turrets of T-55 and T-72 MBTs. The actual hole in the armour is relatively small, one could not always stick a finger though the hole, but the tanks were destroyed all right. Let's get back to Tiger, shall we? Some enemy tanks were destroyed by simply shooting them with High Explosive or HE-rounds, just another proof of the kinetic power the Tiger's cannon could provide.

The armour protection of a Tiger tank was outstanding and enabled its crew to survive and carry on fighting as Soviet T-34 shells were fired at it. Frontal armour was as thick as 100 mm, this, however, led to other problems such as very heavy weight and poor power to weight ratio. Tiger was like an up scaled PzKpfw IV with a lot of more of everything. This led to a design error: the armour was not sloped, but almost at 90 degree angle.

A direct hit, but no penetration. Tiger fights on...

The Tiger company of the GD was later augmented to full sized battalion and Strachwitz become the leader of Tiger battalion. He did a great job, as usual. Tigers of GD destroyed all together 1034 enemy tanks during the war and had a winning ratio of 16,67. Most of these were scored during the time Strachwitz was on the lead. The Großdeutschland Division was supplied and ready for front line service once again. It received orders to march to Belgorod in Ukraine.


The Third Battle of Kharkov

As GD arrived in Belgorod it was attached to German Army Detachment Lanz (Armee-Abteilung Lanz). With GD in the detachment there was the 168th Infantry Division led by General Lanz. The mission was to help 2nd SS-Panzer Corps commanded by SS-General Paul Hausser to defend and hold firmly Kharkov at any cost. The SS-Panzer Corps was the ultimate best what Germans could deploy on the battlefield: the elite troops of divisions like Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich and Totenkopf were nothing but battle hardened and ferocious panzergrenadier veterans of many engagements with the enemy.

The Red Army had advanced from the killing grounds of Stalingrad to the outskirts of Kharkov. Yet, Soviets had only one goal in mind, to trust further west and liberate Kharkov. The Third Battle of Kharkov was an outstanding success for Germans, although it was at the same time their last tactical or any major victory at all over the Red Army. By disobeying the direct Führerbefehl from Hitler himself not to leave the city but stay firm, General Hausser evacuated Kharkov and thus saved 2nd SS-Panzer Corps from the fate of the unfortunate 6th Army. Even better was to came, Hausser managed to encircle and annihilate Soviet forces involving the battle in and around the city. With his outstanding victory he was left unpunished by Hitler.

The initial phase of the battle in February was not opening promisingly for the Germans. The practically immobile 168th Infantry was cracking when facing a full Soviet onslaught. The GD managed to stabilize their situation for a moment, but finally the 168th collapsed and started to escape westwards. There was a gap in the front, which was fully exploited by the Soviets. They send 69th Army to push through the gap all the way to Kharkov. Germans had no other choice than to split the Großdeutschland Division into three separate battle groups in order to back up the wobbling 168th Infantry and 2nd SS-Panzer Corps. The strongest of these battle groups was the one named as "Strachwitz".  By this far the battle group was the biggest one Strachwitz had ever commanded. 

The Panzer Graf did not hold on and wait for things to happen. No, he seized the initiative and let his high professionalism, courage and use of innovative, if sometimes unorthodox, methods to lead the way to success. By studying three different examples of his methods one can form a picture of his brilliance. Strachwitz used the long range capabilities of  his Tiger's cannons as well as two individual trickery to cope with overwhelming enemy. In Perekop Strachwitz with his Tiger company saw an incoming large Soviet tank formation far ahead on the steppe. He quickly gave orders to take ambush positions and to wait for command to open fire. Some Tiger crews, in a brink of losing their nerves, watched unsuspicious enemy tank column getting nearer and nearer from the horizon with no authorisation to open fire. Suddenly Strachwitz's voice was heard over the radio: Feuer frei! Nine enemy T-34/76s and one KV-1 tank were left burning on the battlefield with no German losses. Remaining enemy tanks fled the scene.

The war diary of the Großdeutschland's 13th company of the Panzer Regiment stated on the 27th of March 1943 as follows: "Usually the first shot scored a hit at ranges between 600 to 1000 metres. At these ranges panzergranate penetrated the frontal armour with devastating results, destroying also the engine of the tank located in the back of the vehicle."

Tigers on the hunt

It was snowing and roads were slippery for the panzer drivers when Strachwitz's troops took the village of Popov. Soviets tried instantly to recapture Popov by sending in a reinforced tank battalion of 30 T-34/76 tanks.  Strachwitz divided his panzers to two groups: first was to form a defensive line to counter incoming enemy. The second was to make a pincer move and get into the back of the enemy.  The plan worked well and as the second group had Soviet tanks in their crosshairs they fired a salvo. Totally surprised Soviet tankers turned their turrets to six o'clock to face the treat.  It was the moment the first group had waited for: now it was their turn to fire a salvo at the most vulnerable armour of the enemy tanks, their rear plates. The outcome of the battle was evident, 28 tanks out of 30 were destroyed while only two managed to escape.

Even if Strachwitz's Tigers were temporarily out of battle condition, that couldn't stop him. He arranged an ambush by setting up a special decoy team out of couple of PzKpfw IIIs and SdKfz 251 halftracks. These lured pursuiting Soviet tanks to a prearranged position, where German PzKfpw IIIs, IVs and StuG 40s opened fire hitting the side armour of enemy tanks at point blank range. Again the Soviet tanks had no chances of survival.

The Third Battle of Kharkov

The Third Battle of Kharkov took place between the 19th of January and the 15th of March, 1943. For Strachwitz it had been quite a successful one, for his merits he received swords to his ritterkreuz.  It has been estimated that this battle cost the Red Army huge casualties of 154 000 troops (dead and wounded) and some 1000 tanks, not to mention 20 000 dead civilian inhabitants of Kharkov. Losses for Wehrmacht were 11 500 troops but annoyingly Bagnodas doesn't supply us with the exact figures of KIA and WIA proportions or any figures concerning German tank losses. As the Red Army had stretched its supply lines to the extreme, losses were mounting and the spring thaw, the Rasputitsa, was beginning,  the front in Ukraine stabilized. Kharkov was firmly in the German hands. The Großdeutschland Division was once again sent to the rear for rest and refit.


A Conspirator

A growing dissatisfaction had been evolving among the officer core of the Wehrmacht against the way National Socialists were waging the war. Several incidents had been starting to compromise the trust, notably the infamous "Komissarbefehl", the Commissar Order, which dictated all communist commissars to be shot on the spot of their captivity. In the 16th Panzer of General Hube, however, this order was not followed. Many individuals in the Wehrmacht, especially officers who had had some access to the general situation, blamed Hitler and Göring for the disaster of Stalingrad. These were also concerns for Strachwitz as he tried to understand what had happened to him and to the German Army. Sacking the qualified leader of the XIV Panzer Corps, von Wietersheim, by Hitler, only gave Strachwitz a personal motive to start doubting the skills of the Führer himself.

Bagnodas quotes the first published Strachwitz biography (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein Leben für Deutschland, Rastatt 1962) by giving us an insight what was troubling him at the time. This is the comment Strachwitz gave right after the successful medical evacuation flight from the Kessel of Stalingrad. He said: "The day I abandoned my comrades into a hopeless situation... I firmly decided to invent a way to let loose our military leadership from the power of Hitler and liberate the political life of Germany from its burdens."

Before the battle of Kharkov, early in the 1943, Strachwitz took part in a conspiracy plot to arrest Hitler and put him in trial for war crimes. The plan was called "The Poltava Plot". Strachwitz was to form a small, but loyal panzer unit out of Großdeutschland's panzer regiment to arrest Hitler as  he was to make a front line visit to Poltava. The plot never worked as Hitler changed his plans and instead flew to Manstein's HQ in Zaporozhye.

Interestingly enough, an another member of Großdeutschland Division had a major role in suppressing the von Stauffenberg coup on the 20th of June, 1944 in Berlin. Major Otto Remer, commander of the Infantry Regiment of Großdeutschland took direct orders by the telephone from the Führer himself, out of Wolfschanze in Rastenburg, to crush the conspirators. Hitler and the Third Reich were saved, at least for the moment. In the aftermath of the 20th of June Strachwitz got his name into the files of Gestapo. He was, however, not arrested and no consequences ever fell upon him. It's probable that early, pre 1933, party membership, membership of the SS and the favour of Himmler saved him.




SOURCES:

Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.

Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.


Internet  http://en.wikipedia.org/wiki/8.8_cm_KwK_36

Pictures Wikimedia Commons

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part I/3

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! In a nutshell, this is all what this book is about. However, Raymond Bagnodas has taken for himself a bit challenging task to depict the life of Count Hyazinth Strachwitz von Groß-Zauche und Cammienetz.  As we know all war diaries and other documents of the 16th Panzer division were destroyed alongside the division on the banks of Volga. Likewise during the chaotic last year of the WW II no war diaries could be maintained. Things being like this, it is hard to produce a comprehensive and solid biography. Bagnodas tries to evade this by describing general events on the Eastern front and within the current unit where the Panzer Graf is serving. This, in the end, however, leads into a strange composition where the reader occasionally lost his sights on the Panzer Graf.

There are plenty of books about famous German panzer aces, we have read about Michael Wittmann, Otto Carius or Heinz Guderian. This book, even with its flaws, is a valuable account on the life and amazing service career of the Panzer Graf in the Panzerwaffe. His life was unusually eventful, if even dramatic and for sure it took a lot of self-restraint and will power to pull through all the hardships that came along.  One major shortcoming of the book is definitely the low amount or near absence of the study of tank technology and its development alongside the world war. That's why I have augmented the review with some data concerning tank gunnery and ballistics.  

The early days

Hyazinth von Strachwitz was born in Gross Stein of Silesia on July 30th, 1893. His family were rich land owning aristocrats who had the 700 years old tradition of naming their oldest son after the Saint Hyacinthus of 1594. Thus, we may learn, the family was Catholic by the religion. Living in the German Empire it was quite obvious for young Hyazinth to choose military career in the Imperial Kaiser's Army. Furthermore, as it later became evident, he was well suited for the task. He graduated from the prestigious Lichterfelde Cadet Academy only to get a commission in the Garde du Corps cuirassier regiment as a leuntnant. He had made friends in the Lichterfelde, most notable of them was Baron Manfred von Richthofen, the future Red Baron. Another notable graduates before Strachwitz were Heinz Guderian, Erich von Manstein and Hermann Göring.

As the First Wold War broke out, it was  Strachwitz who just couldn't wait to get to the frontline action. This suited more than well his character, which was bold and ready to execute the most unconventional solutions if needed. His career in the Great War was spectacular, if brief.  As a cavalry scout he and his team spread havoc behind the French lines. Despite skill and courage he was caught as a prisoner of war by the French. To make matters worse, he and his men were wearing civilian clothes. Strachwitz was sent to a special camp to wait court marshalling for espionage. After unsuccessful escape attempts his treatment got very harsh and this led his health to deteriorate. In order to avoid his death the French sent him to Geneva to get special medical treatment for septicaemia. Treatment was a success and he got his strengths back. Strachwitz masked himself a lunatic to avoid bitter return to French POW camp. Swiss authorities swallowed the bait and send him to a Swiss mental asylum.  The Great War was over for him.

Germany didn't offer much for Kaiser's soldiers returning home after a war lost. The country was in a chaos: internal power struggle led into red revolutions. Strachwitz joined the Freikops cavalry guard and did fight to suppress reds in Berlin. Versailles peace treaty did set up territorial claims by the Poles and Czechs. In Upper-Silesia Strachwitz joined local Freikorps with his brother in order to protect Groß-Stein and Annaberg areas from the Polish mob. Weimar republic was weak and even more suppressed by the French and Brits not to intervene. After unsuccessful referendum clashes broke out between Freikorps and Polish militia. Multiculturalism led into a war.  Extremely fierce fighting took place around Annaberg hill, where there was a monastery and a hill top dominating the river Oder valley. Other voluntary forces, such as Oberland from Bavaria, came to help local Germans. Combined Freikorps and Oberland forces recaptured Annaberg and defeated Polish militia by the experience gained from the Great War trenches. With Oberland Korps fought some future top brass SS leaders, such as Heinrich Himmler and Sepp Dietrich. Strachwitz was personally very proud of his commitment and performance in the cadres of Upper-Silesian Freikorps and especially of the campaign of the Annaberg for the rest of his life.

Annaberg.

Another World War breaks out

Between the two World Wars Strachwitz concentrated on management of his family estate and farming as a living. He did join in the Reichsheer’s Cavalry Regiment as a reserve officer and the Nazi party. Joining the party was a political statement against communism, Strachwitz did not have any racial agendas to follow. Rebirth of the German Army in 1934, now as the Wehrmacht, introduced Strachwitz with the idea of armoured warfare. He did like what he saw and in no time had his application accepted to join the ranks of the 1st Panzer Division and its 2nd Panzer Regiment. The 1st Panzer became his basic unit with which he soldiered from Poland until the Balkans campaign. This period did not mix him with frontline battles. Strachwitz was more than busy by keeping the tracks of panzers rolling and guns blazing by taking care of the logistic services. His time would come to prove himself as a true armoured warrior, for it was time to prepare the Wehrmacht for the execution of the Operation Barbarossa.

The main goal of the ambitious Operation Barbarossa was to terminate the ability and will of the Soviet Union to wage war against Germany. Just as von Clausewitz had formulated it. In order to achieve all this three huge army groups were established. The main striking capacity of army groups were four panzer groups. These were mechanized or at least motorized formations capable of independent fighting. The 1st Panzer Group, under command of von Kleist, was attached to the Army Group South. The 1st Panzer Group had five panzer and three motorized divisions. This meant they had some 600 Panzer III tanks, which at the time being, were the only battle worthy ones in the German inventory. Bagnodas doesn't analyze which sub-models Germans had in service at time, nor do we know exactly what sub-model of Panzer III was used by Strachwitz. The reader is forced to conclude technical details by combining individual fractions of data out of the text. It has its meanings to know which sub-model was used by the Germans since they confronted two brand new Soviet tank designs which caused them a lot of trouble, namely the KV-1 and T-34/76 tanks. Both of these were better armoured and armed than any German model. In order to fight these Soviet tanks with Panzer III, it certainly made the difference which sub-model was being used.

T-34/76.

In the opening phase of Operation Barbarossa, summer and autumn 1941, Germans had two armament options to use for tank duels:  3,7 cm KwK 35/36 L/45 and 5,0 KwK 38 L/42 cannons. Early Panzer III models, Ausf E and early F, had 3,7 cm cannons which were totally useless against new Soviet designs - no penetration could be achieved at any distances. Panzer crews gave the cannon a nickname "Panzerknocker". Newer sub-models, such as Ausf F, G, H and to a some extent early J, had better performing 5,0 cm cannons. However, German panzer crews made a horrifying discovery: even with their 5,0 cm cannons they could achieve penetration only by shooting extremely and suicidal close distances or by aiming side or rear armour plates.  The best projectile Germans had, PzGr.40 with tungsten core,  had maximum muzzle velocity of 1050 m/s and it had average penetrating performance against rolled homogenous steel armour at 30 degree angle from the vertical as follows: 500 meters 55 millimetres and 100 meters 94 millimetres.  The frontal armour of  the T-34/76 was only 45 millimetres thick, but as it was laid back at 30 degrees angle, it was three times stronger than normal plate at 90 degree angle. This meant German panzers had to get within the range of 500 - 100 meters to ensure penetration.   

 

PzKfpw III Ausf H, this time in the Western Desert.

Next year Panzer III Ausf J late, L and M had even better and longer barrelled 5,0 cm KwK 39 L/60 cannons (muzzle velocity 1180 m/s, penetration at 30 degrees angles 500 m 72 mm and 100 m 130 mm). On the other hand, the Soviets had by that time increased the frontal armour of newer sub-models of T-34/76 from 45 mm up to 70 mm.  So even the new and more powerful cannon for the last tank versus tank models of Panzer III did not solve the basic shortcoming of its design: the lack of penetrating power. Panzer III, with all sub-models, was destined to be inferior to T-34/76 all its service life. This can be used as a statement to underline and emphasize the skills of Strachwitz as he had to fight and made his astonishing combat record with inferior equipment! 

PzKfpw III Ausf J with 5,0 cm KwK 39 L/60. 24. PD, 1942.

 

As the Operation Barbarossa finally started Count Strachwitz was serving in the ranks of 16th Panzer Division which was attached to XIV Panzer Korps. The main objective for the 1st Panzer Group was to cut through Soviet border defences and to advance deep into the Ukraine. At first 16th Panzer, commanded by General Hans Hube,  was kept in reserve. Strachwitz served as a commander of the second panzer battalion of the 16th Panzer's panzer regiment.  Usually battalion commander had a special Befelswagen, or command tank, which did not have a cannon but a machine gun and enforced radio equipment. Battalion commander  would follow up the front panzer company with his command tank. This did not suit Strachwitz.  Oh no, he  did not like the Befelswagen and used normal cannon equipped panzer instead. Besides he wanted to command his battalion by following the front panzer squad. Sometimes he was even in the very front panzer to monitor battlefield. What an extraordinary character he was indeed. In the heat of the battle he was often seen commanding his panzers half way out of the commander's turret. That was extremely dangerous practice, no wonder he was injured 14 times.

The advancing phase of the Operation Barbarossa was often pictured as hi-tech "Blitzkrieg" or lightning war by the German propaganda apparatus. That couldn't be further away from the front line reality in Ukraine. Soviets had concentrated their best troops against Germans namely in Ukraine, presumably to defend huge industrial capacity and vast grain fields of Ukraine. Advancing German troops met with fierce Soviet counter attacks and offensives, rain that virtually made roads pretty much useless and vastness of Ukrainian steppe. In the end of June 1941 there was a huge tank battle near Dubno with 250 German and 720 Soviet tanks. Actually it remained to be the biggest tank battle until 1943 Kursk offensive. Germans trying to encircle Dubno had to switch into defence mode as the Soviet 8th Motorized Corps, with two tank divisions with fearsome T-34/76 tanks, charged against surprised 16th Panzer. It was time for Germans to get encircled.  In fact, it was quite close for the 16th Panzer to get altogether destroyed by the Soviets. Strachwitz as leader of recon detachment had his day! As a former cavalryman he fully understood the meaning of movement and fire. Strachwitz quickly cut through Soviet lines and entered their rear area. There he, with his Panzer III tanks, caused havoc and panic over the surprised enemy.  Soviets started to lose momentum and initiative. Soon they turned their tanks 180 degrees and headed east. Hube and his 16th Panzer were saved. Actually Strachwitz was applying old cavalry lessons he had learned in France at the opening stages of the Great War - only this time he had switched horses to panzers.  

KV-1 model 1941.

  

Der Panzer Graf took part in the great encirclement battle of Kiev as a member of the southern panzer pincer force. Late in the autumn 16th Panzer had to help Waffen-SS Wiking Division in a dire straits near river Mius. The year 1941 ended for 16th Panzer in the carefully prepared winter position at the western banks of river Mius. 

Der Kessel - The Cauldron

Panzer Graf had had a leave in Heimat, or homeland, and as he got back to the 16th Panzer he was promoted to a rank of a Lieutenant Colonel of the reserve. It meant he was officially capable of commanding his panzer regiment if such a need should occur. Another significant development was the introduction of a new sub-model of the Panzer IV tank. The new Panzer IV Ausf F2 or even G was actually an up gunned version of the old basic construction. Former Ausf D or F1 had a short 7,5 KwK 37 L/24 infantry support gun.  It had very low muzzle velocity of 385 m/s and likewise poor armour penetration capability of just 39 mm at 500 m and respectively 41 mm at 100 m at angles of 30 degrees. Old Panzer IV could not fight and survive new Soviet KV-1 and T-34/76 models. On the other hand, by the German panzer doctrine, it was not even meant to fight other tanks - it was the duty of Panzer III. Old Panzer IV had a High Explosive Anti-Tank round, but it was primarily meant for self defence and against pillboxes. 

Old PzKfpw IV Ausf F1 and Ausf F2 with 7,5 cm Kwk 40 L/43.

The new Panzer IV variant gave enormous rise to the firepower with its long barrelled 7,5 KwK 40 L/43 cannon. Its muzzle velocity was  740 m/s and penetration ability was enough to enable it to meet its opponents on equal terms. At 500 m it could penetrate 91 mm and at 1500 m still astonishing 72 mm. This meant that Germans could destroy T-34/76 tanks at all normal combat distances. Some issues still remained: thin and unsloped armour as well as narrow tracks which limited manoeuvrability. And then, of course, the worst problem of all: German armaments industry couldn't meet the ever increasing demand of the fronts for new panzer deliveries.  In May 1942 16th Panzer was reinforced and thus it had 140 operational panzers. Odd enough, some of the panzers were already obsolete and not battle worthy Panzer II models. This was the composition for the 16th Panzer as it headed for its assignment in the Operation Blau, the conquest of rivers Don and Volga. At this stage the city of Stalingrad had no great significance - primary goal was to stop and harass all supply and raw material shipping down the Volga.

Bagnodas does not tell us any information about the model of tank which was used by the Panzer Graf on his way to Volga. Perhaps he already had the new Panzer IV Ausf F2 or G, since some of the described shooting ranges do imply that. During the advance he met with a cunning Soviet "weapon" near the river Oskol: mine dogs running towards trying to get underneath the panzers and detonate explosives carried on their backs. On the open steppe there were few hideouts and it didn't take long for a squad of Panzer IIIs to hunt down dog instructors. 

XIV Panzer Korps fought its way across river Don and was getting closer to Stalingrad. In the 23rd of August troops led by the Panzer Graf reached Gumrak airfield. Surprise was total, Soviets couldn't expect to see Germans so deep in their rear. Little did they know about the character of the Panzer Graf! Airfield was left in flames and smoke as Panzer Graf led his troops to carry on. Some estimates claim Panzer Graf had destroyed with his troops as many as 150 enemy aeroplanes. On a bold swing they pushed themselves through the northern districts of Stalingrad and industrial centre of Rynok all the way to the western banks of the mighty river Volga. Panzer Graf's battle group was the first German unit to reach their goal. The success came with a new danger and risk for the entire 16th Panzer. The division had made a tremendous advance of 80 km in a day, but at the same time motorized infantry divisions (3rd and 60th Mot) had stayed behind the progress. Despite of this 16th Panzer tried to capture the Tractor Factory (STZ) via Spartanovka. The effort was met with stiff Soviet resistance and even a counterattack made by brand new products out of the lines of the STZ,  T-34/76 tanks.

The main forces of the XIV Panzer Korps as well as the whole 6th Army were far behind the 16th Panzer. Situation started to develop threatening for the entire 16th Panzer so Hube had no other alternative than to organize a defensive perimeter and to stay firm. The entire division was encircled, to make matters worse the supply line had broken. For now on division had to rely on air supply by the Luftwaffe. The consumption of ammunition became seriously high and air drops couldn't fill the demand. As the petrol reserve got very low, Hube faced a grim decision to make. If division stays on the Volga, there is a risk of it being eliminated by the Soviets or if division attempts to brake west it will act against the Führerbefehl with all following consequences. For Hans Hube odds were all against. Before he and his subordinates, in a meeting to solve this dilemma, had to reach a decision, one of their own divisions, 3rd Motorized, fought its way through to isolated 16th Panzer. To make the day, 3rd Motorized had alongside a supply column of more than 200 lorries. 16th Panzer managed to accomplish what later was tried to handle by the entire 6th Army.  

The crisis for the 16th Panzer was yet not over by the arrival of the 3rd Motorized. There was still a huge gap of 50 km between the Volga bank and the main forces of the 6th Army. Defensive battles followed each other. Panzer Graf quite against his character was forced to stay on the defensive. Division lost its panzers and tankers ever increasing numbers. Yet not a straight and deceive victory was seen. Wearing street fighting had been going on for months and winter was coming. Then the inevitable happened: Soviets launched their Operation Uranus on November 19th which was to capture almost a hole German army encircled.  

Encirlement of the 6. Army in Stalingrad.

 Paulus, the commander of the 6th Army, sent all available panzer units to deal with the Soviet breakthrough. In a complete confusion German manoeuvres were doomed to failure. For instance the 16th Panzer was cut into two halves by the Soviet tank pincers.  Panzer Graf stayed inside the pocket or the cauldron of Stalingrad - Der Kessel. Sometime after the encirclement the Panzer Graf got seriously injured in one these chaotic battles. He did not want to be evacuated but to stay with his comrades. Eventually it was the order of his divisional commander Hans Hube that forced him to leave Der Kessel by airlift. The 16th Panzer stayed behind and perished with all hands, panzers, war diaries and archives.    

SOURCES:

Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.

Internet

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_38

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_39

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_37

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_40

Pictures

Wikimedia Commons

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä - osa I/3

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! Näin voisi kiteyttää Panssarikreivin historiikin toisessa maailmansodassa. Raymond Bagnodas on ottanut itselleen perin haastavan tehtävän kirjoittaessaan kreivi Hyazinth Strachwitz  von Groß-Zauche und Cammienetzin  elämänkerran. Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi on The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf". Nimi antaa vihjeen myös kirjan suurimmasta heikkoudesta: suurin osa niiden saksalaisyhtymien sotapäiväkirjoista ja arkistoista, joissa von Strachwitz palveli, joko tuhoutui rintamalla tai niitä ei sodan viimeisen vuoden sekasortoisissa olosuhteissa enää muodostunut. Strachwitzin ei myöskään tiedetä pitäneen päiväkirjaa. Kun kirjallisia lähteitä siten on perin niukasti, on kattavan ja sidosteisen elämänkerran kirjoittaminen vaikea tehtävä. Bagnodas paikkaa elämäntarinan aukkoja taustoittamalla sotatapahtumia kattavasti ja esittelemällä Panssarikreivin eri joukko-osastojen vaiheita. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että aika ajoin lukija kadottaa yhteyden kirjan päähenkilöön.

Monissa teoksissa on esitelty saksalaisten tunnetuimpien panssariässien vaiheita. Bagnodasin kirja avaa puutteineenkin vähemmän tunnetun, mutta silti vaikuttavan uran tehneen panssarikomentajan taisteluja ja elämää. Näin se lunastaa paikkansa ja on arvokas osa toisen maailmansodan historiankirjoitusta. Tiedossa olevan aineiston perusteella Panssarikreivin elämä oli hyvin mielenkiintoinen, siihen mahtui dramatiikkaa ja se vaati melkoista itsekuria ja tahdonlujuutta.  Koska kirjassa kuvataan panssariteknistä aselajikehitystä niukalti, olen taustoittanut sitä kirjan ulkopuolisista lähteistä.

Alkuvaiheet

Hyazinth von Strachwitz (yleinen lyhenne hänen pitkästä nimestään) syntyi  vauraaseen katoliseen maa-aatelissukuun 1893 Sleesian Groß-Steiniin.  Hänen erikoinen etunimensä juontui suvun perinteestä antaa esikoispojalle nimi vuonna 1594 pyhäksi julistetun dominikaanimunkki Hyacinthuksen mukaan. Koska elettiin Saksan keisarikunnassa, niin aatelisena nuoren Hyazinthin tulevaisuuden ammattina sotilasura oli todennäköisin. Niinpä Sleesian Wahlstattin esikadettikoulun jälkeen Hyazinth, ollessaan 15-vuotias, pyrki ja pääsi opiskelemaan Groß Lichterfelden arvostettuun kadettikouluun. Siellä kadeteista tehtiin upseereja ja herrasmiehiä erittäin kattavan teoreettisen, humanistisen, mutta myös fyysisen koulutuksen avulla. von Strachwitz valmistui luutnantiksi ja liittyi kaartin ratsuväkeen. Ennen häntä samasta kadettikoulusta oli valmistunut mm. Heinz Guderian, Erich von Manstein ja Hermann Göring.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 toi nuorelle luutnantille mahdollisuuden näyttää taitonsa. Hänen eskadroonansa kulki pääjoukon edellä tiedustellen vihollisen liikkeitä. Ennen pitkää hän johti joukkoaan pitkille ja uskaliaille kaukopartioretkille ranskalaisten selustaan. Eräällä näistä retkistä von Strachwitz miehineen jäi ranskalaisten sotavangeiksi. Monien pakoyritysten ja huonon, jopa hengenvaarallisen kohtelun jälkeen von Strachwitz siirrettiin Sveitsiin Genovalaiseen sairaalaan toipumaan verenmyrkytyksestä. Estääkseen palautuksen ranskalaisten vankileirille von Strachwitz esitti mielisairasta niin vakuuttavasti, että hänet lopulta siirrettiin sveitsiläiseen mielisairaalaan. Sota oli hänen osaltaan ohi.

Paluu sodan hävinneeseen Saksaan ei ollut helppo: maa oli poliittisessa ja taloudellisessa kaaoksessa, keisarikunta hajonnut ja Sleesiassa puolalaiset esittivät aluevaatimuksia. Berliinissä von Strachwitz osallistui kommunistien vallankaappausyrityksen kukistamiseen vapaajoukkojen (Freikorps) ratsukaartissa.

Sleesiassa tilanne kärjistyi, kun kansanäänestyksen alueen kohtalosta hävinneet puolalaiset aloittivat kansannousun. Ulkovaltojen painostama ja heikko Weimarin tasavalta ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. Ylä-Sleesian saksalaiset muodostivat omia vapaajoukkojaan, joilla puolustivat asuinalueitaan. Monikulttuurisuus ei toiminut, vaan se purkautui väkivallaksi kansanryhmien välille. von Strachwitz osallistui vapaajoukoissa mm. Annabergin luostarikukkulan hallinnasta käytyihin taisteluihin. Muita taisteluun osallistuneita tulevia SS-johtajia olivat mm. Heinrich Himmler ja Sepp Dietrich. Taistelu päättyi lopulta saksalaisten voittoon ja tuleva panssarikreivi muisteli käytyä taistelua loppuikänsä ylpeydellä.

Annaberg.

 

Toisen maailmansodan syttyminen

Ennen toisen maailmansodan syttymistä von Strachwitz hoiti sukunsa tilaa Sleesiassa ja oli Reichsheerin ratsuväkirykmentin reservin upseerina. Hän liittyi natsipuolueeseen 1932. Syynä liittymiseen oli natsipuolueen kommunisminvastaisuus. von Strachwitz ei ollut kiinnostunut puolueen esiin nostamista rotukysymyksistä. Natsien valtaannousu merkitsi Saksan uuden armeijan, Wehrmachtin, rakentamista. von Strachwitz oli 1934 näkemässä uuden, moottoroidun ja panssaroidun aselajin kehittämistä. Hän piti näkemästään ja eipä aikaakaan, kun hän oli jo hakenut ja päässyt upseeriksi 1. panssaridivisioonaan (1.PD). Syyskuussa 1939 von Strachwitz oli 1. PD:n mukana hyökkäämässä Puolaan. Luulenpa, että Annanbergin kokemukset muistuivat hänelle mieleen. Puolan, Ranskan ja Balkanin sotaretkillä von Strachwitz ei osallistunut etulinjan taistelutoimintaan.  Huoltoupseerina hänen vastuullaan oli pitää vaunut liikkeellä ja aseet käyttökunnossa.  "Panssarikreivin" aika koittaisi operaatio Barbarossan käynnistyttyä.

Kunnianhimoisen operaatio Barbarossan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton kyky käydä sotaa ja näin pakottaa se antautumaan. Aivan von Clausewitzin oppien mukaisesti. Hyökkäykseen osallistui kolme armeijaryhmää. Niiden pääiskuvoimana olivat mekanisoidut tai vähintään motorisoidut panssariryhmät, jotka kykenivät itsenäiseen taisteluun.  Eteläiseen armeijaryhmään kuului von Kleistin komentama 1. panssariryhmä, jossa oli viisi panssari- ja kolme moottoroitua divisioonaa. Panssaridivisiooniin mainitaan kuuluneen yhteensä noin 600 Panzer III vaunua. Bagnodas ei kerro vaunujen alatyyppejä, joten lukijan on itse yritettävä päätellä tekniset yksityiskohdat tekstistä välittyvästä tiedosta. Asialla on merkitystä, sillä saksalaiset kohtasivat taistelukentällä omiaan paremmin panssaroituja ja aseistettuja neuvostoliittolaisia KV-1 ja T-34/76 -vaunuja. Panzer III:n eri alamallien tykin koko ja kaliiperi vaihtelivat vaikuttaen vaunujen taisteluarvoon uusia neuvostovaunuja vastaan.   

T-34/76.

 

Varhaisten Panzer III alamallien (Ausf D ja E) 3,7 cm KwK 35/36  L/45 kanuunalla ei pystytty saamaan läpäisyvaikutusta edes lähietäisyydeltä, vaunumiehistöt kutsuivatkin tykkiä "panssarinkoputtimeksi". Panzer III:n alamallien Ausf F, G, H ja J suuremmalla 5,0 cm KwK 38 L/42 kanuunallakin T-34/76:n etupanssarin läpäisy onnistui vain lähietäisyyksiltä (PzGr.40 lähtönopeus 1050 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmalla 500 m matkalta 55 mm, mutta 100 m matkalta 94 mm). T-34/76:n etupanssari oli tosiasiassa vain 45 mm paksu, mutta panssarilevyn kaltevuus oli 30 astetta. Näin se oli iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempi kuin pystysuora levy. Päästäkseen läpäisyyn Panzer III -vaunujen oli ammuttava vaarallisen lyhyiltä matkoilta (500-100 m) tai osuttava kylki- tai takapanssarointiin.

PzKfpw III Ausf H.

 

Panzer III:n viimeinen kanuunamalli oli pitkäputkinen 5,0 cm KwK 39 L/60 (Ausf J, L ja M). Sen lähtönopeus oli käytettäessä wolframiytimellä varustettua panssarikranaattia (PzGr.40) noussut arvoon 1180 m/s,  läpäisy 500 m matkalta 30 asteen kulmassa 72 mm ja 100 m 130 mm. Venäläisten uusien T-34/76:n mallien vahvistetun etupanssarin paksuus oli 70 mm, joten saksalaisten vaunumiesten asema ei juuri helpottunut entisestä. Panzer III oli koko palvelushistoriansa ajan alivoimainen T-34/76:n suojaan ja aseistukseen verrattuna. Tämä korostaa Panssarikreiviksi muuttuvan von Strachwitzin ansioita: hän loi itselleen legendaarisen maineen taistellen voitokkaasti lähtökohtaisesti alivoimaisella kalustolla!

PzKfpw III Ausf J.  24. panssaridivisioona, 1942.

 

Kreivi von Strachwitz osana 16. panssaridivisioonaa (16.PD) hyökkäsivät Etelä-Ukrainaan 1. panssariryhmässä osana kenraali von Wietersheimin komentamaa XIV panssariarmeijakuntaa. Aluksi kenraali Hans Huben komentama 16. PD pidettiin reservissä, mutta pian sekin joutui kuluttaviin taisteluihin. von Strachwitz johti panssaridivisioonan panssarirykmentin toista panssaripataljoonaa. Yleensä sitä johdettiin komentovaunusta kärkikomppanian tasolta tai heti sen takaa. von Strachwitz ositti poikkeuksellisen luonteenlaatunsa johtamalla pataljoonaansa kärkijoukkueen mukana, joskus jopa kärkivaunusta! Hän käytti komentovaununaan normaalia kanuunalla varustettua taisteluvaunua. Muut pataljoonankomentajat käyttivät erillistä komentovaunua, jossa oli valetykki ja vahvistetut radiolaitteet. Taistelussa hänet nähtiin usein tarkkailemassa ympäristöä yläruumis komentotornista ulkona. Näin sai hyvän kuvan taistelukentästä, mutta tapa oli vaarallinen. von Strachwitz haavoittui kaikkiaan 14 kertaa, joten hän ei tuntunut pelkäävän asettaa itseään alttiiksi.

Kesän 1941 sota itärintamalla ei suinkaan ollut sitä saksalaisten propagandan kuvailemaa loistokasta ja tehokasta "salamasotaa".  Varsinkin Ukrainassa, jossa oli Puna-armeijan parhaat joukot, hyökkäysten ja vastahyökkäysten, sateen ja mudan sekä loputtomien arojen kuluttava voima aiheutti saksalaisille huolta ja tappioita. Esimerkiksi Dubnon saarrostustaisteluissa kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 Huben 16. PD sai yllättäen kimppuunsa kenraaliluutnantti D.I. Rjabysevin 8. moottoroidun armeijakunnan kahden panssaridivisioonan hyökkäyksen. Neuvostodivisioonilla oli mukana uusia T-34/76 -vaunuja.  Huben divisioona joutui saarretuksi ja oli varassa tuhoutua suunnatonta ylivoimaa vastaan. Tiedusteluosastoa komentanut von Strachwitz oli elementissään: entisenä ratsuväen upseerina hän tiesi tulen ja liikkeen tärkeyden ja merkityksen. Niinpä hän joukkoineen kylvi tuhoa neuvostoliittolaisten selustaan pysyen itse hurjatempoisessa liikkeessä. Itse asiassa hän pääsi toteuttamaan jo ensimmäisessä maailmansodassa omaksumiaan hyökkäysmetodeja - hevoset olivat vain vaihtuneet panssarivaunuihin. Lopulta von Strachwitzin aiheuttama hävitys alkoi vaikuttaa vihollisen panssarikärkiin, ne lopettivat hyökkäyksen saarrettua panssaridivisioonaa vastaan ja alkoivat vetäytyä. 16. PD pelastui tuholta.  

KV-1 vm. 1942.

Dubno oli siihen mennessä sodan suurin panssaritaistelu, sillä siihen osallistui 250 saksalaista ja noin 720 neuvostoliittolaista vaunua. Panssarikreivi osallistui divisioonansa kanssa Kiovan suureen saarrostustaisteluun osana eteläistä saarrostavaa panssarikärkeä. Loppusyksyllä Panssarikreivin divisioona auttoi Waffen-SS Wiking divisioonaa sen raskaissa taisteluissa. Mahtoivatkohan suomalaiset SS-vapaaehtoiset nähdä Panssarikreiviä tositoimissa? Vuoden 1941 taistelut päättyivät Mius-joelle, jonne varustettiin vahvat miinoitusten turvaamat  talviasemat.

Der Kessel - Kattila

Toipumislomalta Saksasta palannut Panssarikreivi ylennettiin reservin everstiluutnantiksi. Se merkitsi, että hän oli tilaisuuden tullen kelpoinen johtamaan panssarirykmenttiään. Toinen merkittävä tapahtuma oli uusien Panzer IV mallien saapuminen rintamalle. Aikaisemmat mallit olivat varustettu lyhyellä 7,5 cm KwK 37 L/24 tykillä. L/24 oli tarkoitettu antamaan jalkaväelle suoraa tulitukea, eikä sen katsottu tarvitsevan kykyä taistella panssarivaunuja vastaan. Saksan panssaridoktriinissa toisia vaunuja vastaan taistelu oli annettu Panzer III vaunujen tehtäväksi. Tykille oli kuitenkin kehitetty onteloammus, mutta sen tarkoitus oli lähinnä toimia itsepuolustuksena vihollisen vaunuja kohdattaessa. Uusi Panzer IV malli oli mitä ilmeisimmin PzKpfw IV Ausf F2, ajoneuvotunnukseltaan SdKfz 161 tai Ausf G, SdKfz 161/1. Joka tapauksessa uuden mallin ratkaiseva vahvuus oli sen lisääntynyt tulivoima. 

Edessä PzKfpw IV Ausf F1 ja takana uusi pitkäputkinen Ausf F2.

Pitkäputkinen 7,5 cm Kwk 40 L/43 oli suuri parannus entiseen ja mahdollisti saksalaisvaunuille tulivoiman suhteen tasavertaisen mahdollisuuden taistella vihollisen vaunuja vastaan. Vanhan L/24 tykin lähtönopeus oli 385 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmassa 500 m matkalla 39 mm ja 100 m 41 mm. Uusi L/43 pystyi 740 m/s lähtönopeuteen ja erinomaiseen läpäisyyn: 500 metristä samalla iskukulmalla 91 mm ja vielä 1500 metristä 72 mm. Tämä tarkoitti sitä, että saksalaiset pystyivät nyt kaikilta normaaleilta ampumaetäisyyksiltä saamaan läpäisyn T-34/76:n etupanssariin.  Ongelmaksi jäi Panzer IV:n heikko ja pystysuora panssarointi ja kapeat telaketjut, jotka heikensivät maastoliikkuvuutta. Niin ja se pahin ongelma oli, että Saksan teollisuus ei pystynyt riittävän nopeasti varustamaan rintamajoukkoja tällä uudella, vaatimukset täyttävällä vaunulla. 16. PD sai toukokuussa 1942 vaunutäydennyksen, jonka jälkeen sillä oli 140 toimintakuntoista panssarivaunua, joista osa oli vanhoja ja taistelussa käyttökelvottomia Panzer II vaunuja. Näin varustettuna Panssarikreivin divisioona lähti kesän 1942 Operaatio Siniseen kohti Donia ja Volgaa.

Kirja ei kerro millaisella vaunulla Panssarikreivi lähti hyökkäykseen. Tekstistä voi päätellä käytettyjen ampumamatkojen perusteella hänen olleen varustettu jo uusilla Panzer IV vaunuilla.  Joka tapauksessa hän teki tuttavuutta venäläisten epätavallisen aseen kanssa Oskol-joella. Räjähdyspanoksilla varustetut koirat ilmestyivät arolla tyhjästä ja hakeutuivat vaunujen alle räjäyttäen samalla itsensä. Panzer III joukkue lähettiin metsästykseen ja pian maastosta löytyivätkin koirien ohjaajat.

XIV panssariarmeijakunta taisteli tiensä kohti Don jokea ja sen ylitettyään läheni Stalingradia. Elokuun 23. 1942 Panssarikreivin johtama osasto hyökkäsi Gumrakin lentokentälle. Yllätys oli täydellinen: venäläiset eivät olleet odottaneet saksalaisvoimia näin syvällä omassa selustassaan. Kenttä lentokoneineen tuhoutui tuleen ja savuun. Joidenkin arvioiden mukaan Gumrakissa tuhoitui jopa 150 neuvostokonetta. Panssarikreivi ei jäänyt odottelemaan.  Röyhkeä hyökkäys jatkui kohti Stalingradin pohjoisia kaupunginosia ja läpäistyään Rynokin teollisuusalueen Panssarikreivin vaunut saavuttivat ensimmäisinä saksalaisina Volgan länsirannan.  Tilanne oli samalla muuttunut vaaralliseksi, sillä 16. PD oli edennyt Gumrakista päivässä noin 80 km ja jättänyt taakseen moottoroidut jalkaväkidivisioonansa (3. ja 60. mot). Saksalaiset yrittivät kuitenkin hyökkäystä Spartavonkan kautta Traktoritehtaalle (STZ), mutta yritys kohtasi kovaa vastarintaa ja venäläisten vastahyökkäyksiä. Niissä käytettiin mm. juuri tuotantolinjoilta valmistuneita STZ-tehtaan T-34/76 -vaunuja.

Panssarikreivin yhtymä joutui kokemaan pienoiskoossa ennen muita 6. armeijan sotilaita Stalingradin motin, der Kesselin eli kattilan. Rohkea eteneminen kohti Volgaa oli erottanut 16. PD:n XIV Panssariarmeijakunnan ja 6. armeijan pääjoukoista. Venäläisten saartaman ja siilipuolustukseen asettuneen 16. PD:n huoltoyhteys taakse oli katkennut ja divisioona oli huoltonsa suhteen riippuvainen Luftwaffen kuljetuksista. Ampumatarvikkeiden kulutus oli suurta ja divisioonan komentaja Hube pelkäsi taistelukyvyn hupenevan yhdessä ammusten kanssa.  Kun polttoainetilannekin kävi kriittiseksi, Hube kutsui lähimmät upseerinsa neuvotteluun. He pohtivat samaa kysymystä kuin 6. armeijan komentaja Friedrich Paulus myöhemmin armeijatasolla: pitäisikö joukkojen pelastamiseksi suorittaa läpimurto länteen kohti omia linjoja? Lopulta Huben ei tarvinnut antaa uralleen tuhoisaa vetäytymiskäskyä, sillä panssariarmeijakuntaan kuulunut 3. moottoroitu jalkaväkidivisioona mursi tiensä saarretun 16. PD:n luo. Mukanaan se toi yli 200 kuorma-auton huoltokolonnan. Panssarikreivin divisioonan tapauksessa onnistui taktisella tasolla se, mitä sittemmin yritettiin epäonnisesti toteuttaa koko 6. armeijan mittakaavassa.    

Vaikka Panssarikreivin divisioonan tilanne olikin kohentunut, niin heidän ja 6. armeijan pääjoukon välissä oli edelleen 50 km levyinen aukko. Neuvostojoukot hyökkäsivät 16. PD:n asemia vastaan Lukasenkasta ja Panssarikreivi joutui luonteensa vastaisesti puolustustaisteluun. Jatkuvat taistelut kuluttivat divisioonan vaunukalustoa ja vahvuutta. Lopullista voittoa Stalingradissa ei ollut näköpiirissä. Kuluttavat katutaistelut olivat jatkuneet jo kuukausia ja talvi alkoi. Sitten tapahtui väistämätön: Neuvostojoukot aloittivat 19. marraskuuta Operaatio Uranuksen, jolla he saartoivat lähes koko 6. armeijan Stalingradin mottiin. Armeijan komentaja, Paulus, lähetti kaikki saatavilla olevat panssarijoukot eri divisioonista vastaiskuun läpimurtautuneita venäläisiä vastaan. Kuluneet joukot eivät kaoottisissa olosuhteissa kuitenkaan onnistuneet tehtävässään. Venäläisten panssarikiilat jakoivat 16. panssaridivisioonan kahtia. Panssarikreivi oli motin sisälle jääneessä divisioonan osassa.

Stalingradin saarrostustaistelut.

 

Panssarikreivi haavoittui taistelussa vakavasti, mutta koska 16. PD:n sotapäiväkirjat ovat hävinneet, ajankohtaa ei tiedetä. Sen otaksutaan tapahtuneen maalis-joulukuun vaihteessa, kun 6. Armeija oli jo saarroksissa. Haavoituttuaan Panssarikreivi ei olisi halunnut erota yksiköstään, mutta Huben käskyllä hänet lennätettiin ulos Stalingradin motista kohti Saksaa saamaan hoitoa vammoihinsa. 16. PD jäi Stalingradiin ja tuhoutui siellä viimeiseen mieheen vaunuineen, sotapäiväkirjoineen ja arkistoineen.

LÄHTEET:

Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.

Internet

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_38

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_39

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_37

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_40

Kuvat

Wikimedia Commons