Teos esittelee saksalaisten
käsittelemättömien sotatraumojen ja syyllisyydentunteiden
vaikutuksia yhteiskunnan elämään. Siis sitä, kuinka
yhteiskunnallinen elämä, oikeuslaitos, poliisi, media, poliitiikka
ja demokratia itsessään ovat vääristynyttä ja johtamassa
yhteisön tuhoon. Saksalaisten tulisi jo päästää irti toisesta
maailmansodasta ja katsoa eteenpäin, mutta he sen sijaan märehtivät
natsiajassa. Ja kuten Rönkkö osoittaa;
he ajavat
samalla itseänsä yhä syvemmälle harhoihinsa. Samalla lukijalle
selviää, kuinka vasemmistolainen yhteiskunta nykyinen Saksa –
Viides valtakunta – onkaan. Yhteiskuntaa hallitsevat jatkuva
”äärioikeiston” pelko ja laitavasemmiston, esim. Antifan, erilaiset cancel- ,
syytös- ja mustamaalaamiskampanjat - jopa poliitinen katuväkivalta. Vanhaan kunnon SA-tyyliin, 1930-luvun hengessä, mutta punaisin värein ja toki valtiovallan suojeluksessa.
Vasemmiston erityisen vihan kohteena ovat AfD ja muiden puolueiden kansallismielisiksi koetut poliitikot. Länsiliittoutuneiden vuonna 1945 käynnistämä denazifikaatio-ohjelma taisi onnistua liiankin hyvin: saksalaisten itsetunto on murskana ja tervekin kansallismielisyys tabuaihe. Kaiken lisäksi Saksan juutalaisten keskusneuvosto käyttää hyvin näkyvää ja vaikuttavaa valtaa erilaisilla kannanotoillaan ja vaatimuksillaan yhteiskunnallisiin aiheisiin.
Kuinka hyvin Saksan nykyistä tilannetta kuvaakaan eräs Adolf Hitlerin lausuma, jonka julkinen siteeraminen on tietenkin Saksassa kiellettyä. Lausuma kuuluu:
”Mikä onni hallitsijoille, että ihmiset eivät ajattele”.
Toinen, yhtä osuva taasen jatkaa:
”Kukaan ei kysy voittajalta, onko hän oikeassa”.
Näin mieleen tulevat esim. Dresdenin pommitukset 1945 tai Itä-Preussin siviilien kohtalot 1944-45. Voittaja on oikeassa. Saksalaiset eivät saa ja voi olla sodan uhreja, heille on varattu vain tekijöiden, eli syyllisten osa. Saamansa aivopesun jäljiltä saksalaiset pitävät tätä itsestään selvänä asiain tilana. Näin esim. Wehrmachtin kaatuneiden sotilashautausmaat ovat heille hyvin problemaattinen asia.
 |
| Halben sotilashautasmaa, Berliinin eteläpuolella |
Lisää vaikeuksia tuli, kun ns. Kristalliyö ja Berliinin muurin murtuminen sattuivat samalle päivälle, eli 9. marraskuuta. Näin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä ei voida juhlia 9.11., kun on muisteltava aivan toista, varhaisempaa historiallista tapausta.
Rönkön teos tarjoaa musertavan määrän esimerkkejä koko saksalaisen yhteiskunnan häiriintyneisyydestä, vainoharhoista, ääreensä viedystä vihervasemmistolaisuudesta, feminismistä ja henkisestä alennustilasta. Viides valtakunta muistuttaa yhä enemmän ja enemmän kammoamaansa kolmatta, eli Natsi-Saksaa. Rönkkö tiivistääkin kirjansa sanoman:
”Saksassa ei voi välttyä ajatukselta, että Natsi-Saksan synkkiä varjoja yritetään hälventää niin tarmokkaasti, että ollaan vaarassa ajautua samaan jamaan: mielipide ja sana on vapaa, mutta vain vallanpitäjien pelisäännöillä.”
Niinpä, Aristoteleen mukaan mikä tahansa hyve vietynä liian pitkälle, muuttuu vastakohdakseen. Tämä on hyvä meidän muistaa myös Suomessa kaiken hyvesignaloinnin keskellä.
