sunnuntai 15. tammikuuta 2023

Top 5 Tanks with Historix – Armour Museum of Parola, Finland

In a small municipality of Hattula, Southern Finland, lies an interesting tank museum. It may not be the largest of tank museums, but its collection is quite unique and well worth to see. 

Finns had to fight two times in a row to keep their freedom as the Soviet Red Army tried to occupy Finland in the Second World War. Thus, through the Winter and subsequent Continuation War, Finns captured a good bunch of Soviet war materiel, most notably a collection of tanks. Some of these vehicles are so rare that there are only one or two other examples existing outside the Armour Museum of Parola – that is to say in a Russian main tank museum in Kubinka near Moscow.

In this blog text I’ll list my personal Top 5 Tanks from the collection of the Armour Museum of Parola. To be honest five isn’t in no way enough, there are plenty more of worthy tanks to include into the list. But let's start with these Top 5 Tanks.

5     T-34/76A (early pre-Barbarossa production model 1941)

This Soviet tank was a nasty surprise for the Wehrmacht as it was fighting its way to the Ukraine in the summer of 1941. The infamous German 6th Army with the support of the 1st Panzer Group met with T-34/76 and had to fight the new Soviet type with tanks and anti-tank weaponry of inadequate firepower and armour protection.

T-34/76 in Parola 2023 © Historix

Technically considering T-34/76, the ”Sotka” or ”The short barreled Sotka” as Finns nicknamed it, was a failure. Biggest issue being the powertrain. Medium tank T-34’s gearbox and clutch derived from the much lighter BT-7 tank and did not work well in a heavier weight class. This, combined with the fact that the technical and service support for the Red Army’s armoured forces left a lot to be desired. That leading to the acute lack of spare parts, which resulted in numerous breakdowns and losses of the otherwise usable tank. The design of T-34 was superbly suited for mass production, but in use it was not nearly as good.

Although T-34/76 was a technically unreliable, initially had no radios, it was essentially blind with a very bad vision blocks, periscopes, or prisms and with no cupola, it was well armoured with sloped plates, had an effective cannon and a good mobility (when in usable status). Importantly, the T-34 managed to do its job by slowing the attacking Germans down and later forming the tank masses which broke through the German lines all the way to Berlin. T-34/85, the upgraded and upgunned version, kept on soldiering even through the years of the Cold War receiving two major modernization programmes in 1960 and as late as in 1969. Quite a way to go for this iconic Soviet tank. Still not necessarily the best tank of The Second World War, but a very suitable asset for the Soviets considering their climate, capabilities of their tankers and industrial output and the military doctrine in use.

T-34/76A technical data:
Weight: 27 t            
Armour: 20 – 45 mm, front armour sloped at an angle of 30 degrees (3x stronger than same vertical plate)
Armament: F-34 cannon 76,2 mm. Penetration at 90 angles at 500 m distance 69 mm. 2x7,62 MG
Powerplant: V-2, 12-cylinder diesel, 500 hp
Speed:    55 km/h    
Range: 230 km
Crew: 4 men; commander/gunner, loader, driver and assistant driver/bow gunner

 4    Vickers-Armstrongs 6-ton, Type E  

Early in the 1930s the Finnish army realized its mainstay tank, the French Renault FT-17, had become obsolete and needed to be replaced by a modern tank. Thus in 1931 Finns purchased from England four different tanks for evaluation. One of them was Vickers-Armstrongs 6-ton, type B. At the time it was the most advanced design in the market. Finns were satisfied and presented an order of total 36 type E tanks. New British tanks were the only battleworthy ones when the Winter War started.


Vickers-Armstrongs 6-ton in Parola 2023, © Historix

Soviets had on the other hand begun to produce various sub types of Vickers-Armstrongs tanks in the 1930s under the name of T-26. The overall construction and engine of the Soviet variant was cruder, but it had a long barreled 45 mm cannon, which made it the premier tank of the inter-war years and the winner of tank battles in the Spanish civil war of 1930s. As the Second World War started the T-26 had become the backbone of the Red Army tank corps, and before long the Finnish too. In the Soviet Union the bulk of T-26 tanks were lost by end of 1941. Whereas in Finland Vickers-Armstrongs and the captured Soviet T-26 variants were in service until 1959.  The Soviet Union sold Finland T-54 tanks in 1959.  These became the first post-war era modern battle tanks in Finnish service thus sending the 6-tons and T-26s into the museum.


Same tank, another angle 2023, © Historix


Finns and Soviets were not the only users of the 6-ton tank. Although the British Army rejected the type, it was exported to various countries like Poland, Bolivia, Thailand, China and Bulgaria where it was used in a various conflicts and battles. That's why this tank was quite a remarkable design after all and deserves to be remembered. And by the way the tank in display at Parola is the sole surviving example of the type in the world.

© Historix

Vickers-Armstrongs 6-ton, type E technical data (in Finnish use):
Weight: 8,6 t            
Armour: 6 – 17 mm
Armament: Bofors cannon 37 mm. Penetration at 90 angles at 300 m distance 56 mm. Submachine gun
Powerplant: 4-cylinder, horizontal, air-cooled petrol. 87 hp
Speed: 35 km/h        
Range: 165 km
Crew: 4 men; commander/loader, gunner, driver and bow submachine gunner

3    Comet Mk. I

Eleven British cruiser tank designs were produced between 1934 and 1945. Some never saw enemy action at all and were retained for training purposes; others saw action but were no match for the German machines. Only two of the designs were really satisfactory – the Meteor-engined Cromwell and the up-gunned Comet variant.” This is how Pat Ware so aptly describes the troubles Brits had finding a way to build a sound cruiser tank. And it wasn’t any better with infantry tanks either.

Enter the Comet Mk. I with a 77 mm gun. Well, the gun was related to 17-pounder (76,2 mm) but had its own classification. What was crucial here was the successful balance of firepower, armour protection and mobility the Comet had. Of course, when talking about British tanks, also reliability had to be considered. The Comet triumphed all these aspects and became a superior Tiger or Panther killer with its new high-velocity armour-piercing discarding sabot (APDS) round.

The Comet came a bit too late to make a difference in the Second World War, but its real contribution was to put the British tank designing back in track after several dismal failures in the past. Comet pioneering the development, the subsequent models became successful and able machines of war: think of the Centurion with a Royal Ordnance L7 cannon or Challenger II. That’s why Comet is number 3 on my list.


Comet on a display run at Parola, © Historix

Comet Mk. I technical data (in Finnish use):
Weight: 33 t            
Armour: thickest 106 mm
Armament: OQF 77 mm HV cannon. Two 7,62 mm MG
Powerplant: Rolls-Royce Meteor V-12-cylinder, liquid-cooled petrol. 600 hp
Speed: 51 km/h        
Range: 198 km
Crew: 5 men; commander, gunner, loader, driver and bow MG gunner

2     PzKfpw IV Ausf. J

There are just a few tanks or other combat vehicles that have done such a career as a German Panzer IV. Wehrmacht’s Panzertruppen used it from the Polish and France campaigns via East Front against the Russians all the way to the sands of the North Africa to fight the British 8th Army.  Panzer IV was produced and in active combat use for the duration of The Second World War, and it comprised 30 % of Panzertruppen’s tank strength. It was widely exported to the German allies. With its numerous variations Panzer IV saw combat to the bitter end of the Third Reich. But the story does not end here.

Panzer IV kept on going after the war. It was used at least by Finnish, Turkish, Spanish and Syrian Armed Forces. On the battlefields of the Middle East Panzer IV, used by Syrians, fight the Israeli M4 Shermans and later Centurions. Finnish Army received in the summer of 1944 only 15 Panzer IVs from the promised batch of 30 tanks. That was worth of just one tank company. A number which was further diminished after the war by a tank warehouse fire at the Army Technical Depot. Surviving Panzer IVs were taken for training service. Today one remaining example of Panzer IV stands on the exhibition slope of the Armour Museum of Parola. And is the number two on my Top 5 Tanks list.


Panzer IV Ausf. J with Finnish markings, © Historix

PzKfpw IV Ausf. J technical data3 (in Finnish use):
Weight: 25 t            
Armour: 20 – 80 mm
Armament: 7,5 mm KwK L/48 cannon. Penetration at 90 angles at 500 m distance:
HE 140, APDS 160, HEAT 93 mm.  Two 7,62 MG2
Powerplant: Maybach HL 120 TRM V-12, 11 867 cc petrol, 300 bhp at 3000 rpm
Speed: 38 km/h        
Range: 270 km
Crew: 5 men; commander, gunner, loader, driver and bow gunner/radio operator

1    T-55

T-55M in 2023, © Historix
It has been said that T-54/55 family of tanks are the most important
ones of the post-World War Two period almost to the end of the Cold War when they finally became obsolete. The sheer number of manufactured tanks (even 100 000 examples) and its extensive combat career on the battlefields of Vietnam, Angola and the Middle East over the past half-century makes this Soviet medium tank special.

Made to be easily used and maintained, in whatever climate, even with low trained personnel, T-55 made itself a true universal tank of its period. It was the last of an all-steel armoured Soviet design, the age of composite armour made T-55 and its failed successor T-62 obsolete.

For me personally T-55 is a very important tank. In Finland there are three major military parades: the Independence Day, Marshal Mannerheim’s birthday and Tank Forces anniversary. As a kid and a youngster, I was always there in a front row watching T-55s passing by with earth trembling under my feet, air filled with black and blue diesel fumes and V-54 engine roaring its wonderful growling V-12 sound. The sound of something historic, the sound, in fact, of the same engine used in T-34 tanks.

T-55 on the training ground, © Historix

T-55 technical data (in Finnish use):
Weight: 36 t            
Armour: 20 – 200 mm
Armament: D-10TG cannon 100 mm. Penetration at 90 angles at 1000 m distance 150 mm. Two 7,62 MG
Powerplant: V-54 diesel, V-12-cylinder water cooled giving 520 hp at 2000 rpm.
Speed: 50 km/h        
Range: 500 km
Crew: 4 men; commander, gunner, loader and driver



1. Teräsvalli, Timo. The Parola Armour Museum. p. 36

2. Kavalerchik, Boris. The Tanks of Operation Barbarossa. p. 149

3. Kavalerchik, Boris. The Tanks of Operation Barbarossa. p. 150

4. Green, Michael. Russian Armour in the Second World War. p. 81

Vickers-Armstrongs 6-ton, type E

1. Zaloga, Steven J. T-26 light tank. p. 4-5

2. Kantakoski, Pekka. Panssarimuseo. p. 16, 47

Comet Mk. I

1. Ware, Pat. British Tanks: The Second Word War. p. 31

PzKfpw IV Ausf. J


2. Teräsvalli, Timo. The Parola Armour Museum. p. 50

3. Quarrie, Bruce. Encyclopaedia of the German Army in the 20th Century. p. 199-200


1. Zaloga, Steven J. T-54 and T-55 Main Battle Tanks 1944-2004. p. 3

2. Tucker-Jones, Anthony. T-54/55 The Soviet Army’s Cold War Main Battle Tank. p. 16-17

3. Teräsvalli, Timo. The Parola Armour Museum. p. 63

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii - vai kuinka?

Herään työaamuina kelloradion avaamiin Ylen klo 6 aamu-uutisiin. Tämä ei välttämättä ole terveellisin heräysmetodi, sillä Yle on onnistunut nostattamaan verenpainetta jo kovin useana aamuna. Tämä viikko on ollut varsin herkeämätöntä tulitusta Ylen suunnalta. Valtion propagandakone näyttää käyvän täysiä kierroksia. Ja mikäs sen on käydessä, sillä onhan maassa vielä keskiluokkaa, jolla on edelleen omaisuutta ulosmitattavaksi. 

Omaisuuden uusjako on naamioitu taitavasti hyvien tarkoitusperien sisälle. Sillä kukapa nyt tohtisi tai haluaisi vastustaa niinkin jaloa ja tärkeätä asiaa kuin ilmastonmuutoksen torjunta. Tai leimautua tiedevastaiseksi, vaikka järjellään ymmärtäisi kuinka ilmastoasioista on tullut uskonnon korvike ja ilmiselvä taloudellinen vedätys vailla tieteellistä pohjaa.

Kun jotain tieteellistä teoriaa ei saa enää epäillä tai kyseenalaistaa, on siitä tullut dogmi, eli uskonnollinen opinkappale. Ja uskovaisten kanssahan ei ole mitään järkeä argumentoida, he eivät hyväksy mitään uskoaan horjuttavaa. Oli vasta-argumentilla miten hyvät perusteet tahansa. 

Ilmastonmuutos ja sen vauhti Jäämerellä

Ylen aamu-uutinen maanantailta 24.10. kertoi arktisen yhteistyön loppuneen Venäjän aloittaman sodan seurauksena. Tämähän on selkeätä faktaa, ei siinä mitään. Uutiseen oli saatu sivulauseessa väite, jonka mukaan arktisen Jäämeren ilmasto lämpenee kolme kertaa nopeammin muihin alueisiin verrattuna. Jos näin olisi, Pohjoisnavan jääpeitteen pitäisi olla sulanut huomattavasti ja merien pinnan noussut nykyisestä. 

Blogisti Professori on ansiokkaasti seurannut ja julkistanut NASA:n satelliittimittausten tuloksia varsin pitkän mittausjakson ajalta. NASA:n mittauksissa ei ole havaittu Ylen uutisen väittämää kolminkertaista lämpenemistä ja siitä aiheutuvaa jääpeitteen sulamista yli normaalien kesän ja talven vaihteluvälien. Yle siis tarjoilee seuraajilleen verovaroin kustannettuja, valheiksi osoittautuneita "uutisia". 

Kansallinen liikenteen päästökauppa

Seuraava annos propagandaa saatiin keskiviikkoaamuna 26.10. Nyt Suomen ilmastopaneelin Markku Ollikainen kertoi tarpeesta nopeuttaa ilmastotavoitteisiin pääsyä esittämällä seuraavalle hallitukselle "Kansallisen liikenteen päästökaupan" käyttöönottoa. 

Siinä autoilijoilta kerättäisiin kohonneina liikennepolttoaineiden pumppuhintoina valtiolle verotuloina huikea summa. Laupiaasti Ilmastopaneeli olisi valmis kierrättämään rahaa kompensoimalla kaikkein vähätuloisimmille autoilijoille pumppuhintojen nousua. Näissä rahankierrätyksissä yleensä rahaa katoaa välistä, eikä kukaan oikein tiedä minne. Tämäkin rahankerääminen perustellaan tieteellisesti todistamattomalla ja ristiriitaisella teorialla ihmisen ja hiilen aiheuttamasta "ilmastonmuutoksesta". 

Ilmasto muuttuu, se on tieteellinen fakta, mutta se muuttuu miten se haluaa. Ihmisen osuus prosessissa on vähäinen - jos sitäkään. Sumerilaisten kulttuuri katosi 2000-1900 eKr. ilmaston muututtua ja maanviljelyksen tultua mahdottomaksi. Sumerilaisilla ei ollut välineitä tai mahdollisuuksia aiheuttaa sateiden harvenemista ja lopulta poisjääntiä joillain hiilipäästöillä tms. Lukuisia muitakin esihistoriallisia ja esiteollisia sivilisaatioita on kadonnut ilmaston muututtua epäsuotuisaksi. Tämä esimerkiksi ihmisen ja luonnon suhteen mittakaavasta. Ja muuten, se hiilidioksidi on kaikelle elämälle välttämätön kaasu. Kasvihuoneissa työskennelleet tietävät tämän varsin hyvin.

Lisäys tekstiin: huomasin että Olli Pusa otti OM-verkkolehden artikkelissaan hyvin kantaa suomalaiseen ilmastohulluuteen, kansalliseen päästökauppaan ja ilmastopaneelin osuuteen kehityksessä. Linkki artikkeliin 

Koronarokotteiden tehosta

Ja kolmas annos valtiomme meille tarjoamia uutisia koski koronakotuksia. Sotehenkilöstölle pitäisi nyt Husin Eeva Ruotsalaisen mukaan suositella 4. rokotetta koska:

"Kyllä mielestäni on lääketieteellisiä perusteita antaa se rokote. Meille on tullut nyt aivan uusi rokote, omikronräätälöity täsmärokote. Sillä voi olla sekä tarttumista että tartuntaa estävä vaikutus."

Kannattaa lukea Ruotsalaisen sanat tarkkaan. Hän siis myöntää, että uudella räätälöidyllä täsmärokotteella voi olla tarttumista, että tartuntaa estävä vaikutus. 

Voi siis olla tai sitten ei, mitään tietoa tai takeita tehosta ei ole. Koko koronarokote ja -pandemiakeskustelua ja tiedotusta on alusta asti leimannut salailu, peittely, jopa valehtelu. Nyt Ruotsalainen kuin vahingossa paljastaa sen asian oleellisen yksityiskohdan: rokotteiden tehosta ei ole mitään tietoa! Silti Suomessakin on menty pakkorokotuksiin sotehenkilöstön osalta ja uhkailtu muutakin väestöä pakollisilla koronarokotuksilla vastoin perustuslakia.

Tässä oli kolme esimerkkiä siitä, miten Yle aivopesee suomalaisia. Eivätkä esimerkit tähän jää: varsinaisten uutisten ja asialähetysten ohessa Ylen viihde- ja urheilutuotannot pitävät huolen siitä, ettei tavallisen kansalaisen aika tule pitkäksi - eikä eliitin kannalta harmillisia ajatuksia vain pääse syntymään sinne pikku pääkoppaan. 

Kysynkin siis: Huomenta Suomi, hyvinkö pyyhkii?

torstai 23. kesäkuuta 2022

Riivinrautoja herrattarina

Juhannusta on vanhastaan pidetty taikojen, erityisesti lemmentaikojen tekemisen aikana. Silloin erilaiset noitakonstit ja taiat on otettu käyttöön tulevaisuutta ja onnea selvittämään. Tästä ajatukset johtivatkin muutamiin oman aikamme taikoihin, joilla on jo pitkään - ja ilmeisen tuloksellisesti - pyritty vääristämään ihmisten tietoisuutta muokkauksen arvoisiksi koetuista asioista. 

Hyvinä esimerkkeinä onnistuneista taioista voivat toimia laajasti levinneet käsitykset keskiajan noitavainoista ja äänioikeuden laajenemiskehityksestä 1900-luvun alun Suomessa. 

Keskiajan Euroopan noitavainoilla ja äänioikeuden laajenemisella Suomen suuriruhtinaskunnassa on ainakin yksi niitä yhdistävä tekijä: nimittäin varallisuus. On myös syytä selventää erästä noitavainoja koskevaa keskeistä määrettä. Noitavainot olivat kiihkeimmillään myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Silloin puhumme vuosista 1550–1650. Varsinaisella sydänkeskiajalla, vuosina 1000-1300, Katolinen kirkko suhtautui varsin suopeasti kristillistettyjen alueiden paikallisiin kansanuskontoihin, kunhan tietyt kirkolliset reunaehdot vuodenkierrossa täyttyivät. Niinpä noitavainoille ei juurikaan ollut tilausta. 

Tilanne muuttui uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen kiristettyä yhteiskunnallista, ja varsinkin uskonnollista ilmapiiriä. Kuka sitten joutui noitavainojen kohteeksi? Valtaosassa tapauksista siihen vaikutti varallisuus ja asema yhteisössä. Monissa tapauksissa noitasyytökset perustuivat syytetyn lähipiirin, naapurin tai kilpailijan kateuteen. Omaa epäonnistumista tai huonoa onnea saatettiin selittää epämieluisan henkilön noituudella. Noitavainojen uhreista vain vähemmistö oli rohtoja, taikoja tai muita pakanallisia loitsuja harrastaneita naisia. Populaarikulttuurissa silti levitetään feminististä muunneltua totuutta noitavainojen uhrien sukupuolijakaumasta. 

Yhtään sen paremmin ei olla onnistuttu naisten äänioikeusnarratiivinkaan suhteen. Lukuisten, ja usein tarkoituksellisten, historian vääristelyjen jatkeeksi Iltalehden skribentti Sanna Ukkola kolumnissaan 16.6.2022 jatkaa naisellisen uhripääoman keräystä sivuuttaen historialliset faktat. Kas näin se häneltä käy: 

"Suomi on ollut niin ikään tasa-arvon takapajula: naisia on kahlittu ja kontrolloitu läpi historian, he ovat olleet miesten omaisuutta. Vielä 1900-luvun alussa naiset eivät saaneet äänestää…". 

Parhaissa valheissa on aina mukana osatotuuksia, niin tässäkin. Historiallisesti on tarkempaa korjata lauseen alkua seuraavasti: 

 ": johtava yhteiskunnallinen luokka, jossa on ollut sekä miehiä että naisia, on kahlinnut ja kontrolloinut alempiarvoisia miehiä ja naisia läpi historian, rälssiin, aateliin, porvaristoon tai talonpoikiin kuulumattomat ovat olleet sitä ylempänä olleen luokan omaisuutta (sukupuolestaan riippumatta).

Ja mitä tulee äänioikeuteen, tekstissään Ukkola joko osoittaa tietämättömyytensä tai tahallisen pyrkimyksensä vääristellä historiaa mieleisekseen. Kuten valitettavan usein naisilla on tapana.

Naiset saivat 1900-luvun alussa Suomen suuriruhtinaskunnassa äänestää, mikäli heillä oli verokalenterissa riittävästi äyrejä! Ja vastaavasti miehet, joilta äyrejä ei tarpeeksi löytynyt, eivät voineet äänestää. 

Äänioikeus oli siten sidottu varallisuuteen, veroäyreihin - ei sukupuoleen. Lisäksi äänioikeus ei ollut yhtäläinen. Näin äänestyksessä käytettävien äänien määrä riippui henkilön varallisuudesta. 

Huomaamme, että Ukkola typistää tasa-arvon vain miesten ja naisten väliseksi. Hän sivuuttaa muut näkökulmat ja laajemman kokonaiskuvan tai ei ymmärrä niitä muuntaen samalla historiaa. 

Oman aikamme ilmiöitä ovat uudet noitavainot. Niissä naiset vainoavat miehiä, joita he pitävät yhteiskunnallisen tai taloudellisen menestyksen, mielipiteiden, politiikan tai rodun vuoksi vastenmielisinä. Valtaosassa tapauksista, voisi sanoa lähes kaikissa, vainon kohteena ovat valkoiset heteromiehet.

Niinpä maahamme on pystytetty matriarkaatin toveritartuomioistuimia. Niissä huutoäänestyksellä ja muulla julkisella rääkymisellä päätetään syyllisyyksistä - ohi maan virallisten rikostutkimus- ja oikeuskanavien. Sukupuolentutkimuksen professoreista, Helsingin Sanomien toimittajista ja muista "asiantuntijoista" on muodostunut uuden ajan inkvisiittorit. Naispoliitikot takovat raudan ollessa kuumaa, kilpaillen uhripääoman keräämisessä. Säälittävää, mutta myös yhteiskunnallisesti vaarallista kulttuurivallankumouksellisuutta. Valittu menetelmä johtaa mielivaltaisuuksiin ja oikeusturvan kaventumiseen loppujen lopuksi kaikkien kansalaisten osalta.

Tarinan varsinaisia konnia ovat kuitenkin eräät selkärangattomat, tekopyhät miespoliitikot ja muut yhteiskunnalliset miesvaikuttajat. Valmiiksi aisankannattajiksi alennettuina he myötäilevät kuuliaisesti mitä tahansa naisten hysteriaa tai hulluutta. Peloissaan, kuin odottaen omaa vuoroaan tullakseen heitetyksi ns. linja-auton alle. 

Nyt meillä on elettävänämme raukkamainen, ala-arvoinen ja vastenmielinen, orwellilaiseksi muuttunut yhteiskunta. Jossa riehuvat uhripääomaansa keräävät ja turvallisia tilojaan vaativat naiset - etsien muille varoitukseksi ja toki tasa-arvon ylevissä nimissä uusia lynkattavia miehiä. Yhteiskunta, jonka peruspalvelutkaan eivät tahdo enää toimia, kun naiset jakavat Suomen varallisuuden pitkin maailmaa ja kutsuvat koko maailman meille kylään - jäämään uusiksi isänniksi. 

Aikamoisia riivinrautoja.

Nämä uudet herrattaremme. 


maanantai 25. huhtikuuta 2022

Strategista totuutta, пожалуйста!

Sattuipa silmiin venäläisen uutistoimisto IA Regnumin artikkeli päiväyksellä 23.4.2022, jonka otsikossa kysyttiin ”Miksi Suomi haluaa liittyä Natoon?” Samaisessa otsikossa annettiin vastaus: ”Koska sillä [Suomella] on hitleriläinen kultti”. Päätin kääntää koko artikkelin ja katsoa mitä muuta sieltä löytyisi. 

Ja löytyihän sieltä. Uutisjutussa esitettiin erilaisia Suomen rikoksia ja syntejä venäläisiä kohtaan aina 1940-luvulta nykypäiviin asti. Osa väitteistä oli vanhoja tuttuja, mutta joukossa oli myös uusia ja yllättäviä. Uutisen kirjoittajaksi mainittiin Modest Kolerov.

Piti ensin ottaa selvää uutistoimiston ja sen kirjoittajan taustoista. IA Regnum on 2002 perustettu venäläinen uutistoimisto, sen pääpaikka on Moskovassa ja se keskittyy kotimaan ja sen lähialueiden uutisiin. Regnumilla on Kremlin tuki takanaan, jo sillä perusteella, että se voi ylipäätään julkaista mitään. 

Kolerov on yksi uutistoimiston perustajista ja toiminut sen päätoimittajana. Hän on 59-vuotias ja syntyjään venäläinen. Wikipedian mukaan hän on anti-fasisti, mitä se tarkoittaakaan. Joka tapauksessa uutistoimituksessa huhutaan tervehdittävän toisiaan "СФО" sloganilla joka tarkoittaa ”kuolema fasistisille miehittäjille!”. 

Uutistoimiston agendalla on mm. vastustaa venäläisiä sijoituksia maihin, joiden politiikka on Venäjälle vihamielistä tai jotka edistävät toisen maailmansodan aikaisen natsismin tai fasismin kunnianpalauttamista. Venäläisten tietojen mukaan Regnum on kohdistanut toimia mm. Viroa vastaan.

Nytkö on Suomen vuoro? 

Ilmeisesti Suomen, ja samalla Ruotsin, Nato-jäsenyyskaavailut ovat provosoineet tässä käsiteltävän uutisen julkaisun. Uutisessa on kahdeksan ydinväitettä, koskien Suomen asemaa tai tekemisiä, kuten todettua, aina 1940-luvulta nykypäiviin. Katsotaanpas väitteitä.

Suomen halu liittyä Natoon rikkoo 1947 [Pariisin rauhan] sopimuksen velvoitteita vastaan.

Suomessa on säilynyt Mannerheim-kultti.

Suomi antautui Stalinille 1944.

Mannerheim oli Hitlerin liittolainen, Leningradin saarron rikoskumppani ja  Neuvostoliiton Karjalan venäläisten kansanmurhaaja.

40 vuotta suomettumista NL:n alaisuudessa oli turhaa, sillä Suomi on Hitlerin ja Mannerheimin Suomi.

Suomi toteuttaa kansallista ja kielellistä, aggressiivista laajentumista Venäjän Karjalassa. Ekspansio alkoi NL:n kaatumisen jälkeen.

Bryssel yritti pitkään Yhdysvaltojen alaisuudessa vetää Ruotsia ja Suomea Natoon.

Lännen hallitsemien tiedotusvälineiden kautta tehtiin johdonmukaista työtä yleisen mielipiteen muuttamiseksi Ruotsissa ja Suomessa Natoon liittymiskysymyksessä.

Historioitsija Arto Luukkanen totesi taannoin, että Venäjä ei vain katso historiaan, se elää siellä ja sen kautta. Yllä olevat väittämät ovat omiaan vahvistamaan Luukkasen havaintoja. Osaa näistä voi pitää vain tarkoitushakuisena historian vääristelynä ja esimerkkeinä ns. venäläisestä strategisesta totuudesta – eli pravdasta. Mahtuupa silti joukkoon väittämiä, joita Venäjä voisi käyttää perusteina halutessaan käynnistää Suomen denatsifiointi- ja demilitarisointioperaation. 

Kansanmurha- ja natsioperaatioista puheen ollen, muistetaanpa, että päivälleen 82 vuotta sitten Katynin metsässä Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD täytti joukkohautoja ampumillaan puolalaisilla siviileillä ja sotavangeilla. Nyt löydetään Ukrainasta yhä uusia siviilien joukkohautoja. Niinpä niin. 

maanantai 18. huhtikuuta 2022

Voihan Venäjä!

Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat jatkuneet nyt jo toista kuukautta. Ne ovat muuttaneet nopeasti mm. suomalaisten suhtautumista itäiseen naapuriimme ja saanut aikaan Suomen Natoon liittymisen kannatuksen huomattavan nousun. Mikä sitten on tuo Venäjä, joka muokkaa suomalaisten asenteita noinkin voimakkaasti? Blokkauksessani katson Venäjää, sen paikkaa maailmassa, sen yhteiskunnallista hallintoa ja Venäjän perintöä eri näkökulmista.

Meille lännessä saattoi helposti olla, ainakin ennen Krimin ja Ukrainan tapahtumia, muodostunut kuva venäläisistä länsimaalaisten kaltaisina. Ovathan he päällisin puolin länsimaalaisen oloisia ja heidän kulttuurinsa näyttää pinnallisesti samanlaiselta. Venäjän läntiset osat luetaan kuuluviksi Eurooppaan, mutta ovatko venäläiset ja heidän johtajansa eurooppalaisia? Venäläisten tavat ja käytös osoittavat, että he kuuluvat henkisesti ja maailmankatsomuksellisesti Aasiaan, eivät Eurooppaan tai ylipäätään läntiseen maailmaan. Jyväskylän yliopiston filosofian tohtorin Martti J. Karin taannoinen ja varsin erinomainen luento Venäjästä toi esille 1200-luvun julman mongolivalloituksen pitkän ja perusteellisen vaikutuksen venäläiseen sieluun. Kärsitty väkivalta, epäoikeudenmukaisuus, valehtelu ja pettäminen henkiinjäämiskeinoina sekä konkreettinen ero keskiajan Euroopasta ja sen kehityksestä muovasi venäläisistä muista kansoista erilaisia. Mongoliaika ja varsinkin se, ettei sen aikana kärsittyjä kauheuksia käsitelty, kohdattu ja saatu poistettua kansallisesta sielusta, jarruttivat ja kierouttivat venäläisten henkistä kehitystä – näin erottaen heidät muista kansoista. Jotkut venäläiset myöntävät kansallisen erityispiirteensä kirjoittaessaan maansa maanis-depressiivisestä psykoosista, jatkuvasta suuruudenhulluudesta ja siihen liittyvästä vainokompleksista, eikä vähiten massiivisesta kleptomaniasta.

Venäjää ei voi pitää yhtenä väestöllisenä kokonaisuutena. Tutkijat puhuvatkin neljästä Venäjästä: on urbaani, koulutettu ja verrattain varakas, on urbaani teollinen ja toimeentuleva, on agraari, köyhä ja apoliittinen ja on etnisesti ei-venäläinen, pääosin Kaukasuksen alueella asuva. Näitä venäläisyyksiä yhdistää enemmän tai vähemmän käsitys Venäjästä suurvaltana ja imperiumina, muita moraalisempana ja parempana kansana. Kuten Yhdysvalloissa, myös Venäjällä on sitkeässä käsitys omasta poikkeuksellisuudesta muihin nähden. Venäjä näkee itsenä kolmantena ja viimeisenä Roomana, mallina ja johtajana maailman kaikille kristityille. On todettava, että myös juutalaiset ja muslimit kokevat olevansa muita parempia ja muiden yläpuolella – ainoan totuuden haltijoita. Ainahan näitä itseään yli-ihmisinä pitäneitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta Venäjän yhteiskunnallinen korruptio, kleptomania ja heikko taloudellis-tieteellinen tilanne, sen pieni bruttokansantuote, pitää maan kaukana maailman johtoasemista. Pelaamalla pelinsä huonosti Venäjästä voi tulla pelkkä Kiinan raaka-aine reservaatti vähäisellä, jos millään korkean jalostusarvon tuotannolla.

Realiteeteista huolimatta Venäjällä ajatus imperiumista on edelleen politiikan keskiössä. Siksi Venäjä hakee rajanaapureistaan sen vallassa olevia ”alusmaita”, puskurivyöhykettä erottamaan Venäjä sen vastustajista (Keisarillinen Saksa, Natsi-Saksa ja nykyisin Nato). Kannattaa huomata, ettei USA:n, EU:n tai Naton yhteistyö Venäjän naapureiden kanssa ole Venäjän vastaista, mutta se on vahingollista Venäjän vaatiman etupiirin kannalta. Venäjä haluaa saada nykyistä enemmän globaalisti kantavaa ääntä eli vaikutusvaltaa. Georgian ja Ukrainan esimerkkien mukaisesti se haluaa myös erivapautta valtioiden käyttäytymistä säätelevistä säännöistä. Kaikkein eniten venäläiset haluavat länneltä kunnioitusta. He eivät näytä ymmärtävän, ettei kunnioitusta välttämättä saa uhkailemalla ja väkivallan käytöllä. Venäjä ei ole normalisoitunut (eli hyväksynyt imperiuminsa menetystä) imperialismin jälkeisellä ajalla kuten muut 1800–1900 -l. imperialistiset valtiot. Se haikailee edelleen imperiumiaan takaisin. Venäjän johto luonnehtii naapurialueita perinnökseen ("votshina", "historialliset venäläisalueet" eli Iso-, Vähä- ja Valko-Venäjä), jotka se haluaa ottaa jälleen haltuunsa.

Tämän logiikan mukaisesti Venäjän tulisi palauttaa ”historiallisille” omistajilleen esim. Kaliningradin alue, Puolan entiset itäosat, Suomen-Karjala, Siperian entiset kiinalaisalueet ja Kuriilien saaret. Tätä tuskin tulemme näkemään. Sen sijaan Venäjä ensin käyttäytyy huonosti ja sitten vaatii muilta myönnytyksiä ennen kuin suostuu palauttamaan suhteet ennalleen (esimerkkeinä ilmatilan loukkaukset, lentokoneiden transponderien käyttö, laivojen liikehdintä, erilaiset rajasopimukset ja muut mielenosoitukselliset provokaatiot). Valitettavasti Venäjän epäluulot ja huono käytös länttä kohtaan eivät johdu Putinin hallinnosta, vaan jo tsaarien ja Neuvostoliiton aikaisesta imperialismista, siten ei ole näköpiirissä muutosta Venäjän politiikkaan. Kiteyttäen: Putin ei luonut Venäjää sellaiseksi kuin se on, vaan Venäjä loi Putinista sen mikä hän on.

Jos haluaa ymmärtää, miten venäläiset kohtelevat muita maita ja miksi niin tapahtuu, niin vastausta voi hakea katsomalla kuinka he kohtelevat toisiaan. Ranskalainen aristokraatti ja matkakirjailija Marquis De Custine vieraili Venäjällä 1800-luvulla ja kirjasi ylös havaintojaan tsaarien maasta:

Mies, joka on noussut pikkuisenkin rahvasta ylemmäksi, saa heti oikeuden - enemmänkin, hän saa velvoitteen - kohdella kaltoin muita miehiä, joille hänen tehtävänään on antaa niitä iskuja, joita hän itse ottaa vastaan ylempää; hän on vapaa etsimään tekemästään pahasta hyvitystä sille pahalle, johon vuorostaan alistuu. Näin vääryyden henki laskeutuu hierarkiassa taso tasolta alemmaksi tämän onnettoman yhteiskunnan pohjalle.”

Entä miten tästä eteenpäin? Venäjältä, niin sen kansalta kuin johtajiltakin, on jäänyt tekemättä kansallinen tilinteko, historian tunnustaminen ja siihen sopeutuminen, varsinkin omista virheistä oppien. Niin kauan kun Venäjä ei halua tai kykene puhdistamaan historiansa ja kansallisen psyykensä luurankoja kaapeistaan, se tulee jäämään erilleen yksinäiseksi häirikkövaltioksi kaltaistensa seuraan. Näin se ei myöskään pysty liittymään kansainväliseen yhteisöön. Voihan Venäjä, onko se maa tuomittu ikuisesti pitämään kiinni totalitaristisesta ja imperialistisesta, mutta vain sen omiin harhoihin perustuvasta suurvallan aseman tavoittelusta?


sunnuntai 14. marraskuuta 2021

Kohti uutta Suomea!

Tulipa luettua vaihteeksi filosofiaa: Jari Ehrnroothin kirja Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle. Kirjailija on tämän tästä oleellisen äärellä ja tarjoaa lukijalleen ajattelemisen aihetta - jopa ratkaisuja elämän filosofisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin.

Erityisen kiintoisia ovat kohdat, joiden avulla lukija voi ymmärtää paremmin aikamme yhteiskunnallisia olosuhteita, tapahtumia ja muutoksia. Kirja avaa syitä miksi yhteiskuntamme ja valtiomme on jo pitkään turmeltunut ja sen seurauksena kääntynyt syntyperäisiä, valkoisia kansalaisiaan vastaan.

Kirjan parasta antia ovat sen johdantoluvun sisältö ja pohdinnat länsimaisen ihmisen kehityksestä valistuksesta 1900-luvun katastrofien kautta nykyiseksi itseään ja kulttuuriaan vihaavaksi surkimukseksi. Sivulla 180 todetaan varsin tyhjentävästi mikä on perimmäinen ongelmamme, miksi olemme menettäneet hyvän yhteiskuntamme: 

”..minä torjun kaikki sellaiset yhteiskunnalliset uudistukset ja maailmanparannusyritykset, jotka nojaavat luonnolliseen alkulähteeseen, ikään kuin ihmisessä olisi jokin myötäsyntyinen järkevyys, joka alkaa ohjata häntä, kun annetaan ruoka, suojaa, työvälineitä ja rakkautta.

Tämä unelma on kerta toisensa jälkeen johtanut vain pettymyksiin. Ikoninen esimerkki epäonnistumisesta on hyvää tarkoittava kehitysapu, joka ei ole onnistunut kehittämään afrikkalaisia, aasialaisia tai eteläamerikkalaisia yhteiskuntia, vaan on ruokkinut käyttöön saatujen varojen väärinkäyttöä hallinnon kaikilla tasoilla.

Hyvä yhteiskunta voi syntyä vain, jos maata asuttavasta kansasta syntyy järkevyyden ohjaama päämäärätietoinen kansakunta, joka luo itselleen hyvän hallinnon. Tästä läheisin esimerkki on Suomi, joka kehittyi sadassa vuodessa yritteliäisyyden, ahkeruuden, koulutuksen ja valistuksen avulla alkukantaisesta ja köyhästä alusmaasta sivistyneeksi ja vauraaksi länsimaaksi. Ilman lujaa yhteiskuntamoraalia ja luotettavaa hallintoa se ei olisi onnistunut. Näiden kovien kulttuuristen elementtien puuttuessa kehitysyhteistyö on toiveajattelua ja voimavarojen hukkaamista.” 

Olemme menettäneet järkevyyden ohjaaman ja päämäärätietoisen kansakunnan. Samoin on menetetty luja yhteiskuntamoraali ja luotettava hallinto. Viiltävä analyysi jatkuu sivulla 194. Se vastaa kysymykseen milloin ja miten Suomessa – ja ylipäätään länsimaissa – alkoi yhteiskunnallinen alamäki johtaen mainittuihin menetyksiin. Annetaan teoksen jatkaa:

”Niin kauan kuin omatunto ei soimaa, tuskin mikään on niin ihanaa kuin irtiotto kaikista velvollisuuksista. Iso osa länsimaissa 1960-luvulla pintaan putkahtaneiden uusien kulttuuriarvojen karismasta selittyy tällä henkilökohtaisen vapauden tunteella. Annetaan mennä koska ei enää uskota mihinkään ihanteelliseen ihmisyyteen jonka vuoksi pitäisi pysyä kaidalla polulla. 

Kyseessä ei ole harkinnan vaan harkitsemattomuuden vapaus. Ei vapaus tehdä niin kuin hyväksi katsoo vaan vapaus antautua impulssiensa vietäväksi.”

Uuden Testamentin vuorisaarnakaan ei välty kritiikiltä. Vuorisaarnan yhteiskunnallinen merkitys tulee sen vaikutuksesta kristilliseen etiikkaan ja sitä kautta nykyisen harhaisen, humanistisen ihmiskuvan syntymiseen. Sivulla 199 aivan oikeutetusti avataan vuorisaarnan looginen mielettömyys:

”Vuorisaarnan eettinen ylenpalttisuus on järjetöntä ja ristiriitaista ylimaallisen rakkauden toitotusta eikä sitä kukaan voi käytännössä seurata. Puhdasmielinen vihollisen rakastaminen ei sovi ihanteeksi kenellekään joka haluaa säilyä elossa ja vapaana.”

Edellä luettu on hyvin ajankohtainen argumentti näin hybridihyökkäysten ollessa käynnissä. Silti niin kirkko kuin muukin valtiokoneisto toisintaa kaikille suomalaisille tuhoisaa ääriliberaalia humanismin propagandaa.

Ehrnrooth ei anna tällaiselle ajattelulle armoa. Hän toteaakin: 

”Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat äärimmäisen pahuuden edessä kertovat syvästä eettisestä kriisistä. Jos piispat voivat vääntää ajatuksensa näin mutkalle, ei ole ihme, että niin tekevät myös monet (sinänsä) hyvää tarkoittavat kansalaiset.”

Samaan ajatusten mutkalle vääntöön ovat syyllistyneet ja syyllistyvät lähes kaikki suomalaiset puolueet, kansalaisjärjestöt, eliitti ja oppineet. Yhteiskunnallinen ja poliittinen valehtelu, kaksinaismoralismi ja moraaliposeeraus ovat aikanamme nousseet uusiin ennätyksiin. 

Ehrnroothin kirja on varoitushuuto nykyisen yhteiskunnallisen eetoksen kestämättömyydestä. Kirkko, yliopistot, poliisi, rajavartiolaitos, puolustusvoimat, media ja puolueet ovat kyllästetyt vihervasemmistolaisella, eskatologisella näennäisen liberaalilla humanismilla. Yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, jopa sen olemassaolo on vaarantunut. Merkkinä siitä on poliitikkojen, valtion ja sen viranomaisten suhtautuminen vuoden 2015 kaltaisen laajan maahantulon mahdolliseen uusiutumiseen, ehkä vielä edellistä laajempana.

Uutisten valossa näyttää siltä, että Suomen rajat on määrä edelleen pitää auki. Suurtakaan maahantuloa ei ole ilmeisesti tarkoitus estää!

Tästä kertoo mm. se, että valtio varautuu uuteen pakolaisvyöryyn: Migrillä on avautunut kymmeniä (43 kpl) työpaikkoja, esim. 13 apulaistarkastajan paikkaa. Onko siis niin, että poliitikkomme ja valtio virkakoneistoineen haluavat auttaa idän diktaattoreita onnistumaan hybridihyökkäyksessään?

Suomi on rikki ja sen kansa puolustuskyvytön! 

Poliitikkojen moraali on rappeutunut sarjaksi onttoja valheita (joita Yle ansiokkaasti levittää). Suomi ajelehtii feminististen impulssien harhoissa. Kaiken kukkuraksi sisäministerinä on suomalaisille pahaa tahtova fanaattinen mielipuoli. Naishallituksemme totaalinen kyvyttömyys ymmärtää vallitsevat realiteetit ja toimia maan ja sen kansan edun mukaisesti on jo tullut esille. 

Suomi on rikki niin valtiona, järjestelmänä ja yhteiskuntana kuin syvästi kahtia jakautuneena ihmisyhteisönä, jossa muukalaiset vaihtavat kansan koostumusta ja sen kieltä silmiemme edessä. Jos väitteeni tuntuu lukijasta liian kärjistetyltä tai jopa salaliittoteorialta, niin on syytä palauttaa mieleen valtiotieteilijä Timo Aron huomiot:

”Siitä ei käydä julkista keskustelua, että vuodesta 2015 koko väestönlisäys on perustunut vain ja ainoastaan maahanmuuttoon ja vieraskielisiin.”

Aro toimii aluekehityksen asiantuntijana aluekehitykseen erikoistuneessa MDI-konsulttiyrityksessä.

Kehityksemme kansana ja yhteiskuntana on pysähtynyt. Sen sijaan taannumme valtiona viherliberaaliin fasismiin menettäen kansalaisoikeutemme vääristeltyä pandemiaa hyväksikäyttäen. Omaisuutemme ryöstetään ”vihreän siirtymän” varjolla. 

Onko Suomi niminen valtio enää suomalaisia varten? 

Jos ei ole, niin mitä varten Suomen valtio on olemassa?

Miten enään perustella nykyisen kaltaisen Suomen valtioaparaatin olemassaolo? 

Olisiko aika ajattelun muutokselle?

Olisiko jo aika uudelle Suomelle?

sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Älä elä valheessa

Edellisessä tekstissäni käsittelin Suomen lipun kehityksen kautta Suomen valtion muuttumista itsenäisestä maasta osaksi totalitaariseksi kehittyvää Euroopan liittovaltiota. Tämänlaisen siirtymän ja tilanteen parhaita asiantuntijoita ovat ne ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet vapautensa menettämisen ja elämisen pakotetussa valheessa. Käytän tekstissäni pohjana muutamien yllä kuvatun tilanteen läpikäyneiden, entisen sosialistisen itäblokin toisinajattelijoiden kirjoituksia. Ehkä tunnetuimpia heistä olivat neuvostoliittolainen kirjailija ja historioitsija Aleksandr Isajevits Solzenitzyn ja puolalainen runoilija ja kirjallisuuskriitikko Czeslaw Milosz. Kummatkin herrat joutuivat maanpakoon sosialistisista, kommunismia tavoitelleista kotimaistaan. 

Yhdysvaltoihin muutti kylmän sodan aikoihin ja varsinkin sen päätyttyä runsaasti entisen Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden kansalaisia. Monet heistä sijoittuivat paikallisiin yliopistoihin ja seurasivat uuden kotimaansa poliittista kehitystä. Viimeisten 20 vuoden aikana he ovat huolestuneet Yhdysvaltain – ja koko läntisen maailman – kehityksestä. He ovat nähneet siinä häiritseviä samankaltaisuuksia entisiin kotimaihinsa, jotka olivat siirtyneet läntisestä liberaalista yhteiskuntamuodosta sosialismiin ja valheella ylläpidettyyn pakkovaltaan – eli totalitarismiin.  Erityisesti heitä häiritsee seuraava samankaltaisuus: eliitti ja eliitin instituutiot ovat hylkäämässä vanhanaikaisen liberalismin, jonka perusta on yksilön oikeuksien puolustamisessa. Tilalle halutaan edistyksellinen uskontunnustus, jonka mukaan oikeuksia puolustetaan ryhmäidentiteettien kautta. Ihmisiä rohkaistaan määrittelemään itsensä, ei enää yksilönä, vaan ryhmäidentiteettinsä kautta. Hyvä ja paha on eri ryhmien välisessä taistelussa. Edistyksen nimissä nyt halutaan kirjoittaa historia uudelleen, kaataa vanhan vallan symbolit ja patsaat sekä muodostaa uusi kieli kuvaamaan uutta, haluttua todellisuutta. Kielen muutoksen avulla voidaan heijastaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ideaaleja jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Arvojen alati muuttuessa ihminen ei voi enää olla varma, milloin hänet viedään oikeuteen tai tuomitaan somessa, tuhotaan elinkeino ja maine vielä eilispäivänä sallitusta puheesta tai kirjoituksesta. 

Presidentti Niinistö oli taannoin huolissaan yhteiskunnassamme kasvavasta ideologioiden polarisaatiosta ja keskustelemattomuudesta. En huomannut, analysoiko hän mainitsemansa kehityksen aiheuttaneita tekijöitä. Näemme kuitenkin, että poliittisesti korrekti, edistyksellinen kansanosa syyllistää heidän kanssaan eri mieltä olevia somessa ja valtamediassa. Lyömäaseina käytetään sinänsä hyvältä kuulostavia termejä, kuten ”moninaisuus”, ”tasa-arvo” tai ”syrjimättömyys”. Erilaiset polttomerkit tai leimat ovat jo käytössä: yleisimpinä pahan synonyymeinä käytetään rasismia tai jonkin julistamista äärioikeistolaiseksi. Mitä muuten kertoo yhteiskunnan arvoista ja poliittisesta suuntautumisesta, kun suurin paha on vain äärioikealla?

Näen tilanteessa selkeitä samankaltaisuuksia aikamme läntisen maailman yhteiskuntien ja vanhan sosialistisen totalitarismin välillä. Erojakin toki löytyy. Vasemmistolainen totalitarismi 2.0 ei käytä yhtä ilmeisiä ja väkivaltaisia pakkokeinoja kuin sen neuvostoedeltäjä. Uusi totalitarismi, ainakin aluksi on rakenteeltaan pehmeämpää, kuin feminiinistä. Tosiaan, se on kuin Pink Floydin The Wall albumin ja elokuvan Äiti, joka pitää omistaan huolta. Ettei mitään pahaa pääsisi sattumaan, mutta samalla tulee rakennetuksi vankila. Samoin uusi pehmeä totalitarismi kontrolloi kaikkia mahdollisia ihmiselämän osa-alueita ja esittäytyy terapeuttina. Se on aina valmis auttamaan: on erilaisia sosiaalisia ohjelmia, joilla hairahtuneet voivat tehokkaasti katuen yrittää paluuta takaisin poliittisesti korrektiksi yhteiskunnan jäseneksi. Ääriliikkeet ja niiden ääriajattelun toki jättäneenä ja tarpeelliset katumusharjoitteet julkisuudessa esittäneenä!

Tekstissäni on nyt ollut paljon esillä sana totalitarismi. Katsotaan seuraavaksi mitä se on, mitkä sen menetelmät voisivat olla, miten se leviää ja ennen kaikkea: mikä on sen lopputulos. 

Hannah Arendt, yksi totalitarismin huomattavista tutkijoista, määritteli sen yhteiskunnalliseksi tilaksi, jossa yksinvallan saanut ideologia pyrkii poistamaan kaikki entiset perinteet ja instituutiot. Se tavoittelee kaikkia yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä toimintoja ja ilmiöitä ideologiansa valvonnan alle.  Suuruudenhulluudessaan se haluaa muodostaa ja kontrolloida todellisuutta. Näin totuutta on se, mitä kulloinenkin vallanpitäjä sanoo sen olevan. Neuvostoliitossa totuuden määritteli kommunistinen puolue, olihan sen pää-äänenkannattaja sanomalehden nimikin Pravda – Totuus. Puolueen vaatimusten toteuttajana toimi valtiokoneisto. Tänään totalitarismi vaatii uskollisuutta sarjalle erilaisia edistyksellisiä, mutta kaiken järjen ja logiikan vastaisia dogmeja, joista suurin ehkä on ”jakamattoman ihmisarvon” käsite.  Seppo Oikkosen ajatusta seuraten: ”Siitä, että kaikilla on jakamaton ihmisarvo, ei automaattisesti seuraa, että kaikki kulttuurit tulisivat toimeen keskenään”. Ainakin toistaiseksi dogmien omaksumista ja toimeenpanoa yksilöiden elämässä valvoo, valtiota enemmän, edistyksellinen eliitti ja ”tiedostavat” naiset muokkaamalla julkista mielipidettä haluamaansa suuntaan. Mutta on muistettava, että niin Suomen nykyinen vihervasemmistolainen tyttöhallitus kuin EU-komissiokin on valtiovaltaa käyttäen alkanut toteuttaa vihervasemmistolaista ideologiaansa puuttumalla ihmisten jokapäiväiseen elämään ja arvoihin. Ilmaston- ja ympäristönsuojelun verukkeella ajetaan totalitaarista valtiota sisään. Myös suuret liikeyritykset ja erityisesti somejätit voivat uuden teknologian avulla valvoa tekemisiämme ehken enemmän, kuin haluaisimme myöntää.

Puolalainen Milosz väittää olevan mahdollista, että läntisten yhteiskuntien ihmiseltä voi jäädä huomaamatta totalitarismin kehityksen liikkeellelähtö. Hänen mukaansa läntisten yhteiskuntien ihmisiltä puuttuu ymmärrys totalitarismin dynamiikasta ja sen voimien toiminnasta. Tämä selittäisi entisten itäblokin maiden Unkarin, Puolan ja Tsekin asenteita ja toimintaa EU:ssa. Ehkä nämä maat ovat nähneet EU:n kehityksessä jotain ikävän tuttua, mikä jää meiltä huomaamatta. Milosz toteaa kirjassaan The Captive Mind kommunistisen ideologian täyttävän uskonnoista luopuneen älymystön henkistä tyhjyyttä. Monikulttuurisuusideologia ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttävät mielestäni kuuluvan samaan, uskontoja korvaavaan ja elämälle tarkoitusta antavaan älymystön aatemaailmaan. Nyt ei tavoitella taivaspaikkaa kuolemanjälkeen, ei, vaan taivas on tehtävä jo täällä maan päällä poistamalla syrjivät rakenteet, valkoinen ylivalta ja hyvitettävä historiallisia vääryyksiä. Näin sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu, maapallo pelastuu ja vihervasemmistolaisen totalitaristin sielu virvoittuu. 

Jo 20 vuotta sitten kulttuurikriitikko Rene Girard varoitti profeetallisesti: ”Nykyinen henkinen kansankiihotus ja retoriset ylilyönnit ovat muuntaneet uhreista huolehtimisen totalitaristiseen komentoon ja jatkuvaan inkvisitioon”. Sosialistisissa maissa asuneet varoittavat samansuuntaisesti todeten, että liberalismin kunnioitettava heikoista ja marginalisoiduista huolehtiminen on nopeasti muuttumassa hirviömäiseksi ideologiaksi, joka, jos sitä ei pysäytetä, tulee muuttamaan läntiset demokratiat pehmeiksi, terapeuttisiksi totalitarismeiksi. Pelkäänpä, että läntinen ihminen on jo niin rappeutunut, että sille kelpaa pehmeä totalitarismi. Amerikkalainen sosiologi Philip Rieff kirjoitti vuonna 1966 että [kristillisen]Jumalan kuolema lännessä oli suurempi mullistus kuin bolsevikkivallankumous idässä. Uskonnollinen ihminen, joka eli ja järjesti yhteiskuntansa tuonpuoleisen todellisuuden periaatteiden mukaan, muuttuikin psykologiseksi ihmiseksi, joka ei uskonut tuonpuoleiseen. Uudelle ihmiselle oli tärkeätä vapauttaa itsensä omien nautintojensa etsimiseen. Tämä tulisi johtamaan kulttuurivallankumoukseen lännessä ja kristillisen uskon vesittymiseen. Rieff eli tarpeeksi pitkään nähdäkseen ennustuksensa toteutuvan ja kulttuurivallankumouksen johtavan pehmeän totalitarismin syntyyn.

Totalitarismi johtaa valheiden kierteeseen. Valheet ja valheet valheista syntyvät perusvalheesta: totalitaristinen valtio on ainoa totuuden lähde! Valheiden ylläpitämiseksi tarvitaan uuspuhe, jolla kontrolloidaan mitä ihmiset voivat ajatella ja ilmaista. Itse asiassa tämäkään ei riitä.  Amerikkalaisen kirjailijan Rod Dreherin mukaan ihmisiä opetetaan alistumaan vallanpitäjien ideologiaan kuormittamalla heitä keskenään ristiriitaisilla uskomuksilla. Ihmiset pakotetaan hyväksymään luonnonvastainen kaksoisajattelu, jossa heidän luonnollisen järkensä ja aistiensa havainnot kielletään syöttämällä heille ilmeisiä valheita. Suomessakin on näyttävästi uutisoitu mm. lapsen synnyttäneestä miehestä, useista kymmenistä eri sukupuolista, monikulttuurisuuden yhteiskuntaa rikastavasta vaikutuksesta ja erään aavikkouskonnon rauhanomaisuudesta. 

Kaksoisajattelulta emme voi välttyä, se on jokapäiväistä mielipiteenmuokkausta, jolle altistumme valtamedian ansiosta. Milosz varoittaa meitä: jos huomatessamme näitä valheita vaikenemme, tulemme samalla korruptoineeksi itsemme. Sillä eläminen jatkuvassa valheessa tulee ennen pitkää korruptoimaan luonteemme ja lopulta kaiken yhteiskunnassamme. Alexander Stubb twiittasi taannoin kuinka ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta”, saman puolueen Petteri Orpo tuomitsi 2015 maahan tunkeutuneiden muukalaisten motiivien epäilyn rasismiksi ja väitti, että Suomi ei voi kansainvälisten sopimusten mukaan estää tulijoiden vyöryä. Olemme ympäröineet itsemme valheilla: feminismi on tasa-arvoa, hukkunut pikkupoika Välimeren rannalla, ”Wir Schaffen das”, pakolaiset ovat naisia ja lapsia Syyriasta, elvytyspaketit Etelä-Euroopan maille yms. Arendtin sanoin; missä totalitarismi on vallinnut, se on alkanut tuhota ihmisen perusolemusta.

Solzenitzyn karkotettiin Neuvostoliitosta länteen 1974. Hän julkaisi juuri ennen karkotustaan Venäjän kansalle viestin, jossa vetosi maanmiehiinsä, etteivät he suostuisi elämään valheessa. Solzenitzyn tarkoitti sitä, ettei ihmisten tulisi hyväksyä ilman protesteja kaikkea sitä valheellisuutta ja propagandaa, jota valtio pakottaa kansalaisensa hyväksymään ja ottamaan totena. Tässä välissä lähetän terveiset Ylelle, Eduskunnan äänelle omalle kansalleen. Kaikki sanovat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua ja hyväksyä voimattomuus. Mutta tässä on se perusvalhe, Solzenitzyn jatkaa, joka antaa pahantahtoisen voiman kaikille muille valheille. Kadun mies ei ehkä voi kaataa valheiden kuningaskuntaa, mutta hän voi edes olla olematta sen uskollinen alamainen. Valheiden varaan perustettu totalitarismi on olemassa vain niin kauan, kun ihmiset pelkäävät haastaa järjestelmän valheineen. Berliinin muurin murtuminen 1989 ja pian sen jälkeen valheille rakennetun DDR:n romahtaminen ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Näin ollen, Solzenitzyn korostaa, jos meidän on elettävä totalitaarisen diktatuurin valheiden alla, niin vastauksemme olkoon: älköön heidän valtansa toteutuko ainakaan meidän kauttamme. Siksi on tärkeätä, ettemme elä valheessa.

maanantai 7. syyskuuta 2020

Liputettuja kysymyksiä

Osalta suomalaisista näyttää hämärtyneen käsitys siitä, mikä heidän maansa Suomi oikeastaan on, mitä sen tehtäviin kuuluu ja miksi sitä edelleen tarvitaan, vai tarvitaanko? Niin, onko Suomen kansallisvaltiolla enää mitään annettavaa EU-suomalaisille? Entä mikä olisi Suomen rooli osana liittovaltioksi kehittyvää Euroopan unionia? Ja onko nationalismi vain tunkkainen jäänne menneisyydestä, vai voisiko sillä olla myös meille jotain annettavaa? 

Suomi oli monille 1980-luvun lopulle asti se paras asuinpaikka, suomalaisten biologinen lokero, jossa asua ja olla. Maa ei kuitenkaan ole enää entisensä, siis se etninen kansallisvaltio jota yhdisti kieli, uskonto ja sen mukanaan tuomat moraali- ja käyttäytymisnormit, eli yhtenäiskulttuuri. Yritän hahmottaa tapahtunutta yhteiskunnallista muutosta alla olevalla kuvakollaasilla Suomen valtiolipusta ja sen muutoksista.

Suomen tasavallan ensimmäiseksi valtiolipuksi hyväksyttiin 28.5.1918 etnisille suomalaisille tuttu siniristilippu. Se symboloi nuoren valtion tavoitteita, uskontoa ja arvoja. Lippu kesti tahraantumatta toisen maailmansodan koettelemukset natsismin ja kommunismin välissä. Samoin se kesti kylmän sodan Kekkosslovakian suomettumisen ajan poliittisen realismin. 


Suomen lippu 28.5.1918 – 17.11.1994

Merkkinä muuttuvista ajoista alkoi pitkin 1960-lukua esiintyä vasemmistoradikaalien, feministien ja ns. tiedostavan kulttuuriväen parissa suomalaisten tasavaltaista valtionmuodostusta kyseenalaistavaa ja sitä hajottavaa toimintaa. Sen tavoitteena oli saada Suomeen aikaan marxilaisen teorian mukainen ”vallankumouksellinen tilanne”. Nämä sittemmin ”taistolaisiksi” nimetyt tahot ja heidän pyrintönsä sortuivat samaan, mihin heidän esikuva-aatteensakin entisessä itäblokissa: utopioiden tavoitteluun ja siitä johtuvaan jatkuvaan valheessa elämiseen. Taistolaiset jäivät historiaan aikansa hyödyllisinä ja ahkerina idiootteina ajaessaan neuvostobolsevismin asiaa lännessä. Jotain he kuitenkin saivat aikaan; he kylvivät tulevan henkisen ja hengellisen rappion siemenet yhteisöönsä. Suomesta alkoi hitaasti kehittyä pohjolan pikku derkkula.


Suomen henkisen ilmapiirin suunta vasemmiston jäljiltä
Neuvostoliitto ja itäblokki hajosivat 1990-luvun alussa. Itä-Saksa muureineen jäi historiaan, paitsi Suomessa. Täällä joukko vasemmistopoliitikkoja oli jo 1970-luvun alusta ollut järjestämässä meillekin omaa derkkulaa. Yksi tunnetuimmista heikäläisistä pääsi sittemmin jopa presidentiksi asti. No, nyt Suomi oli itäblokin hajottua ensimmäistä kertaa historiassaan yllättäen oikeasti itsenäinen, yksin markkansa kanssa keskellä suurta lamaa, hulppeitten kulutusjuhlien jälkeisessä krapulassa. Maa ei ollut enää keisarillisen Venäjän tai Saksan, Kolmannen Valtakunnan Saksan eikä sen paremmin Neuvostoliiton ohjailtavana. Kannattava idänkauppakin oli haihtunut Neuvostoliiton bilateraalisopimusten mukana IVY-maiden arojen tuuliin.

Ohjeet oli aikaisemmin saatu ryssiltä Moskovasta. Ilman ulkopuolisia ohjeita suomalainen eliitti näytti olevan hukassa. Tarvittiin uudet isännät. Tilalle löytyivätkin bryssät ja EU. Suomalaisia valmisteltiin tulevaan kansanäänestykseen ja eliitin suureen ja ilmeisen rahakkaaseen projektiin – liittymiseen Euroopan yhteisöön. Valtamedia teki parhaansa: meille kerrottiin elintarvikkeiden tulevista hinnanalennuksista, kunnioitettu sotaveteraanikin antoi katteettomia turvallisuuspoliittisia lupauksia. EU olisi turvanamme inhaa itää vastaan. Näin eliitti käytti härskisti hyväkseen suomalaisten ikiaikaista venäjäpelkoa.

Kansanäänestys meni kerrasta oikein. Suomessa ei tarvittu muissa EU:ta epäröivissä maissa tavaksi tulleita lukuisia uusintaäänestyksiä oikean tuloksen saamiseksi kansallisen eliitin ja ylikansallisen byrokratian projektin jatkamiseksi. Suomen Eduskunnan päätös liittymisestä Euroopan unioniin tehtiin 18.11.1994. Valtakunnan lippukin vaihtui tilannetta paremmin kuvaavaksi.


Suomen lippu 18.11.1994 – 31.12.1994

Uusi lippu oli kuitenkin tarkoitettu käytettäväksi vain välimenokautena ennen varsinaista liittymistä suureen onnellisten kansojen yhteisöön uuden, tulevan lipun kera. Jotain uutta ja huolestuttavaa välikauden lipussa kuitenkin oli. Siitä oli otettu pois entiset suomalaista yhteiskuntaa kannatelleet elementit: missä oli siniristi ja sen mukana arvot ja uskonto? Joidenkin mielestä tyhjä valkea lippu toi epämiellyttäviä assosiaatioita sotahistoriasta.

Tyhjiöt täyttyvät, kuten kuuluu eräs lainalaisuus. Niin nytkin, sillä kauan ei suomalaisten tarvinnut ihmetellä tyhjää lippuaan, kun tilalle tuli uudet arvot sisältävä sininen keltatähtilippu. 


Suomen tosiasiallinen lippu alkaen 1.1.1995

Aluksi lippu näyttikin joillekin kovin hienolta ja suomalaisille sopivalta. Ihastuipa osa kansasta siihen niin, ettei nähnyt tai halunnut nähdä kuinka lippu alkoi Saksan Merkelin kauden myötä muuttua.
EU:n kansalaisilta vietiin vähä kerrallaan heidän demokraattisia, ennen itsestään selviltä tuntuneita läntisen yhteiskunnan perusoikeuksia. Ensin lähti sananvapaus. EU:n ja sen kansallisten lakeilijoiden toiminnan arvostelu kriminalisoitiin erilaisilla pseudolaeilla, kun sopivan väljästi määritellyt ”vihapuhe” tai ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan” kriminalisoitiin. Viranomaisten arvostelusta, maahanmuuton kielteisten lieveilmiöiden esilletuonnista, Raamatun julkisesta siteeraamisesta tai poliittisen järjestelmän mädännäisyyden kritisoimisesta löysi itsensä esitutkinnasta poliisiasemalla. Valtiosyyttäjä vain odotti tilaisuuttaan iskeä kiinni.

Historiaa tuntevat pohtivat: miten tuo lippu muistutti menneistä Saksassa? Joku tuttu, mutta kuitenkin virallisesti totaalisen pahaksi julistettu symboli alkoi näkyä lipun keskiössä...


Mutti-Merkelin Neljännen Valtakunnan Feminatsilippu

EU muuttui ja muutti sen mukana olevat valtiot. Jotkut huomasivat statuksensa muuttuneen kansalaisista alamaisiksi. He huomasivat myös, kuinka EU ja kansalliset viranomaiset eivät enää luottaneet omiin kansalaisiinsa – siis alamaisiinsa. Valvonta tiukentui niin työpaikoilla kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Toki erilaiset sähköiset järjestelmät ja appsit antoivat siihen ennennäkemättömät mahdollisuudet. Stasin Erich Mielke kääntyilisi haudassaan useammankin kierroksen – silkasta kateudesta. ”Verdammt! Ollapa minullakin tuollaiset välineet, ei olisi muuri murtunut” miettisi Erich myrtyneenä. Toisaalta oman valtion tyttöhän se siellä Berliinissä näytti tekevän erityisen hyvää työtä: kohta olisi vanha kunnon DDR taas pystyssä, vieläpä entistä ehompana! Voi sentään, epäilys saattoikin hiipiä Erichin mieleen: mutta mitä tarkoittivat nuo alati lisääntyvät rakennukset, joiden huipulla oli puolikuu?

Etninen väkivalta suomalaisia kohtaan muuttui vähitellen jokapäiväiseksi. Viranomaiset peittelivät sitä minkä pystyivät, valtamedian tehokkaalla avulla. Samaan aikaan ylintä valtiojohtoa myöten pöyristyttiin milloin mistäkin tekaistuista suomalaisen rasismin ilmenemisistä. Heräsipä eräs suomalaisen rasismin vuoksi kuolleeksi "todistettu" irakiaanokin henkiin viranomaisten järkytykseksi. Hallinto muisti silti varoittaa alamaisia valemedioista. Ihmiset jäivät yksin menetyksineen. Keneltä paloi auto, kenet raiskattiin, ryöstettiin, kuka menetti läheisensä ja kuka päänsä. Voimistui tunne, ettei eliitti ja viranomaiset – koko valtiorakenne – enää palvele kansaansa. Valtio oli hylännyt suomalaiset.

Epäluottamus valtiota, poliittista ja taloudellista eliittiä ja virkamiehistöä kohti alkoi voimistua. Oli tunne, että omaa valtiokoneistoahan ja sen toilailuja tässä täytyi pelätä. Koneisto oli jo näyttänyt, mihin kaikkeen se pystyi halutessaan. Ja halusihan se. Mikään ei ollut liikaa, kun valtion uusille kunniakansalaisille tasoitettiin tietä tässä suomalaisen rasismin täyttämässä, kyisessä ja kivisessä maaperässä. Suomalaiset näet saivat valtiokoneistolta tietää olevansa Euroopan rasistisin kansa. Virallinen media lähetti lähes viikoittain dokumentteja, joilla se perusteli kantaväestön kelvottomuutta – alamaisten minäkuvaa muovattiin haluttuun suuntaan. 

Eliitin masinoima aivopesu olikin tehokasta ja jatkuvaa: vääristeltyjä uutisia ja dokumentteja tai suvaitsevaista viihdettä, jonka varjolla ujutettiin uusia aatteita alamaisten tietoisuuteen. Urheilun osuus oli hämmästyttävä. Sen avulla saatiin infantilisoitua aikuisia ihmisiä, vallankin miehiä. Kaikesta eliitin aivopesusta huolimatta kaikki eivät hyväksyneet virallista totuutta. Epäluulo hallinnon aikeita kohtaan entisestään kasvoi.

Epäluottamuksesta syntyi joukko kysymyksiä:

Kenen projektina, mitä ja ketä varten EU-Suomi oikeastaan oli olemassa?

Ketä EU ja euro oikeastaan hyödytti?

Minne Suomen kansallisvarallisuus myytiin ja miksi?

Miksi verotus alati kiristyi mutta kansalaisten palvelut heikkenivät, minne raha hävisi välistä?

Miksi hupenevat verovaramme syydettiin kehitysapuina tai EU-tukina maailmalle?

Oliko feminismi tasa-arvoa vai pelkkiä naisten etuoikeuksia?

Miksi sudet, merimetsot, hanhet ja eri sorkkaeläimet saivat aiheuttaa ihmisille yhä lisääntyviä vahinkoja ja vaaraa?

Miksi kantasuomalaisten itsetuntoa ja kansallistunnetta painettiin syyllistämällä alas?
Miksi poliitikot kertoivat meille, että ”oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”?

Miksi valtiollinen uutismediamme kävi USA:n presidentinvaaleja valiten meille oikean ehdokkaan?

Miksi maamme täytettiin väkivaltaisilla kehitysmaamuslimeilla?

Miksi maassamme oli kaksoisstandardit kantaväestölle ja maahan tunkeutuneille muukalaisille?

Miksi laillisia ja perinteisiä oikeuksiamme rajoitettiin kuten ennen Natsisaksassa tai Neuvostoliitossa?

Miksi kansalta kerättiin aseet pois vedoten valheellisesti ympäristönsuojeluun?

Miksi keskiluokka ryöstettiin välillisen verotuksen avulla ilmastonmuutokseen vedoten?

Miksi kaikki EU:n viralliseen linjaan sopimaton ajattelu, julkaisut tai toiminta olivat aina ”laitaoikeiston” tai ”äärioikeiston” aikaansaannoksia ja sellaisena tuomittavia?

Missä ne paljonpuhutut äärioikeistolaiset oikein piileksivät, kun tavallisen kansan oli niin vaikea niitä missään nähdä? Huolimatta siitä, että alamaisille kerrottiin äärioikeiston uhkan kasvavan vuosi vuodelta.

Ja lopuksi, miksi valtio, sen viranomaiset ja poliitikot valehtelivat kansalleen?

Kysymyksiin ei saatu vastauksia, koskapa oikeastaan tuollaiset kysymykset olivat juuri äärioikeistolaisten valemedioiden tuotteita. Kaikeksi kauheudeksi niiden kerrottiin olevan ruplarahoitteisia. Sellaisten tahojen kanssa ei kukaan patriootti voisi olla tekemisissä! Kansallismielinen oli jo sanana julistettu harhaoppiseksi, olikin poliittisesti korrektia korvata se patriootilla. Sellaisiksi kosher ”isänmaanystäviksi” saattoivat julistautua esim. puoluejärjestelmässä sallitun oikeiston roolia näyttelevät globalistit, joita kutsuttiin myös kokoomuslaisiksi.

Utopiat ovat utopioita, koska ne eivät tosielämässä toimi. Ne tarvitsevat ulkopuoliset rahoittajansa. Tehoton, feministinen, utopistinen, korruptoitunut, osaamaton ja tuhlaileva EU-byrokratia jakoi EU-rahaa taivaan tuuliin tai rikollisille – vaikkapa Italian mafialle tai Välimeren ihmissalakuljettajille. 

Pakolla aikaansaatu yhteisvaluutta osoittautui Suomen lisäksi muillekin maille virhearvioinniksi, joka lopetti talouskasvun, näivetti talouden ja eräät syöksi jopa velkavankeuteen. Pelastaakseen Ranskan ja Saksan pankit, EU:n oli rikottava omia sääntöjään ja rakennettava yhteiseen velkaan ja valheisiin perustuva velkaunioni. Alkoivat massiiviset tulonsiirrot ”rikkaista” ja asiansa paremmin hoitaneista pohjoisista EU-maista valtiontaloutensa kuralle päästäneille etelän maille. Suomalaiset eläkeläiset luulivat saavansa ”vappusatasen” vuonna 2019, ehkä he kuulivat huonosti vaalikiimaisten poliitikkojen puheita, sillä se satanen ja paljon enemmänkin oli menossa etelän eläkeläisille ja mafialle – ei suomalaisille.


Euroopan Sosialistisen Yhteisvelkaliittovaltion lippu

EU- ja globalistieliitin valtiopetoksellinen väestönvaihtoprojekti läntisissä yhteiskunnissa johti lippukavalkadin viimeiseen vaiheeseen. Suomi sai muun läntisen Euroopan mukana uuden lipun. Feministinen Suomi ei ollut kyennyt oppimaan mitään naapuriensa kohtaloista, ei edes Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen romahtamisesta ja muuttumisesta uudeksi Libanoniksi. Tällä kertaa lipussa oli jälleen uskonnollinen motiivi mukana. 

EU-eliitin harhaisen kansanvaihtopolitiikan tulos Euroopassa, myös Suomessa

Kaiken ei kuitenkaan tarvitse mennä kuten yllä kuvailin.

Lopulta kaikki riippuu meistä itsestämme. Onko suomalaisilla ymmärrystä, tahtoa ja sisua torjua EU:n, kansallisten poliitikkojemme ja globalistien meille valmistama kansanvaihto?

Sillä kansanvaihdolle on myös vaihtoehto: nationalismi, ydinperhe ja uskonto – eli konservatiiviset elämänarvot. 

Niillä voimme pelastaa elämäntapamme, arvomme, uskontomme, geenimme eli yhteiskuntamme, ylipäätään mahdollisuutemme elää vielä suomalaisina Suomessa.

Ei siis ole mikään ihme, että EU käy ideologista sotaansa juuri näitä kansallisia yhteisöjä säilyttäviä, konservatiivisia elämänarvoja vastaan.

maanantai 8. elokuuta 2016

Uusinta: Miksi annamme kaiken tämän tapahtua?

Julkaisin alla olevan kirjoituksen tasan vuosi sitten. Kulunut vuosi on osoittanut, että Sir John Glubbin teoria onnistui kuvamaan yhteiskunnallista kehitystä paremmin kuin hyvin. Eurooppa on alennustilassa. Se on kuin 950-luvun Bagdad ennen romahtamistaan. Euroopasta on tullut heikko feministinen, selkärangaton surkimus, joka ei yrityksistään huolimatta osaa tai pysty puolustautumaan. Ehkä se ei edes halua? Katujen turvallisuus on romahtanut. Eurooppalaisia murhataan ja häpäistään heidän omissa kotimaissaan rasistisin ja uskonnollisin perustein. 

Monikulttuurisen onnelan sijasta saimme yhteiskunnan, jossa käytämme taloudelliset voimavaramme ja otamme lisää velkaa elättääksemme alati kasvavaa, meitä ja meidän elintapojamme vihaavaa muukalaisten joukkoa. Tapahtumat ovat osoittaneet, että niin kuin Belgiassa, Saksassa, Ranskassa, Englannissa tai Ruotsissa, myös Suomessa maahan tunkeutunut kehitysmaiden (liika)väestö, varsinkin rauhanuskonnon harjoittajat, pilaavat meidän ja lastemme elämän pelkästään olemalla läsnä yhteiskunnissamme.

Jätän Sir John Glubbin historiantutkimuksen tulokset osoitukseksi, kuin testamentiksi siitä. 

Edellisessä bloggauksessani tarkastelin Sir John Glubbin esseen pohjalta kansakuntien elinkaaria, joista viimeinen, kuudes aikakausi on yhteiskunnan rappio ja romahtaminen. Aikakauteen johtaneita syitä ja sen seurauksia havainnollistaessaan Glubb käytti rappion aikaan siirtyvää Arabien imperiumia esimerkkinään. Hän siteerasi esseessään säilyneitä aikalaishistorioitsijoiden kuvauksia 900-luvun alusta.

Bagdad kauan sitten...

Lähtökohta oli mitä parhain: Arabien imperiumin pääkaupunki Bagdad oli 800-luvun ensimmäisellä puoliskolla maailman rikkain ja hyvinvoivin tieteiden ja taiteiden keskus. Kalifi Mutawakkilin aikana 860-luvulla käynnistyi kuitenkin kehitys, jonka seurauksena imperiumi hajosi, sen vauraus oli mennyttä ja kaduilla vallitsi anarkia ennen lopullista romahdusta. Mitä oli tapahtunut?

Aikalaishistorioitsijat valittivat teoksissaan oman aikansa yhteiskunnallista rappiota. Heidän mukaansa rappio näkyi uskonnon merkityksen hiipumisena, sitä seuranneena materialismina ja löyhtyneenä seksuaalimoraalina. Valtionhallinnon virkailijat olivat korruptoituneita ja poliitikot keskittyivät vallassa ollessaan vain kokoamaan mahdollisimman suuren omaisuuden yhteisistä varoista.

Erityisen kitkerästi historioitsijat kommentoivat suosittujen laulajien ja soittajien suosiota nuorison keskuudessa. Nämä Bagdadin "popparit" käyttivät nykyaikaista kitaraa muistuttavaa luuttua säestämään rakkauslaulujaan. Laulajien vaikutus nuorisoon oli hämmästyttävän voimakas: 950-luvulla nuorison käyttämään kieleen oli tullut rivouksia, joita ei aikaisimpina vuosikymmeninä olisi suvaittu. Itse asiassa useatkin kalifit karkottivat pop-laulajat Bagdadista samalla kieltäen heidän paluunsa. Vuosien kuluessa laulajat kuitenkin palasivat ja konsertit alkoivat uudestaan.

Niin hämmästyttävältä kun se kuulostaakin, 900-luvun Bagdadissa oli voimakas ja taisteleva feministinen liike. Tärkein feministien vaatimuksista oli avata naisille ennen vain miehille varatut ammatit. Feminismin voittaessa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa naiset pääsivätkin mm. lakimiehiksi, veronkantajiksi, kirjanpitäjiksi, yliopistojen professoreiksi ja mikä hämmästyttävintä - myös papeiksi. Ehkä on syytä muistuttaa, että yhteiskunnan valtauskontona oli islam. Yhden taistelun feministit kuitenkin hävisivät: tuomarin virkaa ei avattu naisille.

Arabien imperiumissa elettiin 950-lukua. Tasa-arvo oli toteutunut, luuttu, rauha ja rakkaus vallitsi ja villitsi. Oltiin myös saatu rakennettua hyvinvointivaltio. Yhteiskunta tarjosi avoimen ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille asukkailleen ja vastikkeettomat opintotuet opiskelijoille. Oppineeseen, rikkaaseen ja kauppaa käyvään Bagdadiin virtasi kauppiaita ja opiskelijoita kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Aikalaishistorioitsijoiden mukaan pian tämän jälkeen valtionhallinto ja julkinen järjestys romahtivat maahanmuuttajien vyöryessä tulvan lailla maahan. Mitä sitten tapahtui? Glubb vastaa:

"The resulting increase in confusion and violence made it unsafe for women to move unescorted in the streets, with the result that this feminist movement collapsed." 

Lainausta lukiessa tulee väistämättä mieleen oman aikamme Ruotsi. No, ei anneta sen häiritä käännöstä. Maahanmuuttajien tuloa seurasivat sekasorto ja väkivaltaisuudet, jotka tekivät kaduista turvattomia yksinään ilman saattajaa liikkuvalle naiselle. Sen ajan feministinen liike romahti.

Imperiumin talous oli ollut vaikeuksissa jo pidemmän ajan. Olisi kuvitellut kansalaisten yhdessä ryhtyvän talkoisiin pelastamaan maata vararikolta. Vielä mitä! Keskellä kuihtuvaa ulkomaankauppaa ja rahoituskriisiä Bagdadiin saatettiin voimaan viisipäiväinen työviikko.

Entä Suomi?

Edellä on avattu Glubbin esittelemää teoriaa suurten valtioiden, aikansa imperiumien kautta. Glubb esittää kysymyksen voidaanko samaa teoriaa soveltaa pieniin valtioihin, joilla ei ole imperiumia? Hän vastaa sen olevan mahdollista. Teoria voidaan yleistää koskemaan myös pieniä valtiota, jos ne saavuttavat tarvittavan korkean vaurauden ja hyvinvoinnin tason. Sillä rappio on tulosta liian pitkästä vaurauden ajanjaksosta. Riippumatta yhteiskunnan koosta, uskonnosta, sijainnista tai muista tekijöistä.

Seuraavassa tarkastelen Suomen vaiheita ja pohdin, voisiko niistä löytää Glubbin teorian toteumia. Suomi on ollut valtiollisena, itsenäisenä toimijana olemassa vain vajaat sata vuotta.Voisiko olla, että pienen maan ja kansan historiassa kuusi askelta tuhoon voidaan kulkea hyvinkin nopeasti? Se vaikuttaisi olevan mahdollista.

Syntyvän valtion tai kansakunnan saa aikaiseksi pioneerien aikakausi. Ajatus, idea konkretisoituu teoiksi ja synnyttää uutta. Suomen pioneeriajaksi voisi laskea  vuodet 1860-1917. Huomautan, että määrittämäni aikahaarukat ovat vain likiarvoja ja ne voivat mennä osin päällekkäin ja rinnakkain. Suomi siirtyi valloitusten aikaan 1918-1920 määrittäessään rajojaan suhteessa naapureihinsa. Kehitys saavutti kulminaationsa Tarton rauhassa 1920, kun Suomi sai hyvin edullisen itärajan. Vakiinnutettuaan asemansa nuori valtio alkoi kaupankäynnin. Itse pidän 1990-luvun alun lamaa, tai viimeistään 2008 alkanutta talousromahdusta kaupankäynnin vaiheen hiipumisen merkkinä. Suomalaiset pääsivät nauttimaan vaurauden ajasta 1960-luvun lopusta alkaen. Näen 1980-luvun vaurauden ajan kulminaationa, josta lähdettiin talouskuplan puhkeamisen ja idänkaupan romahtamisen kautta hiljalleen uuden talouden aikaan. Vaurautta maassa oli, mutta se jakautui entistä epätasaisemmin, yhä useampi jäi sitä ilman. Koulutuksen ylikorostaminen 1990-luvulta lähtien johti älyn aikakauteen, mutta myös työttömiin maistereihin ja tusinatohtoreihin työvoimatoimiston kortistossa.

Glubb on useaan kertaan osoittanut rahan olevan rappion pääasiallinen käyttövoima. Niinpä haen ajankohtaa, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa raha vapautui ja siitä tuli itsetarkoitus. 1980-luvun lopulla alkoi Suomessa ennennäkemätön sijoitus- ja pörssibuumi Holkerin hallituksen vapauttaessa rahamarkkinat säätelystä. Raha sai perinteisen talouselämän voiteluaineen roolinsa lisäksi uuden tehtävän: sen piti tuottaa voittoa voitolle lyhyen tähtäimen sijoituskeinottelussa. Tulkitsen rahamarkkinoiden vapauttamisen olleen se pieni, omana aikaan huomaamaton valinta, joka käynnisti kehityksen kohti rappion aikakautta. Feminismi tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvun lopulla, mutta se löi itsensä läpi 1990-luvun myötä. Aatteelliseen ja käytännölliseen valtiofeminismiin Suomi siirtyi viimeistään 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Näin se oli naapuriaan Ruotsia paljon jäljessä mutta suunta oli yhteneväinen.

Huomaamme, että Glubbin esittelemät yhteiskunnan kehityksen aikakausimääritykset sopivat Suomenkin historialliseen kehitykseen. Suomi vuonna 2015 on älyn ja rappion aikakautta elävä feministinen ja taloudeltaan taantuva hyvinvointivaltio. Suomi on hylännyt uskontonsa, maallistunut ja menettänyt visionsa. Kyyninen materialismi on vallalla. Näennäisen humanismin nimessä halutaan auttaa koko maailmaa, mutta oman kansan kärsivät, pahoinpidellyt, raiskatut ja ryöstetyt halutaan unohtaa. Uusin merkkipaalu on ylitetty 2010-luvulla, kun käytännössä rajoittamaton maahanmuuttajien vyöry on alkanut.

Sir John Glubb vetosi lukijoihinsa, että he käyttäisivät historiasta saamiaan opetuksia oman aikansa ongelmien ratkaisuun. On käynyt selväksi, että Suomen päättäjillä ei ollut viisautta, rohkeutta tai malttia tähän. Tehdyt ratkaisut osoittavat, ettei Ruotsin, Ranskan, Englannin, Norjan ja Saksan epäonnistuneista monikulttuurisuuskokeilusta opittu mitään. Ehkä ei haluttukaan. Muodikas termi kotouttaminen, jonka piti onnistua meillä päinvastoin muualta saatuja kokemuksia, osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi. SPR ja maahanmuuttobisnes tekee kotouttamisella korruptoituneiden poliitikkojen myötävaikutuksella riskitöntä voittoa. Suomi elää valheellisessa feministisessä monikulttuuriutopiassa. Kaiken huipuksi tämä kustannetaan velkarahalla.

Lopulta jää vain kaksi kysymystä:

Kuinka kauan Suomen kansantalous kestää ulkomaisella velkarahalla ylläpidettyä massamaahanmuuttoa, monikulttuurisuusutopiaa ja maailman sosiaalitoimistona toimimista? 

Mitä tapahtuu yhteiskuntamme, katujemme, puistojemme ja kotiemme  turvallisuudelle ja vakaudelle kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien vyöryessä rajoittamattomana virtana maahamme?

Kumpaankin kysymykseen Sir John Glubbin essee The Fate of Empires and Search for Survival antaa perustellun vastauksen. Muitakin esimerkkejä on jo käytössämme.

Talous ei tule kestämään monikulttuurisuuden ja massamaahanmuuton aiheuttamia kustannuksia. Väistämätöntä talouden kantokyvyn romahdusta viivytettäessä kantaväestön sosiaalisia tulonsiirtoja ja etuja leikataan, mutta verorasitetta nostetaan. Enemmän maksamalla kantaväestö saa vähemmän.

900-luvun Bagdadissa feministit kamppailivat vallan itselleen, mutta he onnistuivat vain ajamaan maan kaaokseen ja väkivaltaan. Ruotsissa on toteutettu valtiofeminismiä ehkäpä sen äärimuodossa. Tuloksena on epävakaa, turvaton ja väkivaltainen yhteiskunta, jonka hysteerinen ja epädemokraattinen käytös muistuttaa jo Kiinan kulttuurivallankumouksen vuosia 1960-luvun lopulta. Ruotsi on vaaraksi naapureilleen: mitä tapahtuu kun se on täynnä maahanmuuttajia, mutta tulijoiden virta ei tyrehdy? Entä kun Ruotsin väistämätön yhteiskunnallinen romahdus tapahtuu?

Valitettavasti Suomi on valinnut Ruotsin tien. Yhteiskuntamme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla yhä epämiellyttävämmäksi, vieraammaksi ja turvattomammaksi paikaksi suomalaisille - varsinkin naisille. Kantaväestöä syyllistetään olemattomasta rasismista, näin poliitikot yrittävät piilottaa monikulttuuriutopiansa ja maahanmuuttopolitiikkansa todellisuuden: kansalaisista piittaamattoman maahanmuuttobiseksen. Kantaväestön kansalaistuntoja loukataan surutta kun feministien monikulttuurisen helvetin rakentaminen Suomessa etenee.

"Jokaisen yhteiskunnan on ensisijaisesti täytettävä tietty moraalinen ominaisuus ennen kuin mikään mitä yhteiskunnassa tapahtuu koetaan legitiiminä. Juuri siitä on kyse kansalaistunnoissa. Jos ne kadotetaan, kadotetaan yhteiskunnan koko laillisuus ja oikeutus."

Seppo Oikkonen, 2015

Monikulttuurisen yhteiskuntautopian tavoittelun yksi hyvin surullinen seuraus on ollut suomalaisten kääntyminen toisiaan vastaan. Erilaiset tahallisiin väärinymmärtämisiin perustuneet poliittiset ja henkilöihin kohdistuneet ajojahdit ovat osa yhteiskunnan arkea. Itsesuojeluvaisto näyttää osalta kansaa kadonneen. Keskusteluyhteyttä ei ole. Ideologisin perustein annetaan ulkomaisille tiedotusvälineille tarkoituksellisesti harhaanjohtavia tai vääristeltyjä uutisia Suomesta. Glubbin essee osoittaa, että jos jotain kannattaa oppia historiasta, niin se on kansallisen yhtenäisyyden tärkeys.

Sir John Glubbin vetoomus on enemmän kuin ajankohtainen:

"In a wider national sphere, the survival of the nation depends basically on the loyalty and self-sacrifice of the citizens"

Kansakunnan henkiinjääminen perustuu pohjimmiltaan sen kansalaisten uskollisuuteen ja uhrivalmiuteen.

Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.