maanantai 5. tammikuuta 2015

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 3/3

Sotahistoriaa - the Military historical blog in English language proceeds with a new address. 
Old revised and coming new texts are available there. 
You're welcome to have a visit!

Эта военноисторическая блог продолжат 
по-английски по новый адрессу. 
Добро пожаловат!


After the successful third battle of Kharkov, Groẞdeutschland was sent to Poltava for rest and refit. It received new modern self propelled artillery pieces like SdKfz 124 Wespe and SdKfz 165 Hummel to reinforce the artillery regiment. A brand new German tank, PzKpfw V Panther sub model D was sent to its first battle in the ranks of Groẞdeutschland. Panthers formed a panzer regiment with two battalions consisting some 200 tanks. Out of those 188 were ordinary battle tanks whereas 10 command and two recovery tanks (Bergepanthers) which supplemented the fighting force. Although these Panthers were quite an impressive formation, before the start of Operation Citadel no less than 26 tanks were out use due to mechanical problems and design faults. The Tiger Company of Groẞdeutschland grew into a full sized battalion of tree companies totalling 42 tanks. This made GD the only Wehrmacht panzer division to have Tigers and even more: it was stronger and more potent striking force than any other Wehrmacht division. That’s why it’s curious that Germans gave it on the 23rd of June, 1943 a new official name of Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.


Operation Citadel - the impossible way to Obojan

Before the operation would start Strachwitz was more than busy organizing battle drills and trying to merge Tigers and medium PzKpfw IV tanks as a co-operative force. As the operation started the Groẞdeutschland Division would serve under the Fourth Panzer Army commanded by Generaloberst Hoth.  To form the XLVIII Panzer Corps GD had the Third and Eleventh Panzers alongside. Strachwitz’s oldest son was still serving with the 11th Panzer so there would be two Strachwitzs fighting in the Kursk salient.  Fourth Panzer Army was to be the southern pincer to capture and surround the Red Army. It was also the strongest individual German battle formation on the field with nearly 1200 tanks.

Strachwitz doubted from the start the future success of Operation Citadel even the German deployment seemed powerful and unstoppable. He had learned to respect the tactical skills of Russians in a defence mode and in particular the Maskirovka, the camouflage and diversion. This time the Bliztkrieg styled pincer penetrations with rapid advances to the enemy rear areas would not take place.  The terrain would be unfavourable for the tanks and the width of the Panzerkeil, the tank wedge, would be only two kilometres.
 
Since the Operation Citadel is widely covered by numerous narratives, I’m going to have a focus on Strachwitz only. His unit had 360 tanks when the operation started on the 5th of July, 1943. After the first day of battle his tank core consisted of four PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV and tree Tigers. The battle was fierce and the Germans tried all they could, but the well hoped breakthrough didn’t materialize. After three days of fighting Strachwitz still had 11 kilometres to reach Obojan, the divisional objective. At the same time they had nine battle worthy tanks left.

While on an armed reconnaissance mission on the no man's land on the 10th of July, 1943 Strachwitz saw an overpowering Soviet tank formation. This did not stop him to give orders to charge! Accurate German cannon fire blew up Soviet ranks. This, however, did not prevent losses on the German side either. The numerical superiority made the difference here. Soon one of the command tanks was in serious trouble. Strachwitz made a sudden rush with his tank to help the comrade at risk. This led him in a perilous situation between the enemy and German tanks.  In a hectic cannon fire duel, the Panzer Count lacked to notice his position inside the tank. This caused him severe injuries as the breech mechanism of the main gun hit him in the elbow as it reversed after a shot. The battle was over for him; he was evacuated and hospitalized for some time in Breslau.



PzKfpw IV, Strachwitz's workhorse in Kursk at display in the Parola Tank Museum
Foto © Historix


Strachwitz Operations in the Baltics

After his recovery Strachwitz did not return to the Groẞdeutschland Division. One of the principal reasons for this might be the open mistrust between him and the commander of the division General Hörnlein.  The two men didn’t get along too well, Hörnlein being an infantry man he could not understand or appreciate the cavalry way of thinking. For a while Strachwitz was a nominee for the leader of the other Wehrmacht elite division, the Panzer Lehr. In the end he was sent to the Army Group North to be a panzer commander of the entire army group. That, however, didn’t mean a considerable force. There was the Heavy Panzer Battalion 502 (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502) with its 12 remaining Tigers and a collection of various survived tanks.

Strachwitz was given a mission: to destroy three dangerous Soviet bridgeheads on the western banks of the river Narva in East Estonia.  These battles are known as the Strachwitz Operations I, II and III. As usual, Strachwitz carefully studied the enemy positions and rehearsed the oncoming action. The Operation I was launched on the 26th of March, 1944. It soon became a startling success. Russians were completely surprised and beaten. This is also what happened with the Operation II: both bridgeheads were eliminated with existing pontoon bridges across the river. Operation III proved to be a failure. Stiff Soviet resistance in Krivasso was too much for Germans and they had to break off the assault and withdraw. One of the Tiger aces, Otto Carius, in his memoirs “Tigers in the Mud” praised Strachwitz and his skilful leadership.



German war graves on the west bank of river Narva 2012
Foto © Historix

The Red Army launched a great summer offensive on the 22nd of June, 1944. Operation Bagration, as it was called by the Russians, started exactly three years after the German Operation Barbarossa. It was a devastating blow for the Germans: the entire Army Group Centre was destroyed and the Baltic States with the Army Group North were cut off and encircled. The destruction of the Army Group Centre was in fact ever bigger loss of materiel and soldiers for Germans than Stalingrad had been. Now it was time to resume a land connection to the Army Group North by launching a relief attack. Strachwitz with his panzer force joined the effort only to see how an enemy tank brigade of nearly 50 T-34 tanks was blocking the way in Tukums. Showing inventiveness and initiative Strachwitz asked the heavy cruiser Prinz Eugen, which was sailing nearby in the Baltic Sea, to help his panzers with the salvoes of the cruiser’s heavy 203 mm artillery. The floatplanes of the cruiser acting as fire observers and with Strachwitz’s guidance over the radio the centre of Tukums was blown up with the Soviet tank brigade.  Later Germans counted as many as 48 destroyed T-34s.  Germans had another asset as well, this one came from the sky: Hans-Ulrich Rudel with his Junkers Ju 87G (“Kanonenvogel") tank buster plane flew over the battlefield smashing enemy tanks with his twin 37 mm cannons. The land connection was, however, short lived and soon the Army Group North was again cut off; this time for good.


Junkers Ju 87G Tank Buster with 37 mm twin cannons

German radio intelligence service intercepted radio messages sent by Russians to warn their troops about the “Devils’s General” who was supposed to be nearby. Is there a better proof about the reputation Strachwitz had gained? In November 1944 Strachwitz was on his way with his adjutant in a VW Kübelwagen to attend a military conference at the HQ of the Army Group North. Suddenly in a turn the driver lost the control of the VW with serious consequences: the VW rolled over several times. The driver and the adjutant lost their lives instantly and Strachwitz got severely injured. He was hurriedly evacuated by the Ju-52 transport plane to hospital in Breslau.


Am Ende – The Last Battles 

Neglecting doctors orders and advise, Strachwitz left the hospital with crutches. Car accident had caused him to suffer broken legs and arduous headaches. That did not stop him to report at the HQ of the Army Group North and ask for commission. Finally he got his marching orders: he was to establish and train a new unit in Silesia. Panzerjäger-Brigade Oberschlesien was a unit of a new concept. It was based on a grim reality of war situation just before the collapse of the Third Reich. The unit was a collection of surviving soldiers from the decimated old units with miscellaneous weaponry. The core of the brigade was an infantry regiment with supporting branches, a small artillery detachment and some excellent Jagdpanzer IV tank destroyers.

Despite the chaotic situation and lack of proper logistic support Strachwitz's brigade could defend Silesia and cause havoc among the arrogant and sometimes carefree Soviets by using ambushes. Hans-Ulrich Rudel with his efficient Ju 87Gs assisted him for a while. Successful defence brought Strachwitz yet another promotion to the rank of Lieutenant general on the 30th of January, 1945. His joy must have been shadowed by the news of the death of his youngest son. Young Strachwitz had already lost one leg as a tank lieutenant, but had insisted to join the last battles to defend the area of the Reich. The final days of the war were at hand, so Strachwitz led his troops through the Sudetenland to Bavaria in order to surrender themselves to Americans.

War was over and Strachwitz as a POW in an American interrogation camp for high ranking officers. Conditions and treatment were harsh.  Bagnodas even mentions how Eisenhower had taken away the POW status from the German prisoners of war. They were treated as "disarmed enemies" which meant Germans were not treated according to the Geneva Convention protocols. While in prison camp Strachwitz received a shocking news: his wife had died in an accident with an American lorry. They had been married for 28 years but Americans did not let Strachwitz to attend her funeral. Finally the imprisonment was over and in June 1947 Strachwitz had to start a new life. This was the second time for him to return from imprisonment to Germany which had changed a lot. He was no longer a war hero, highly decorated General and being a nobleman served nothing. Instead he was a homeless and poor ex-prisoner. The family estate in Gross-Stein was gone.

For Strachwitz it was time to get married and accept the invitation of the Government of Syria to work as an advisor to reorganize the Syrian Armed Forces and especially its tank troops. He moved to Damascus in January 1949 to start working but just after six months he was forced to leave the country due to a CIA led coup. In the end he purchased a farmhouse in Bavaria and settled down. He lived a quiet life and organised a refugee foundation for the expelled people of Upper-Silesia. Der Panzer Graf died on the 25th of April, 1968. He was buried in Grabenstatt in a family grave with his first wife. In the funeral there was an honour guard present from the Bundeswehr.






"Be careful, the leader of the enemy forces is the Devil's General von Strachwitz himself. Avoid all contact if possible until the strengthening forces have arrived"

                                                        A Russian radio message intercepted by the Army Group North




It is quite a hard task to evaluate this book. The person in centre of the story did not leave much written sources behind him. Probably this is the reason why in the book there is a lot of background information about the war situation in the Eastern Front and about the units Strachwitz served with. Once in a while the reader loses his sights on Strachwitz in the middle of all this. Further more it is annoying to read the book in a novel format. This makes it tiresome, if not impossible to follow dates and find details. One reason I took the trouble to add into this series of blogs information about tank and gunnery technology was the fact that in the book one finds it very little. It would be fair to expect to see a good amount of technological facts and comparisons as well. 

I'm wondering what has happened as in the book there are some confusions or faults on historical time lines or military terms used improperly. For instance page 220 claims there are battalions in an artillery regiment. What are those T-17 tanks doing in this book on page 248? What exactly happened when on page 221 we are being told about the "attempted murder of Stauffenberg"? Finally, why on earth the short barrelled L/24 cannon was better for the PzKpfw IV than the longer barrelled and newer ones L/43 or L/48 like the page 170 claims? This may seem trivial, but in order to understand what happened and why all details must be correctly presented.  

Operation Citadel is the most widely described section, the hard road of Obojan. As Bagnodas is narrating operations in the Baltic he quotes the memoirs of Otto Carius. The birth of German Tank Forces in the latter part of 1930's is well presented. Notes, bibliography and pictures are fine but maps are rare, although one gets along with them. The lack of index is a disappointment.

With all its shortcomings the book is a valuable item in to a war historical collection. It is a story of a straight officer, nobleman and gentleman, a real patriot and his honourable life and battles. 


* * *



SOURCES:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.



Pictures: 
Historix
Wikimedia Commons






lauantai 3. tammikuuta 2015

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 3/3

Harkovan menestyksellisen taistelun jälkeen Groẞdeutschland vedettiin Pultavaan. Siellä divisioona sai huomattavan täydennyksen ja vahvistuksen. Uusina taisteluvälineinä saatiin mm. SdKfz 124 Wespe ja SdKfz 165 Hummel panssarihaupitseja tykistörykmenttiin ja PzKpfw V Panther taisteluvaunuja.  Pantherit muodostivat erillisen kaksipataljoonaisen panssarirykmentin, jonka vahvuus oli kaikkiaan 200 vaunua (188 taisteluvaunua, 10 komentovaunua ja kaksi Bergepantheria eli hinausvaunua).  Vahvuudesta poistui kuitenkin jo ennen Kurskin hyökkäystä 26 vaunua erilaisten teknisten vikojen vuoksi. Tiikerikomppania laajennettiin pataljoonaksi, jonka kolmessa komppaniassa oli yhteensä 42 vaunua.  Groẞdeutschland oli koko sodan aikana Wehrmachtin ainoa divisioona, jolla oli Tiikeripataljoona. Divisioonasta oli näin tullut Wehrmachtin panssaridivisioonia huomattavasti vahvempi ja iskukykyisempi. Siksi onkin erikoista, että divisioona sai 23.6.1943 uudeksi nimekseen Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.


Kohti Kurskin taistelua

Panssarikreivin aika kului harjoitusten ja koulutuksen järjestämisessä. Erityisesti hän painotti Tiikereiden ja keskiraskaiden PzKpfw IV –vaunujen yhteistyön sujumista.  Kurskin operaation lähetessä Groẞdeutschland alistettiin osaksi Hothin komentamaa 4. panssariarmeijaa, sen XLVIII Panssariarmeijakuntaan. Armeijakunnan muodostivat GD:n ohella 3. ja 11. panssaridivisioona. Panssarikreivin esikoispoika palveli edelleen 11. PD:ssa, joten Kurskin operaatiossa tulisi taistelemaan kaksi Strachwitzia. Hothin armeija oli saksalaisten suunnitteleman saarrostushyökkäyksen eteläinen osa ja operaatioon osallistuvista yhtymistä kaikkein voimakkain lähes 1200 panssarivaunullaan.

Vahvasta joukosta huolimatta Panssarikreivi epäili operaation onnistumisen mahdollisuuksia jo ennen sen käynnistämistä. Hän oli oppinut kunnioittamaan venäläisten taktisia taitoja – varsinkin puolustuksessa – ja naamiointia eli ”maskirovkaa”. Operaatiosta ei tulisi tyypillistä panssareiden läpimurtoa vihollisen linjojen läpi. Siltä puuttuisi tila ja maasto liikuntaoperaatioihin, sillä alueen maasto sopi huonosti panssarien käytölle ja hyökkäyskiilan leveys olisi vain kaksi kilometriä. Salamasodan vauhdikkaat manööverit jäisivät tällä kertaa vain toiveeksi.

Kurskin taistelusta (Operaatio Citadel) on kirjoitettu paljon, joten käsittelen sitä tässä vain Panssarikreivin osalta. Groẞdeutschland lähti operaatioon 5.7.1943 kaikkiaan 360 panssarivaunulla, ensimmäisen päivän jälkeen jäljellä oli neljä PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV ja kolme Tiger-vaunua. Saksalaiset yrittivät uhrautuvasti parhaansa, mutta silti toivottua läpimurtoa ei saavutettu.  Kolmen taistelupäivän jälkeen, 8.7.1943 Panssarikreivi miehineen oli vielä 11 km päässä Obojanista, divisioonan taktisesta tavoiteesta. Operaatiokykyisiä panssarivaunuja oli siinä vaiheessa jäljellä yhdeksän kappaletta.  Panssarikreivin tiedustellessa etumaastoa 10.7.1943 klo 4.00 havaittiin voimakas, jopa ylivoimainen vihollisen T-34/76 panssariyksikkö. Luonteelleen ominaisesti hän antoi hyökkäyskäskyn. PzKpfw IV –vaunujen kanuunat tuhosivat tarkalla tulellaan vihollisen panssareita, mutta myös lukumääräisesti ylivoimaiset neuvostovaunut onnistuivat saamaan osumia saksalaisten vaunuihin. Panssarikreivi näki erään komppanian PzKpfw IV komentovaunun olevan pulassa ja kiirehti omalla vaunullaan avuksi. Samalla hän joutui omien ja vihollisten vaunujen väliin. Seuranneessa intensiivisessä tulitoiminnassa Panssarikreivi ei huomannut varoa vaunun tykin rekyyliä, se löi häntä kovaa olkapäähän. Taistelu oli Panssarikreivin osalta ohi, operaatio Citadel oli ollut hänelle pettymys, eikä hän ollut pystynyt toistamaan aikaisempia saavutuksiaan. Strachwitz evakuoitiin toipumaan vammoistaan jälleen kerran sotasairaalaan Breslauhin.


Panssarikreivin työkalu PzKpfw IV Parolan panssarimuseossa
Foto © Historix

Strachwitz - operaatiot

Toivuttuaan Panssarikreivi ei palannut Groẞdeutschland divisioonaan. Tähän varmasti vaikutti hänen  huonot välinsä divisioonan komentajaan Hörnleiniin, joka jalkaväen upseerina ei ollut ymmärtänyt Panssarikreivin ratsuväestä kumpuavaa toimintaa. Panssarikreiviä harkittiin Panzer-Lehr divisioonan komentajaksi, mutta lopulta nimityksen sai Fritz Bayerlein. Panssarikreivi lähetettiin keväällä 1944 Pohjoiseen Armeijaryhmään, sen panssarikomentajaksi. Joukot, joita hän tulisi komentamaan, olivat pienet. Ne koostuivat raskaan Panssaripataljoona 502. (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502.) jäljellä olevista 12 Tiger-vaunusta ja osastosta muita eri vaunumalleja. Luonteelleen ominaisella tarmolla ja taidolla Panssarikreivi alkoi suunnitella ja toteuttaa hänelle annettua uutta tehtävää: Narvajoen länsirannalla olevien neuvostosillanpääasemien tuhoamista. Tämä tehtäväkokonaisuus tunnetaan nimellä Strachwitz operaatiot I, II ja III. Operaatio I alkoi 26.3.1944 perusteellisen tiedustelun ja harjoittelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä operaatiota olivat menestyksellisiä. Panssarikreivi johti joukkojaan edestä ja onnistui tuhoamaan Puna-armeijan sillanpäät ja ponttoonisillat. Taistelussa mukana ollut tiikeriässä Otto Carius ylisti muistelmissaan Panssarikreivin johtamis- ja organisointikykyjä. Hyökkäys kolmatta sillanpäätä vastaan Krivassossa tyrehtyi neuvostojoukkojen liian kovaan vastarintaan, saksalaisten oli vetäydyttävä kesken operaation.


Saksalaisten sotilashautoja Narvajoen länsirannalla 2012
 Foto © Historix


Puna-armeijan suuri kesähyökkäys (Operaatio Bagration) alkoi, kuinkas muulloin, juuri 22.6.1944 eli Operaatio Barbarossan kolmantena vuosipäivänä. Sen seurauksena syksyllä koko Pohjoinen Armeijaryhmä oli menettänyt maayhteytensä muuhun rintamaan ja oli siten saarroksissa Baltiassa. Panssarikreivi oli joukoillaan mukana avaamassa maayhteyttä Pohjoiseen Armeijaryhmään. Tukumsin kaupungissa etenemistä esti kokonainen panssariprikaati T-34 –vaunuja. Kekseliäs Panssarikreivi pyysi Itämerellä olevaa raskasta risteilijää Prinz Eugenia antamaan raskailla tykeillään tulitukea. Risteilijä lähetti vesitasojaan johtamaan tulta ja kahdeksan 203 mm laivatykin yhteislaukaukset Tukumsin keskustaan tuhosivat venäläisten vaunuprikaatin 48 Sotkaa. Taistelussa oli mukana saksalaisten korkeasti palkittu Stukalentäjä: Hans-Ulrich Rudel lensi Junkers Ju 87G (”Kanonenvogel”) tykkikoneellaan taistelukentän yllä tuhoten 37 mm tykeillään neuvostovaunuja.


Rudelin työkalu: Junkers Ju 87G


Panssarikreivin maineesta kertoo hyvin se, että Saksan radiotiedustelu sieppasi Puna-armeijan viestiliikennettä, jossa varoitettiin omia joukkoja alueella olevasta ”Paholaiskenraalista”.  Marraskuussa 1944 Panssarikreivi oli matkalla käskynjakoon, kun VW Kübelwagen, jossa hän matkusti, joutui sivuluisuun ja pyörähti usean kerran ympäri. Kuljettaja ja adjutantti saivat välittömästi surmansa, mutta erittäin pahoin loukkaantunut Panssarikreivi lennätettiin JU-52 koneella Saksaan saamaan hoitoa. Jälleen hän paranteli vammojaan jo tutuksi tulleessa Breslaussa.


Viimeiset taistelut

Toivuttuaan pahemmasta Panssarikreivi lähti lääkäreiden vastalauseista huolimatta kainalosauvojen varassa Pohjoisen Armeijaryhmän esikuntaan anomaan komennusta taistelutehtäviin. Lopulta hänet komennettiin muodostamaan uutta yhtymää: Panzerjäger-Brigade Oberschlesien. Kyseessä oli tyypillinen sodan loppuvaiheen yhtymä, johon koottiin tuhoutuneiden yksiköiden henkiinjääneitä sotilaita. Yksikkö koostui jalkaväkirykmentistä tukiosineen, pienestä tykistöyksiköstä ja Jagdpanzer IV –panssarintorjuntavaunuista. Vaikka sodan lopun kaaoksessa olikin puutetta kaikesta mahdollisesta, Panssarikreivi pystyi talvella 1945 tehokkaasti puolustamaan Schleesiaa väijytys- ja yllätyshyökkäyksillä itsevarmaa Puna-armeijaa vastaan. Vanha tuttu Rudel lensi Ju 87G "tykkistukallaan" Panssarikreivin tukena. Tehokas toiminta toi Panssarikreiville 30.1.1945 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Iloa vaimensi tieto Panssarikreivin kuopuksen kaatumisesta. Poika Strachwitz oli menettänyt toisen jalkansa, mutta ilmoittautunut uudestaan rintamalle ja kaatunut panssarijoukkojen luutnanttina Holsteinissa. Sodan viimeisinä viikkoina Panssarikreivi johdatti joukkonsa Sudeettialueen halki Baijeriin, jossa antautui amerikkalaisille. Panssarikreivin sota oli ohi.

Sotavankina Panssarikreiviä kohdeltiin huonosti: amerikkalaiset kuulustelivat ankarasti upseerivankejaan ja antoivat niukalti ravintoa. Eisenhowerin käskystä vangeilta vietiin sotavangin status, heitä pidettiin ”aseista riisuttuina vihollisina”. Näin heitä ei kohdeltu Geneven sopimuksen mukaisesti. Kesken vankeuden Panssarikreivi sai järkyttäviä uutisia. Hänen vaimonsa oli kuollut liikenneonnettomuudessa jäätyään amerikkalaisen kuorma-auton alle. Amerikkalaiset eivät antaneet Panssarikreiville lupaa osallistua vaimon hautajaisiin. Panssarikreivin sotavankeus päättyi kesäkuussa 1947. Oli aika aloittaa uusi elämä. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän palasi sotavankeudesta muuttuneeseen Saksaan. Hän itse oli muuttunut aatelisesta sotasankarista ja kenraalista köyhäksi ja kodittomaksi entiseksi vangiksi.

Panssarikreivi avioitui uudestaan ja otti tammikuussa 1949 vastaan Syyrian hallituksen kutsun tulla kouluttamaan ja organisoimaan maan armeijaa ja varsinkin sen panssarijoukkoja. Tehtävä oli tuskin alkanut, kun CIA:n järjestämä vallankaappaus pakotti Panssarikreivin perheineen lähtemään kesäkuussa 1949 maasta pois. Lopulta hän osti maatilan Baijerista, asettui aloilleen viettämään rauhallista perhe-elämää ja perusti Ylä-Schleesian pakolaissäätiön. Der Panzer Graf, Panssarikreivi, kuoli 25.4.1968 ja hänet haudattiin Bundeswehrin kunniavartioston läsnä ollessa Grabenstattin sukuhautaan vaimonsa viereen.





”Pitäkää varanne, sillä vihollisjoukkoja johtaa itsensä paholaisen komentaja von Strachwitz. Välttäkää kosketusta mahdollisuuksien mukaan vahvistusten saapumiseen asti”

                             Pohjoisessa Armeijaryhmässä vuonna 1944 siepattu neuvostojoukkojen radioviesti






Bagnodasin teos on vaikea arvosteltavaksi: siinä on käsitelty henkilöä, josta on hyvin vähän lähdeaineistoa. Kirjassa on paljon taustoittavaa tietoa joukko-osastoista, joissa Strachwitz taisteli ja itärintaman yleistilanteen esittelyä. Siksi siinä on myös osioita, joissa kirjan päähenkilö Strachwitz on kateissa. Harmillista on kirjan käyttämä romaanimuotoinen kerrontatapa. Sitä johtuen lukijan on vaikea hahmottaa tapahtumien aikatauluja ja yksityiskohtia. Panssaritekniikasta ja eri vaunumallien eroista on niukalti tietoa. Tällaisessa kirjassa odottaisi panssarivaunujen tarkkaa esilletuontia.

Vielä käsittämättömämpiä ovat kirjan lukuisat asiavirheet sotateknisessä terminologiassa tai historiallisessa aikakehyksessä. Esimerkkeinä näistä ovat sivulla 220 mainitut tykistörykmentin ”pataljoonat” tai sivulla 248 esitellyt T-17 vaunut. Entä miten PzKpfw IV:n lyhyt tykinputki oli parempi kuin pitkä, kuten sivulla 170 väitetään? Mitä oikeastaan tapahtui, kun sivulla 221 kerrotaan ”Stauffenbergin murhayrityksestä”? Suomen kielen sanajärjestys on määritelmän mukaan vapaa, mutta silti kannattaa olla tarkkana, ettei lauseen sanoma hämärry taitamattoman sanajärjestyksen käytön vuoksi. Olisi mielenkiintoista saada kirja luettavaksi  alkuperäiskielellä. Silloin selviäisi onko edellä mainitut ongelmat Bagnodasin vai kirjan suomentajan Lauri Mäkelän aikaansaannoksia.  Luen parhaillaan toista Mäkelän suomentamaa panssarihistoriallista teosta ”Tiger raskas panssarivaunu”, Koala 2014. Kirjassa esiintyy samanlaisia sotateknisiä terminologiavirheitä kuin Bagnodasin teoksen suomennoksessa, jopa niin runsaasti, että ne pilaavat lukunautinnon.

Kirjan kuvaamista taisteluista Kursk on laajimmin käsitelty. Baltian alueen taisteluja kuvatessaan Bagnodas lainaa sumeilematta Otto Cariuksen muistelmien tekstiä. Kirjan ansioita ovat Saksan panssarijoukkojen synnyn esittely 1930-luvun loppupuoliskolla ja hyvät viitteet, liitteet ja lähdekirjaluettelo. Erinomainen kuvaliite on maininnan arvoinen. Karttoja on niukalti, mutta niillä tulee toimeen.

Puutteineenkin kirja on arvokas lisä sotahistorian kirjakokoelmaan. Se kertoo ryhdikkään, uljaan ja rehdin upseerin, aatelisen ja herrasmiehen, todellisen isänmaanystävän kunniakkaasta elämästä ja taistelusta.


* * *



LÄHTEET:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.



Kuvat: 
Historix
Wikimedia Commons