Viidennen valtakunnan vieraana - Saksa matkalla punaiseen totalitarismiin

 

Ylen eläköitynyt ja maassa edelleen asuva Saksan kirjeenvaihtaja Pertti Rönkkö tekee uudessa kirjassaan tärkeätä työtä tuodessaan nykyisen saksalaisen yhteiskunnan kipupisteitä laajemman yleisön tietoon. Tähän asti on ollut mahdollista seurata näitä Saksan vähemmän positiivisia tapahtumia hyvin niukalti, oikeastaan vain Rönkön Facebook-päivityksinä.

Teos esittelee saksalaisten käsittelemättömien sotatraumojen ja syyllisyydentunteiden vaikutuksia yhteiskunnan elämään. Siis sitä, kuinka yhteiskunnallinen elämä, oikeuslaitos, poliisi, media, poliitiikka ja demokratia itsessään ovat vääristynyttä ja johtamassa yhteisön tuhoon. Saksalaisten tulisi jo päästää irti toisesta maailmansodasta ja katsoa eteenpäin, mutta he sen sijaan märehtivät natsiajassa. Ja kuten Rönkkö osoittaa; he ajavat samalla itseänsä yhä syvemmälle harhoihinsa. Samalla lukijalle selviää, kuinka vasemmistolainen yhteiskunta nykyinen Saksa – Viides valtakunta – onkaan. Yhteiskuntaa hallitsevat jatkuva ”äärioikeiston” pelko ja laitavasemmiston, esim. Antifan, erilaiset cancel- , syytös- ja mustamaalaamiskampanjat - jopa poliitinen katuväkivalta. Vanhaan kunnon SA-tyyliin, 1930-luvun hengessä, mutta punaisin värein ja toki valtiovallan suojeluksessa.

Vasemmiston erityisen vihan kohteena ovat AfD ja muiden puolueiden kansallismielisiksi koetut poliitikot. Länsiliittoutuneiden vuonna 1945 käynnistämä denazifikaatio-ohjelma taisi onnistua liiankin hyvin: saksalaisten itsetunto on murskana ja tervekin kansallismielisyys tabuaihe. Kaiken lisäksi Saksan juutalaisten keskusneuvosto käyttää hyvin näkyvää ja vaikuttavaa valtaa erilaisilla kannanotoillaan ja vaatimuksillaan yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Kuinka hyvin Saksan nykyistä tilannetta kuvaakaan eräs Adolf Hitlerin lausuma, jonka julkinen siteeraminen on tietenkin Saksassa kiellettyä. Lausuma kuuluu: 

”Mikä onni hallitsijoille, että ihmiset eivät ajattele”. 

Toinen, yhtä osuva taasen jatkaa:

 ”Kukaan ei kysy voittajalta, onko hän oikeassa”. 

Näin mieleen tulevat esim. Dresdenin pommitukset 1945 tai Itä-Preussin siviilien kohtalot 1944-45. Voittaja on oikeassa. Saksalaiset eivät saa ja voi olla sodan uhreja, heille on varattu vain tekijöiden, eli syyllisten osa. Saamansa aivopesun jäljiltä saksalaiset pitävät tätä itsestään selvänä asiain tilana. Näin esim. Wehrmachtin kaatuneiden sotilashautausmaat ovat heille hyvin problemaattinen asia. 

 

Halben sotilashautasmaa, Berliinin eteläpuolella

Lisää vaikeuksia tuli, kun ns. Kristalliyö ja Berliinin muurin murtuminen sattuivat samalle päivälle, eli 9. marraskuuta. Näin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä ei voida juhlia 9.11., kun on muisteltava aivan toista, varhaisempaa historiallista tapausta.

Rönkön teos tarjoaa musertavan määrän esimerkkejä koko saksalaisen yhteiskunnan häiriintyneisyydestä, vainoharhoista, ääreensä viedystä vihervasemmistolaisuudesta, feminismistä ja henkisestä alennustilasta. Viides valtakunta muistuttaa yhä enemmän ja enemmän kammoamaansa kolmatta, eli Natsi-Saksaa. Rönkkö tiivistääkin kirjansa sanoman:

”Saksassa ei voi välttyä ajatukselta, että Natsi-Saksan synkkiä varjoja yritetään hälventää niin tarmokkaasti, että ollaan vaarassa ajautua samaan jamaan: mielipide ja sana on vapaa, mutta vain vallanpitäjien pelisäännöillä.”

Niinpä, Aristoteleen mukaan mikä tahansa hyve vietynä liian pitkälle, muuttuu vastakohdakseen. Tämä on hyvä meidän muistaa myös Suomessa kaiken hyvesignaloinnin keskellä.

 

Kohti uutta Suomea!

Tulipa luettua vaihteeksi filosofiaa: Jari Ehrnroothin kirja Kymmenen vaatimusta vapaalle ihmiselle. Kirjailija on tämän tästä oleellisen äärellä ja tarjoaa lukijalleen ajattelemisen aihetta - jopa ratkaisuja elämän filosofisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin.

Erityisen kiintoisia ovat kohdat, joiden avulla lukija voi ymmärtää paremmin aikamme yhteiskunnallisia olosuhteita, tapahtumia ja muutoksia. Kirja avaa syitä miksi yhteiskuntamme ja valtiomme on jo pitkään turmeltunut ja sen seurauksena kääntynyt syntyperäisiä, valkoisia kansalaisiaan vastaan.

Kirjan parasta antia ovat sen johdantoluvun sisältö ja pohdinnat länsimaisen ihmisen kehityksestä valistuksesta 1900-luvun katastrofien kautta nykyiseksi itseään ja kulttuuriaan vihaavaksi surkimukseksi. Sivulla 180 todetaan varsin tyhjentävästi mikä on perimmäinen ongelmamme, miksi olemme menettäneet hyvän yhteiskuntamme: 

”..minä torjun kaikki sellaiset yhteiskunnalliset uudistukset ja maailmanparannusyritykset, jotka nojaavat luonnolliseen alkulähteeseen, ikään kuin ihmisessä olisi jokin myötäsyntyinen järkevyys, joka alkaa ohjata häntä, kun annetaan ruoka, suojaa, työvälineitä ja rakkautta.

Tämä unelma on kerta toisensa jälkeen johtanut vain pettymyksiin. Ikoninen esimerkki epäonnistumisesta on hyvää tarkoittava kehitysapu, joka ei ole onnistunut kehittämään afrikkalaisia, aasialaisia tai eteläamerikkalaisia yhteiskuntia, vaan on ruokkinut käyttöön saatujen varojen väärinkäyttöä hallinnon kaikilla tasoilla.

Hyvä yhteiskunta voi syntyä vain, jos maata asuttavasta kansasta syntyy järkevyyden ohjaama päämäärätietoinen kansakunta, joka luo itselleen hyvän hallinnon. Tästä läheisin esimerkki on Suomi, joka kehittyi sadassa vuodessa yritteliäisyyden, ahkeruuden, koulutuksen ja valistuksen avulla alkukantaisesta ja köyhästä alusmaasta sivistyneeksi ja vauraaksi länsimaaksi. Ilman lujaa yhteiskuntamoraalia ja luotettavaa hallintoa se ei olisi onnistunut. Näiden kovien kulttuuristen elementtien puuttuessa kehitysyhteistyö on toiveajattelua ja voimavarojen hukkaamista.” 

Olemme menettäneet järkevyyden ohjaaman ja päämäärätietoisen kansakunnan. Samoin on menetetty luja yhteiskuntamoraali ja luotettava hallinto. Viiltävä analyysi jatkuu sivulla 194. Se vastaa kysymykseen milloin ja miten Suomessa – ja ylipäätään länsimaissa – alkoi yhteiskunnallinen alamäki johtaen mainittuihin menetyksiin. Annetaan teoksen jatkaa:

”Niin kauan kuin omatunto ei soimaa, tuskin mikään on niin ihanaa kuin irtiotto kaikista velvollisuuksista. Iso osa länsimaissa 1960-luvulla pintaan putkahtaneiden uusien kulttuuriarvojen karismasta selittyy tällä henkilökohtaisen vapauden tunteella. Annetaan mennä koska ei enää uskota mihinkään ihanteelliseen ihmisyyteen jonka vuoksi pitäisi pysyä kaidalla polulla. 

Kyseessä ei ole harkinnan vaan harkitsemattomuuden vapaus. Ei vapaus tehdä niin kuin hyväksi katsoo vaan vapaus antautua impulssiensa vietäväksi.”

Uuden Testamentin vuorisaarnakaan ei välty kritiikiltä. Vuorisaarnan yhteiskunnallinen merkitys tulee sen vaikutuksesta kristilliseen etiikkaan ja sitä kautta nykyisen harhaisen, humanistisen ihmiskuvan syntymiseen. Sivulla 199 aivan oikeutetusti avataan vuorisaarnan looginen mielettömyys:

”Vuorisaarnan eettinen ylenpalttisuus on järjetöntä ja ristiriitaista ylimaallisen rakkauden toitotusta eikä sitä kukaan voi käytännössä seurata. Puhdasmielinen vihollisen rakastaminen ei sovi ihanteeksi kenellekään joka haluaa säilyä elossa ja vapaana.”

Edellä luettu on hyvin ajankohtainen argumentti näin hybridihyökkäysten ollessa käynnissä. Silti niin kirkko kuin muukin valtiokoneisto toisintaa kaikille suomalaisille tuhoisaa ääriliberaalia humanismin propagandaa.

Ehrnrooth ei anna tällaiselle ajattelulle armoa. Hän toteaakin: 

”Nämä kirkolliset reaktiot ja lausumat äärimmäisen pahuuden edessä kertovat syvästä eettisestä kriisistä. Jos piispat voivat vääntää ajatuksensa näin mutkalle, ei ole ihme, että niin tekevät myös monet (sinänsä) hyvää tarkoittavat kansalaiset.”

Samaan ajatusten mutkalle vääntöön ovat syyllistyneet ja syyllistyvät lähes kaikki suomalaiset puolueet, kansalaisjärjestöt, eliitti ja oppineet. Yhteiskunnallinen ja poliittinen valehtelu, kaksinaismoralismi ja moraaliposeeraus ovat aikanamme nousseet uusiin ennätyksiin. 

Ehrnroothin kirja on varoitushuuto nykyisen yhteiskunnallisen eetoksen kestämättömyydestä. Kirkko, yliopistot, poliisi, rajavartiolaitos, puolustusvoimat, media ja puolueet ovat kyllästetyt vihervasemmistolaisella, eskatologisella näennäisen liberaalilla humanismilla. Yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, jopa sen olemassaolo on vaarantunut. Merkkinä siitä on poliitikkojen, valtion ja sen viranomaisten suhtautuminen vuoden 2015 kaltaisen laajan maahantulon mahdolliseen uusiutumiseen, ehkä vielä edellistä laajempana.

Uutisten valossa näyttää siltä, että Suomen rajat on määrä edelleen pitää auki. Suurtakaan maahantuloa ei ole ilmeisesti tarkoitus estää!

Tästä kertoo mm. se, että valtio varautuu uuteen pakolaisvyöryyn: Migrillä on avautunut kymmeniä (43 kpl) työpaikkoja, esim. 13 apulaistarkastajan paikkaa. Onko siis niin, että poliitikkomme ja valtio virkakoneistoineen haluavat auttaa idän diktaattoreita onnistumaan hybridihyökkäyksessään?

Suomi on rikki ja sen kansa puolustuskyvytön! 

Poliitikkojen moraali on rappeutunut sarjaksi onttoja valheita (joita Yle ansiokkaasti levittää). Suomi ajelehtii feminististen impulssien harhoissa. Kaiken kukkuraksi sisäministerinä on suomalaisille pahaa tahtova fanaattinen mielipuoli. Naishallituksemme totaalinen kyvyttömyys ymmärtää vallitsevat realiteetit ja toimia maan ja sen kansan edun mukaisesti on jo tullut esille. 

Suomi on rikki niin valtiona, järjestelmänä ja yhteiskuntana kuin syvästi kahtia jakautuneena ihmisyhteisönä, jossa muukalaiset vaihtavat kansan koostumusta ja sen kieltä silmiemme edessä. Jos väitteeni tuntuu lukijasta liian kärjistetyltä tai jopa salaliittoteorialta, niin on syytä palauttaa mieleen valtiotieteilijä Timo Aron huomiot:

”Siitä ei käydä julkista keskustelua, että vuodesta 2015 koko väestönlisäys on perustunut vain ja ainoastaan maahanmuuttoon ja vieraskielisiin.”

Aro toimii aluekehityksen asiantuntijana aluekehitykseen erikoistuneessa MDI-konsulttiyrityksessä.

Kehityksemme kansana ja yhteiskuntana on pysähtynyt. Sen sijaan taannumme valtiona viherliberaaliin fasismiin menettäen kansalaisoikeutemme vääristeltyä pandemiaa hyväksikäyttäen. Omaisuutemme ryöstetään ”vihreän siirtymän” varjolla. 

Onko Suomi niminen valtio enää suomalaisia varten? 

Jos ei ole, niin mitä varten Suomen valtio on olemassa?

Miten enään perustella nykyisen kaltaisen Suomen valtioaparaatin olemassaolo? 

Olisiko aika ajattelun muutokselle?

Olisiko jo aika uudelle Suomelle?

Red Army Tank Commander on the Tiger Hunt

Vasiliy Krysov, the Panzer Destroyer, was an extremely lucky Red Army soldier to survive the war to tell his story in this book. He started the fighting at Stalingrad, soldiered on through the massive tank battle of Kursk, crossed the mighty river of Dnepr to liberate Kiev and finally ended up his war capturing Königsberg, present time city of Kaliningrad in the former East Prussia. His first assignment was to be the leader of a KV-1S tank. Not before long he changed over to the assault guns. There he was to become a platoon and soon a battery leader having as a tool of war SU-122 self-propelled howitzer and later SU-85 tank destroyer. Krysov ended up the fighting commanding the best battle tank Russians could offer: the T-34/85. There are 15 chapters in his memoirs leading the reader from the initial tank training boot camp to the fighting and post war officer training school in Leningrad. The reader is pleased to use fine tactical maps, Index and helpful Notes to amplify the experience.  Although there are just few pictures available in the book, they give an interesting and rarely in the West seen insight to the world of Soviet tankers.

Panzer Destroyer opens up the game with no modesty. On the 29 the of July 1942 there was a battle of Lipologovo taking place in a village near Kalats na Don. Krysov claims the Soviets captured there thirty Panzer IV -tanks and other armoured vehicles intact while Germans, horrified by Katjusha rocket launchers, fled the battlefield.

It gets even better as he describes the battle of Jastrebenka village near Kiev in November - December 1943: he claims he destroyed as many as eight Tiger I -tanks with his own SU-85 self-propelled gun. The opposing troops were no less than the elements of 1st Waffen-SS Panzer Division Leibstandarte Adolf Hitler. It becomes clear what is the main issue of this book - it is exaggeration, we may even say hyperbole. In the book Germans are presented as an incompetent and weak combatant. One may wonder why and by whom there were any casualties on the Soviet side at all. Krysov says he once saw an entire German infantry company equipped with submachine guns. That's not very likely to be true. It was customary for Germans to have Kar98k rifle as a standard weapon for infantry soldier, submachine guns were reserved for squad leaders or other officers. What really may amaze the reader is the number of Tiger I –tanks Krysov claims to have seen or destroyed on the battlefield. Where did all these Tigers come? Since Tigers were a scare resource deployed only with small numbers to the elite Waffen-SS troops and the Gross Deutschland elite Wehrmacht division.

On July 1944 Krysov, with his unit, crossed the river Bug into a "neighbouring country" as he labels the territory of the East-Poland. Thus he actually approves and confirms the notorious Molotov-Ribbentrop -pact and the partition of Poland between the Nazi-Germany and Soviet Union.  Battles fought alongside the crossing gave Krysov more fame, at least he thinks so. He claims his battery of five SU-85 self-propelled guns destroyed uncounted numbers of Tigers of the 5th Waffen-SS Panzer division Wiking by penetrating Tigers through the frontal armour with their 85 mm D-5T cannons. Near the Polish village of Stulno Krysov and another SU-85 backed up with some submachine gunners destroyed a whole German motorized infantry regiment.

How to call the enemy, that's the question for Krysov! He fought from Stalingrad to Königsberg, it was a long and hard way to go. Through the time - until the very end - he confronted, according to his statement, Germans, Fritzes, Nazis and Fascists. He does not mention having any battles against Italians. So we can count out Fascist forces, especially when Italy withdrew from the Eastern front after the disaster of Don late 1942. Why does Krysov claim to have a fight against fascists when there was no such opponent around? Fascists were Italians who wanted to build corporate state according to their view of socialism. Fascists were not the Nazi-German Wehrmacht forces you might think. Why all this controversy? The answer is quite simple: Stalin wanted to fade out any logical links between the two rivalling forms of socialism, which were the Soviet International communism and German National socialism. It was imperative for the Soviets to obscure the reality of the struggle of two similar ideologies by labelling Germans as Fascist or Fritzis (the latter was a non-political, more like a nation based definition). Unfortunately comrade Stalin was more than successful in his mission to misinform, since even the modern day media in the western world can not make a clear distinction between the two. So even today we have to read news where reporters do not have any clue of realism or they are constantly abusing political terms. To make it simple: Nazis, Fascist and Communists were all the same leftist lot! It was only a matter of details which made the difference between them, like the question: are you for nationalism or internationalism?

The strength of the book can be found in its occasionally presented honesty. For instance, Krysov openly describes one of the dubious practices of the Red Army, that is to say the PPzh front wives. The name is a reference and Russian language wordplay to the famous PPSh -machine gun. Again, in this book it is easy to see how the Red Army officers or Stavka did not have much sympathy at all for their subordinates.  On one particular occasion, near Königsberg, Krysov had to roast some loaves of bread in a frying pan using engine oil as a substitute for frying fat.

Krysov claims he destroyed 19 tanks and set on fire 12 ones. Of those, he says, eight were Tigers and one a Panther. He was never decorated nor mentioned by the Red Army.  It seems his story contains a strong element of personal bias. For instance he can’t understand why German civilians fled to the West as the advancing Red Army was approaching their homes. Krysov concludes the German civilians were merely betrayed by the Fascist propaganda to flee. After all this being said the memoirs of Vasiliy Krysov give an interesting and vividly told insight to the everyday life and fighting of the Red Army tankers.

Kryzov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, English translation by Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 pages.

About the armoured fighting vehicles used by Vasiliy Krysov

Soviets had in the early 1930s started their tank mass production by either buying licences (T-26) or simply copying foreign models (T-28, T-35, BT-tanks). The Spanish civil war, Hahin-Gol skirmishes against the Japanese tanks and the Russo-Finnish Winter war had clearly shown the need for a new generation of tanks.

The rise of Nazi-Germany made the modernization programme a priority for the Soviet Union. Thus a new range of airplanes and AFVs were introduced at the opening stages of the Second World War. The Soviet tank core received two battle tanks, KV-1 and T-34/76, which were to play key roles in the battles ahead. The latter one would prove to have a huge and profound impact on the tank design and the history of armoured warfare.

KV-1S

KV-1S
Wikimedia Commons

The first of the new tanks to reach the front line service was KV-1 also known as Klimenti Voroshilov. The name of the KV-1 was carefully chosen. The father-in-law of the chief designer of the tank, S. Kotin, was no one else than the Marshall of the Soviet Union Klimenti Voroshilov. He was then the People’s Commissar for Defence of the Soviet Union and close aide to Stalin himself.

S. Kotin saw it clearly how the single turreted prototype of KV-1 was far superior to the two or more turreted vehicles. To verify his testing results KV-1 was sent in December 1939 to the Russo-Finnish War. While in the Karelian Isthmus the new tank was designated to infantry close support role. The positive demonstration of ruggedness and combat survivability led to the decision to start mass production of KV-1 in December 1939.  The KV-1 shared some components with T-34. Both tanks had the same engines and later on same main gun, the 76,2 mm F-34 (for the KV-1 the gun was named ZiS-5). As the KV-1 was more than 10 tonnes heavier than T-34, it was natural that speed, off road manoeuvrability and ground pressure values of the KV-1 were inferior. The mechanical reliability of the tank was dismal; especially this was true with the powertrain of the tank. However, the KV-1 was heavily armed and armoured. It proved to be a formidable opponent on the battlefield.

Germans had no tank to put up against the KV-1 in the summer of 1941.  The only effective way to kill a KV-1 was to either call Junkers Ju-87 Stukas in or try shoot it with 8,8 cm FlaK 18 Anti-Aircraft cannon. On the other side KV-1 had poor cross-country manoeuvrability, mechanical defects and almost non-existing optics to observe the battlefield. In fact if the hatches were closed, the KV-1 was virtually blind. To make things worse the crew layout was poorly-designed: the vehicle commander was at the same time employed as the gun-loader and he did not have his own hatch or cupola to monitor the battlefield. There was an obvious need for upgrade.

To fix the well known defects of the KV-1 a new version came out of production lines in August 1942. The new design was called KV-1S, suffix S stood for skorostnoi – speedy.  KV-1S was much lighter due to thinned armour: protection had been traded for mobility. Improved powertrain and overhead armoured cupola for the tank commander to observe the battlefield were among the upgrades. The turret had been totally redesigned.  While it was smaller it housed a dedicated tank commander as the fifth crew member. This is how the Soviets learned to follow the German crew layout which had proved to be superior. Despite the upgrades KV-1S was manufactured only for the period of one year. After 1370 units were completed the arrival of new heavy German Tiger and especially Panther tanks made KV-1S obsolete. To meet the new opponents the Soviets composed an interim model of KV-85 while waiting for their own ‘heavies’ like IS-2.

The KV-1S tanks rolled out of production lines just in time to take part of the battle of Stalingrad. In fact, Krysov had his tank from the Stalingrad Tractor Factory overhaul line to have his baptism of fire.


KV-1S technical data

Weight: 42,5 ton
Crew: 5 (commander, gunner, loader, driver, co-driver)
Engine: V-2K-s, four-stroke V-12 diesel, liquid cooling
Max horsepower: 600 hp / 2000 rpm
Power to weight ratio: 12,9 hp / ton
Top speed: 42 km/h
Range: 250 km
Ground pressure: 0,72 kp/cm2
Steering system: clutch-brake
Suspension system: Torsion bar
Gearbox: forward / reverse 5 / 1
Armour thickness: 82-30 mm
Communication: radio and intercom
Main gun: 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 calibre

Penetrating performance of the standard armour-piercing round against steel armour at 90 degree angle from 500 metres: 92 mm

T-34/85

T-34/85

 Foto © Historix

The real flagship and legacy maker of the Soviet tank industry saw its birth in the summer of 1939 as the upgraded prototype of A-34 emerged. This version would later be known as the T-34/76 medium tank. Actually the hole range of Soviet medium and later main battle tanks (MBT) were related to T-34/76 basic design and engine. For instance T-72 MBT used the same basic engine layout, only to be upgraded and improved by many ways and fitted with a turbocharger. The first Russian MBT with no connection to the T-34/76 is T-14 Armata.

It is extraordinary for a tank to get such a fame that the T-34 range achieved. But this time Russians had developed something that the world had never seen before: a successful combination of highly advanced technical solutions. The tank was well ahead of its time and later a model for other foreign combat vehicles to come. Perhaps the best known example of this is the mighty German PzKpfw V Panther. The armour of T-34/76 was a result of a huge innovation to use highly-sloped steel plates at the angle of 30 degrees. While the frontal armour was only 45 mm thick, it offered up to three times better protection against an AP-shell than normal 45 mm steel plate at 90 degrees.

Another big innovation was the use of a brand new V-2 diesel engine. This would increase the operational range. Which, in turn, would be exploited by the use of Christie type suspension with wide tracks. The combination enabled T-34/76 to run through swamps or high snow like no other tank. The new T-34/76 tank was simple by design and very robust. It had as its main weapon the 76,2 mm F-34 cannon, which in fact was a loan from KV-1 design. The long barrelled cannon proved to be superior against any opposing tank until late 1942 as the Tiger I came to front line service.

Naturally there were downsides offsetting the battlefield superiority of the T-34/76: the tank was hard to command. Optics were of poor quality and there weren't enough of them. The commander of the tank had to work as a gunner at the same time. Interestingly enough, inside the turret of KV-1 it was the loader who had to be also the commander of the tank. Only a small number of T-34/76s were equipped with radios or intercom. This, of course, made it impossible to command a tank unit during the battle. In this respect the most advanced tank of its time was no better than its predecessors from the early 1930s, namely the T-26 and BT-7.

During the summer of 1941 it was astonishing that Germans had no idea that they would soon meet new Russian tank designs like T-34/76 or KV-1. What a nasty surprise T-34/76 must have been for German tankers who in disbelief saw how their PzKpfw III and IV tanks could practically do  nothing against the enemy tank. This obviously led Germans hurriedly to build something to match the new threat. The interim solution was the introduction of 7,5 cm Pak 40 anti-tank cannon and its tank cannon version of 7,5 cm KwK 40 L/43. New German cannons reduced the battle worthiness of T-34/76 and balanced the situation for Germans. It was, however, the introduction of German heavy Tiger I and medium Panther V tanks that made T-34/76 obsolete.

It was the turn of the Red Army to find a countermeasure against the new menace. The improved T-34/85 design was not yet ready for mass production. As a stopgap solution Russians introduced a new tank hunter SU-85.  It combined a battle worthy chassis and hull of T-34/76 but had bigger and more potent 85 mm anti-aircraft cannon in a fixed superstructure. This cannon was to be the new main weapon of the T-34/85.

As the new T-34/85 got to the front lines in spring of 1944, it was a design with many improvements over the older version. The most important one, besides the stronger cannon, was the introduction of a dedicated tank commander operating with better prisms in his own cupola. Now all T-34/85s were fitted with radios and intercoms. The monstrous four speed gearbox had been changed to new five speed one for the joy of every T-34/85 driver. The new medium tank didn't altogether solve the very basic problem Russians still had: they did not possess a cannon with adequate penetrating power against German late-war tanks like Tigers and Panthers. ZiS-S-53 cannon, the main weapon of T-34/85, and its principal AP-shell BR-365 could destroy a Tiger only when shot from the very favourable position and worse to come: BR-365 couldn't penetrate the frontal armour of a Panther at all.

Despite its obvious limitations T-34/85 was mass produced well into the late 1950s. In fact Soviets released two upgrading programs for the tank in the 1960s. Most post war T-34/85 tanks were exported into the Third World countries and Middle East. As the Soviets attempted to improve their tank inventory, the hull of the T-34/85 was redesigned which gave birth to T-44. This proved to be an unsatisfactory model since it still carried the old 85 mm ZiS-S-53 cannon and was mechanically unreliable. When the turret was redesigned and enlarged to house a 100 mm D-10T naval cannon, a new highly successful family of tanks was born: T-54 and T-55. The production of T-54 started in the late 1940s and its further improved successor T-55 turned out to be a real export hit and universal tank soldiering on all around the world. It is estimated that some 80 - 100 000 pieces were produced. What a legacy for the T-34/76 tank indeed!

T-34/85 technical data

Weight: 32 ton
Crew: 5
Engine: V-2, four-stroke V-12 diesel, liquid cooling
Max horsepower: 500 hp / 1900 rpm
Power to weight ratio: 15,8 hp / ton
Top speed: 55 km/h
Range: 300 km
Ground pressure: 0,85 kp/cm2
Steering system: clutch-brake
Suspension system: Christie
Gearbox: early forward / reverse 4 / 1,  late forward / reverse 5 / 1
Armour thickness: 70-22 mm
Communication: radio and intercom
Main gun: 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 calibre

Penetrating performance of the standard armour-piercing round against steel armour at 90 degree angle from 500 metres: 111 mm

SU-122

SU-122 in Kubinka
Wikimedia commons

The Soviet heavy industry managed to design and produce in the Word War II a wide range of armoured fighting vehicles for special roles.  One of the AFVs used by Krysov, the SU-122 medium self-propelled howitzer, was a sound example of this. The SU-122 had a five-man crew in an armoured casemate with limited traverse on a chassis of the T-34/76 tank. The production started by the fall of 1942 and it came to frontline service by the beginning of 1943.

The armament of SU-122, 122 mm Howitzer M-30 barrel length just 22,7 calibre, gave a hint of its designated role on the battlefield. It was to support tank units on the offensive with direct and indirect fire. One additional mission, which, however, proved to be quite unsuccessful, was to fight against enemy tanks. Krysov boasts to have killed Tigers in the battle of Kursk with his SU-122.  There was indeed an anti-tank round available for M-30 howitzer, but it had no real armour penetrating power. So it seems more likely that if there were Tigers destroyed by the fire of SU-122s then the most probable cause would have been the kinetic energy of the HE, or High Explosive, round. It could have severely damaged the turret of the Tiger or even torn it away from the hull. Anyway, the Soviets quickly replaced SU-122s with more potent models based on the chassis of the KV-1.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

As the Soviet tank core was obligated to wait for the new medium T-34/85 tank until the spring of 1944, a stopgap solutions were pressed into service. One of these was the SU-85. It was fielded to operate in a strictly dedicated anti-tank role. The given role was more than ambitious: the SU-85 was to fight up against Tigers and Panthers to protect the less well-armed T-34/76 tanks still widely in use.

SU-85 tank destroyer, or Istrebitelj as the Soviets called it, had its baptism of fire by the September of 1943 when The Red Army was crossing the river Dnepr. The annoying battle experience was that even the 85 mm cannon didn't have adequate penetrating power to fight on equal basis against new German tanks.

By the summer of 1944 the T-34/85 had become widely available and the production of four man SU-85 was cancelled. To improve the anti-tank hitting performance, the rugged chassis of SU-85 was fitted with an 100 mm D-10S naval gun. The subsequent tank killer was designated the SU-100. Due to production problems of the 100 mm guns, some early SU-100s had to arm with old 85 mm guns. These variants are known as the SU-85M.

В Финляндий криминальное правидельство делают с иммигрантом геноцит для все простой финны.

Господи, помилуй нас!

Puna-armeijan vaununjohtaja tiikerijahdissa

Vasiliy Krysov oli harvinaisen onnekas Puna-armeijan panssarisotilas: hän taisteli Stalingradin, Kurskin ja Kievin kautta sodan loppuun ja jäi henkiin kertomaan kokemuksistaan. Hän aloitti uransa vaunujohtajana KV-1S panssarivaunussa, siirtyi rynnäkkötykkeihin SU-122 ja SU-85 patterinjohtajaksi, kunnes sodan lopussa taisteli T-34/85 vaunulla. Krysovin vaiheet koulutuksesta sodan kautta siviiliin jakautuvat kirjassa 15 lukuun, sitä havainnollistavat useat mainiot taktiset tilannekartat ja pieni kuvaliite. Hyvät viitteet ja hakemisto auttavat ja taustoittavat lukijaa.

Muistelmien teksti pääsee täyteen vauhtiin heti alussa: heinäkuussa 1942 Lipologovon kylän taistelussa lähellä Kalats na Donia Krysovin yksikkö sai Katjusha-rakettien pelästyttämiltä saksalaisilta ehjänä haltuunsa peräti 30 Panzer IV vaunua ja paljon muita panssariajoneuvoja. Jastrebenkan kylän taistelussa marras-joulukuussa 1943 Krysov väittää ampuneensa jopa kahdeksan Tiikeri-vaunua tuleen omalla SU-85 rynnäkkötykillään. Vastapuolella taisteli Waffen-SS:n 1. Panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler.  Kirjan edetessä alkaa näkyä sitä vaivaava sisällöllinen ongelma: saksalaiset esitetään niin huonoina taistelijoina, että lukija saattaa alkaa miettiä, miten venäläisille ylipäätään syntyi tappioita? Sen lisäksi Tiikereitä esiintyy kirjan mukaan rintamalla hämmästyttävän runsain mitoin.

Heinäkuussa 1944 kertojan yksikkö hyökkäsi Bug-joen yli sen länsirannalle, naapurimaahan, niin kuin Krysov sitä kuvailee. Näin hän ei kyseenalaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa vahvistettua laitonta Puolan itärajan siirtoa lännemmäksi. Joen ylityksestä syntyneissä taisteluissa Krysovin patteri, määrävahvuudeltaan viisi SU-85 rynnäkkötykkiä, tuhosi Waffen-SS:n  5. Panssaridivisioona Wikingin panssarivaunuja. Tuhotut vaunut olivat jälleen kerran Tiikereitä. Kirjan mukaan Tiikerit tuhottiin etupanssarit läpäisseillä laukauksilla. Käytettyä ampumaetäisyyttä kirjassa ei mainita. Toisen kerran Krysov johti puolalaisen Stulnon kylän taistelussa kahta SU-85 rynnäkkötykkiä ja niitä tukeneita konepistoolimiehiä. Hän väittää joukkoineen tuhonneensa kokonaisen saksalaisten motorisoidun jalkaväkirykmentin.

Millä nimellä kutsua vastustajaa? Siinä on ollut Krysoville tehtävää kerrakseen. Hän on rintamalla Stalingradista Königsbergiin. Sinä aikana hän kertoo taistelleensa saksalaisia, fritzejä, natseja ja fasisteja vastaan. Kirjassa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että hän olisi kohdannut Stalingradin taisteluissa italialaisia joukkoja. Donin aroilla loppuvuonna 1942 koetun katastrofin jälkeen italialaiset vedettiin lopullisesti pois itärintamalta. Miksi sitten Krysov mainitsee taistelleensa myös fasisteja vastaan sodan viimeisten vuosien aikana? Fasistithan olivat Italiassa vaikuttaneen vasemmistolaisen poliittisen suuntauksen edustajia. Ja miksi hän yleistää kaikki saksalaiset vastustajansa useassa kohtaa natseiksi? Eikö se ole yhtä kohtuutonta, kuin nimittää kaikkia Puna-armeijassa palvelleita kommunisteiksi tai kaikkia italialaisia 8. Armeijan sotilaita fasisteiksi? Kirjailijan epäloogisuus selittyy Stalinin poliittisella päätöksellä. Neuvostoliiton propagandassa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja Italian fasistisen liikkeen radikaali, kuitenkin bolsevikkien kanssa kilpaileva vasemmistolaisuus oli tärkeätä salata tai ainakin häivyttää mahdollisuuksien mukaan epämääräisten termien taakse. Siksi Krysov kirjassaan surutta niputtaa natsit, fasistit ja saksalaiset tarkoittamaan yhtä ja samaa vihollista: saksalaisia.

Kirjan vahvuus on sen hetkittäisessä rehellisyydessä. Silloin se kertoo karusta rintamasotilaan elämästä ja tulee kuvailleeksi useita Puna-armeijan vastenmielisiä käytäntöjä. Sotaretkivaimot olivat yksi niistä. Komppanianpäälliköistä ylöspäin upseeristolla oli tapana pitää nk. sotaretkivaimoja, eli yksikössä palvelevia naisia rakastajattarinaan. Sotaretkivaimoja kutsuttiin lyhenteellä PPzh. Kyseessä oli venäjän kielen sanaleikki, jolla haettiin koomista yhtäläisyyttä PPSh -konepistoolin nimeen. Teoksesta ilmenee selvästi kuinka ylemmät upseerit kohtelivat alaisiaan huonosti. Heitä kiinnosti pääasiassa vain oma urakehitys, ei niinkään yksikkönsä sotilaiden hyvinvointi - siksi suuristakaan miestappioista ei piitattu kunniamerkkejä tai ylennyksiä haettaessa.

Krysov summaa kirjassaan tuhonneensa lähes kaksikymmentä ja vaurioittaneensa kahtatoista panssarivaunua. Tuhotuista kahdeksan mainitaan olleen Tiikereitä ja yhden Pantteri. Tiikereiden lukumäärä vaikuttaa epäloogiselta ja heikentää kirjan uskottavuutta. Erään kerran Krysov soimaa puolalaisia siviilejä, jotka olivat vandalisoineet ja hajottaneet kaatuneiden puna-armeijalaisten hautamuistomerkkejä. Toisaalta hän väittää saksalaisten siviilien turhan takia pelänneen ja paenneen länteen etenevää Puna-armeijaa, vain fasistien propagandan pettäminä.

Puutteistaan huolimatta Krysovin muistelmat antaa läntiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä Puna-armeijan sielunmaisemaan, sen panssarijoukkojen taisteluihin ja varsinkin kertojan värikkääseen tapaan tuoda kaikki tämä esille.

Krysov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, englanniksi kääntänyt Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 sivua.

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltujen tai lisenssillä valmistettujen taisteluvaunujen puutteet olivat tulleet esille viimeistään Talvisodan taisteluissa. Siksi Puna-armeijan pääesikunta oli käynnistänyt laajan modernisointiohjelman, jolla pyrittiin saamaan uusia taisteluvälineitä varsinkin panssarijoukoille ja ilmavoimille.

Modernisointiohjelma toi panssarijoukoille kaksi sen kaipaamaa uutta, hyvin aikaansa edellä olevaa taisteluvaunutyyppiä (KV-1 ja T-34/76). Palvelukseen tulevat vaunut jaettiin uuden taktisen järjestelmän mukaisesti keskiraskaisiin ja raskaisiin vaunuihin.

KV-1S "Klimi"

KV-1S
Wikimedia Commons

Uusista vaunuista rintamalle ehti ensimmäisenä KV-1 eli Klimenti Voroshilov. Leningradin Kirovin tehtaan pääsuunnittelija S Kotin päätyi Espanjan sisällissodan kokemusten pohjalta yksitorniseen, mutta hyvin aseistettuun ja panssaroituun konstruktioon. Uuden vaunun päätehtäväksi määriteltiin jalkaväen tukeminen. Kaksi valmiiksi saatua esisarjan vaunua lähetettiin joulukuussa 1939 Karjalan kannakselle testeihin ja kokeiltavaksi taistelussa. Tulokset olivat hyvin rohkaisevia ja vaunutyyppi päätettiin ottaa heti sarjavalmistukseen. Ensimmäiset KV-1 vaunut olivat ajan mittapuun mukaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja. KV-1:n pääaseena oli 76,2 mm ZiS-5 kanuuna. Panssarointi oli vahvimmillaan 75 mm. Vaunun paino vaihteli 42 - 48 tonnin välillä alamallista riippuen, joten konstruktion ohjauslaitteet ja voimansiirto olivat kovilla.

Kesällä 1941 KV-1 oli suojan ja tulivoiman suhteen ylivoimainen saksalaisten kaikkia vaunuja vastaan. Sen heikkoudeksi havaittiin huono liikkuvuus, tekninen epävarmuus ja huono tähystysoptiikka vaunun sisältä taistelukentälle. KV-1 oli miehistöluukut suljettuna käytännössä sokea. Kehitysmallien myötä vaunun paino ja telapaine olivat nousseet liian korkeiksi liikkuvaan sodankäyntiin. Siksi vuonna 1942 kehitettiin kevennetty ja teknisesti parannettu versio KV-1S, jossa "S" oli lyhenne venäjän kielen sanasta skorostnyi, nopea. Uudessa versiossa suojasta oli tingitty liikkuvuuden parantamiseksi. KV-1S varustettiin uudelleen suunnitellulla tornilla. Merkittävä parannus oli vaunujohtajan lisääminen miehistöön. Näin vaunussa oli johtaja, joka pystyi keskittymään taistelukentän havainnointiin omasta komentotornistaan. Neuvostoliitto otti näin oppia saksalaisten toimivasta panssarimiehistödoktriinista ja -tekniikasta. Huolimatta parantuneesta taistelutehosta, KV-1S vaunuja valmistettiin vuoden aikana vain 1370 kappaletta. Seuraavana vuonna saksalaisten uudet Tiikerit ja Pantterit tekivät kertaheitolla KV-1 vaunuista ja niiden pääaseesta vanhanaikaisia ja niiden seuraajaksi suunniteltiin KV-85 vaunut.

Ensimmäiset valmistuneet KV-1S mallit ehtivät mukaan Stalingradin taisteluihin, joissa Krysovkin sai tulikasteensa.

KV-1S tekniset tiedot:

Paino   42,5 tonnia
Miehistö  5
Moottori   V-2K-s,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 600 hv / 2000 rpm
Tehopaino 12,9 hv / tonni
Huippunopeus 42 km/h
Toimintamatka 250 km
Telapaine 0,72 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus sauvajousitus
Vaihteet eteen / taakse  5 / 1
Pääase 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 92 mm
Panssarointi 82-30 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

T-34/85
 Foto © Historix

Harkovan veturitehtaalla vuonna 1940 suunniteltu ja valmistettu T-34 nousi Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden lippulaivaksi. Itse asiassa kaikki Neuvostoliiton kaatumiseensa saakka valmistamat keskiraskaat taisteluvaunutyypit perustuivat T-34:n moottorin ja muun tekniikan jatkokehitelmiin. Ensimmäinen venäläinen taistelupanssarivaunu, jossa ei enää vaikuta T-34:n perintö, on 2010-luvulla suunniteltu T-14 Armata.

T-34/76 -vaunussa yhdistyivät uudet, erittäin modernit ja aikaansa edellä olleet tekniset ratkaisut. Panssaroinnin toteutus oli jotain aivan uutta: vaikka panssarin paksuus oli vain 45 mm, se oli kallistettu 30 asteen kulmaan. Ratkaisu teki panssarilevystä iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempaa kuin oli ollut perinteinen 90 asteen kulmaan asetettu 45 mm:n levy.

Tehokas dieselmoottori yhdistettynä Christie-rakenteen jousitukseen teki vaunusta nopean ja maastokelpoisen. T-34 oli rakenteeltaan yksinkertainen ja kestävä, sen leveät telat auttoivat pääsemään soiden ja hankien yli. Pääaseena T-34/76 -vaunussa käytettiin 76,2 mm F-34 kanuunaa, jonka putken kaliiperipituus oli 41,5.  Vaunua oli vaikea johtaa, koska siinä oli vähäiset ja kehnot tähystysoptiikat. Vaununjohtaja oli samalla myös ampuja.  Mielenkiintoista kyllä, KV-1:n tornissa vaunujohtajana toimi lataaja. Kaikissa vaunuissa ei ollut radiota tai edes vaunupuhelinta. Näin myös osastojen johtaminen oli käytännössä mahdotonta. Aikansa modernein vaunu oli näiltä osin 1930-luvun alussa suunniteltujen edeltäjiensä T-26:n ja BT-7:n tasolla.

Kuten KV-1, myös T-34/76 oli saksalaisille epämieluisa yllätys sen ilmestyttyä kesän 1941 itärintaman taisteluihin. Uudet Puna-armeijan taisteluvaunut aiheuttivat saksalaisille tarpeen kehittää paremmin aseistettuja ja panssaroituja malleja korvaamaan PzKpfw III ja IV. Kesällä 1943 saksalaisten panssarikriisinä tunnettu puute tasaveroisista taisteluvaunuista saatiin korjattua kun Tiikerit ja Pantterit saapuivat suuremmissa määrin itärintamalle. Jo vuotta aikaisemmin rintamalle palveluskäyttöön saatu Pak 40, eli 75 mm pst-tykki ja sen vaunukanuunamuunnos 7,5 cm KwK 40 L/43 laskivat T-34/76-vaunun taisteluarvoa, mutta Pantterin tulo rintamalle teki siitä kerralla vanhentuneen.

Puna-armeija aloitti kiireisen kehitystyön T-34/76:n seuraajan saamiseksi palveluskäyttöön. Ennen paremmin panssaroitua ja aseistettua T-34/85 vaunua, eli suomalaisittain "Pitkäputkisotkaa", rintamajoukoille kehitettiin väliaikaisratkaisuna SU-85 panssarintuhooja.  Se oli T-34:n alustalle rakennettu torniton rynnäkkötykki, johon oli asennettu 85 mm ilmatorjuntatykki M1939 (52-K).

Kun T-34/85 saapui rintamalle keväällä 1944, sen edeltäjää vaivanneet epäkohdat oli pääosin saatu korjattua: uuden panssarin miehistöön oli lisätty vaununjohtaja, jolla oli oma torniluukku tähystyslaitteineen. Kaikissa vaunuissa oli radiot ja vaunupuhelimet. Silti uusi T-34/85 ei täysin poistanut Puna-armeijan tarvetta saada pääase, jossa  olisi riittävä läpäisykyky. Syynä tähän oli 85 mm ZiS-S-53 tykin ja sen ammustarvikkeiden puutteet taistelussa uusia saksalaisia vaunuja vastaan: tykin läpäisy riitti Tiikerin tuhoamiseen vain edullisesta kulmasta, Pantterin etupanssaria peruspanssariammus BR-365 ei pystynyt läpäisemään.  

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta T-34/85 pysyi tuotannossa Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa pitkälle sodan jälkeen. Vaunuun kehitettiin kaksi modernisointiohjelmaa 1960-luvulla. Suurin osa sodanjälkeen tuotetuista vaunuista meni vientiin mm. Kuubaan, eri Afrikan ja Aasian sosialistisille maille ja Lähi-itään. Kun vaunun alusta suunniteltiin uudestaan, syntyi T-44. Vaunun tornin vaihduttua suuremmaksi, siihen saatiin asennettua 100 mm D-10T kanuuna. Näin syntyi uusi taisteluvaunuperhe T-54 ja T-55. Vaunuista tuli eri alamalleineen Neuvostoliiton vientivaltti useiksi vuosikymmeniksi ja maailman tuotetuin panssarivaunumalli. Eri arvioiden mukaan T-54 / T-55 vaunuja on valmistettu 80 – 100 000 kappaletta.

T-34/85 tekniset tiedot:

Paino 32 tonnia
Miehistö 5
Moottori  V-2,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 500 hv / 1900 rpm
Tehopaino 15,8 hv / tonni
Huippunopeus 55 km/h
Toimintamatka 300 km
Telapaine 0,85 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus kierrejouset jokaisessa telapyörässä
Vaihteet eteen / taakse ensin 4 / 1, viimeisissä 5 / 1
Pääase 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 111 mm
Panssarointi 70-22 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

SU-122

SU-122 Kubinkassa
Wikimedia Commons

Neuvostoliiton teollisuus pystyi toisen maailmansodan aikana suunnittelemaan ja valmistamaan monipuolisen valikoiman taisteluvälineitä maan panssarijoukkojen käyttöön. Tästä eräänä osoituksena on T-34:n alustalle kehitetty rynnäkkötykki SU-122. Sen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja seuraavan vuoden tammikuussa vaunu saapui rintamajoukoille.

SU-122:n aseistus, 122 mm haupitsi M-30, putken pituus 22,7 kaliiperia, kertoi vaunun käyttötarkoituksesta: sen tehtävä oli tukea panssariyhtymien hyökkäyksiä suoralla ja epäsuoralla tulella.

Krysov mainitsee Kurskin taistelussa SU-122-rynnäkkötykeillä tuhotun Tiikereitä. Haupitsille kehitettiin tehottomaksi osoittautunut panssariläpäisyammus. Sirpaleampumatarvike ei ollut omiaan panssarinläpäisyyn, mutta teoriassa 122 mm ammuksen kineettinen energia on voinut olla riittävä vaurioittamaan Tiikerin tornia tai jopa irrottamaan sen vaunun rungosta.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

Puna-armeijan panssarijoukot joutuivat odottamaan uuden T-34/85 vaunun saamista palvelukseen vuoden 1944 kevääseen. Jotta sitä ennen pystyttäisiin taistelemaan saksalaisten Kurskissa käyttämiä uusia vaunuja vastaan, oli kehitettävä väliaikaisratkaisu. Koeteltuun T-34:n runkoon asennettiin kiinteään torniin tulevan T-34/85 vaunun alkusarjassa käytettävä 85 mm D-5T kanuuna. Vaunulle annettu tehtävä oli kunnianhimoinen: sen oli määrä taistella saksalaisten Tiikeri ja Pantteri vaunuja vastaan.

SU-85 rynnäkkötykki, tai niin kuin venäläiset sitä kutsuivat Istrebitelj - (panssarin)hävittäjä, osallistui ensimmäisen kerran taisteluun Dneprin ylimenossa syyskuussa 1943. Saatu taistelukokemus osoitti, että vaunun kanuuna ei ollut riittävän vahva taistelemaan määriteltyjä maaleja vastaan.

SU-85:n tuotannosta luovuttiin T-34/85 vaunun massavalmistuksen alettua. Uudeksi rynnäkkötykiksi valittiin 100 mm laivastokanuunalla varustettu SU-100. Sen pääaseen tuotannossa sattuneiden viivästysten johdosta joitakin alkusarjan vaunuja jouduttiin aseistamaan vanhalla 85 mm kanuunalla. Nämä vaunut tunnetaan nimellä SU-85M.

Schäufler, Hans: Panzer Warfare on the Eastern Front

It was easy to feel impatient while waiting to get Schäufler's book and be able to start reading it. The author was himself a veteran of the Fourth Panzer of the once mighty Wehrmacht Panzerwaffe. Some other tank divisions would also be presented. One of the most interesting parts of the book for me was the chapter 5. It covers the story of the 16th Panzer's last months inside the Kessel of Stalingrad told by division's operations officer Oberstleutnant i.G Hubert Menzel.  I handled the same subject when writing about Count von Strachwitz's life and battles alongside the 16th Panzer.  Last but not least the book would offer memoirs from the last battles of West Prussia and in particular of the siege of Danzig.

As a matter of fact the book is a collection of brief memoirs of the frontline veterans from various panzer units. These units are the 4th, 9th, 11th, 16th and 18th Panzers which fought alongside the Army Group Centre or South.  There are altogether 14 chapters in the book, which follows the chronological order of events from the very start of the Operation Barbarossa in 1941 into a capitulation of Germany in May 1945. The book comes with six appendixes showing a Rank Table and Order of Battle for the presented panzer divisions. Sadly, maps in the book a rare and almost useless. Fortunately some exceptions are present! When dealing with battles of Stalingrad and West Prussia the handmade maps are quite fine.  Pictures are highly interesting and their placement is chronologically sound. It's just that the quality of paper used in the book doesn't allow the pictures to be of high quality. Some dismal mistakes have been made in the captions when certain tank identifications have failed to be correct: for instance how on earth one could take PzKpfw IV as PzKpfw III or Russian T-26B as BT-5? Small mistakes, you might add. The point here is that in a book specialising on the tank warfare one expects not have such errors at all. There are lots of  of names of places and people in the book, but no Index, Notes or Bibliography.

As mentioned earlier Schäufler covers the time span of the Eastern Front. That being said I have to add that he misses some six months when hopping from the late autumn of 1943 to the summer of 1944. Anyway, at the opening stages of the Operation Barbarossa Germans faced with the new Russian tanks T-34/76 and KV-1 as an unwelcome and unexpected surprise. Soon German tankers learned the inferiority of their principal fighting vehicle (PzKpfw III) against the new Russian models. This, in fact, caused Germans to loose their fighting spirits and demoralized them. It even produced a major crisis for the troops of the Eastern Front. It may have been the first one of a kind, but certainly, not the last one.

Russians fought the war like any German had never seen: often they defended their land fiercely and persistently, many times until the very end. The way Russians used deception and camouflage (Maskirovka) was efficient and masterly. All this made German Blitzkrieg time tables useless as they had not reached targeted A-A-line (Arkhangelsk - Astrakhan) including Moscow by the autumn 1941. As the autumn thaw (Rasputitsa) halted all movement the worn out Germans could only wait for the winter to make roads once more manoeuvrable. As the winter came it made roads and terrain once more passable. Although the Germans didn't have a clue of what kind of an experience the Russian winter would prove to be. Schäufler and the other veterans recollects the miseries of winter battles of 1941 - 1942 so vividly the reader almost can feel the frost, snow and the lonely vastness of the Russian landscape. Germans about to freeze to death in their summer uniforms had to somehow keep themselves alive and weapons functioning. Besides, the Russians had broke through the German lines in early December 1941 just in front of Moscow and the German Army Group Centre was about to collapse. As a pinnacle of German miseries Schäufler memorizes his last moment escape from the hungry wolf pack hunting him for lunch in the vast desert of snow.

Victories of the next summer of 1942 were later wasted in Stalingrad. New harsh reality for Germans came through the stalemate situation and draw as a result of the battle of Kursk. It was the beginning of a long and hopeless retreat. In Kursk Schäufler, a platoon leader in Panzer-Nachrichten-Abteilung 79 of the 4th Panzer, served in the signals corps. His experiences have little in common with von Strachwitz's ones as a tanker in the first wave of attack. The last section of the book concentrates on the last 11 months of the war in the Eastern Front. The reader is taken to the besieged garrison of Courland and into the West Prussia where the remnants of the Army Group North and Centre are fighting for their life. The story is by now very one-sided: Germans have lost too much men and materiel to stop the Russian red steamroller. The only option for Germans is to try to buy some precious time for civilian refugees to escape Russian revenge through the ports of Danzig, Pillau and Hela. This is why, in the page of 280, Unteroffizier Robert Poensgen, a war correspondent with the 4th Panzer, states laconically: "Danzig had to die so that the hundreds of thousand in the Vistula lowlands could survive. The horrible fate of a German city!". The end is inevitable. When the defenders of Berlin had already capitulated, in the West Prussia fighting goes on while the Kriegmarine does its heroic act of rescuing German refugees and soldiers through the dangerous waters of the Baltic Sea.

One of the finest narratives in the book deals, quite naturally, with the tank warfare.  Reader will see through the eyes of a gunner what happens inside a PzKpfw III as it gets a direct hit and is disabled and lying helpless just in front of the enemy bunker line. Equally interesting is to find out how to wage a tank war when the temperature is -54 C below zero. Even in the brutality of the WW II Eastern Front all isn’t just black or white. A German soldier assists a young Russian mother and her child risking his own life, if caught, in the hands of the German Military Police. Thankful local partisans issue the German with a code word. This lets him get unscratched through the partisan ambushes even far away from the village where he helped the young mother.  A group of English officers are being liberated by the Russians from the POW camp somewhere in the West Prussia. It will not take long for Englishmen to sneak through the frontline back to German side and ask Wehrmacht for protection. Likewise numerous French POWs who had been working for the East or West Prussian farms or estates since 1940 ask Germans a permission to join refuge columns heading west via harbours of Danzig, Pillau and finally Hela.

By the spring of 1945 the Red Army had encircled Danzig. Among the defenders were the remnants

of the Panzer-Regiment 35 of the 4th Panzer. Married men, fathers and the only surviving sons are gathered together to form a 200 men strong detachment. It is named after its leader Hauptmann Küspert and given a marching order to be sent home for refit. They took off from Hela docks with 6000 others on the troop ship Goya on the 16th April 1945.  Less than a day later a Soviet submarine had sunk Goya. Only 250 people on board survived including seven men of the Panzer-Regiment 35. Their leader did not make it.

One Jagdpanther crew in Preussisch-Stargard is in the middle of a fierce defensive fight against an overwhelming and charging Russian tank force. After successfully decimating a company of Soviet tanks, the crew suddenly, to their horror, notices a lonely enemy tank facing their vulnerable side armour. In a muddy terrain it takes time, the crew thinks too much time, to swing the heavy tank destroyer 90 degrees to gain a new firing position. Why isn't the Russian tank shooting at us? The crew looks through the prisms and just can't believe their eyes: the enemy tank is desperately, but in vain, trying to depress its cannon to shoot. The muddy terrain gives and takes. This time the Germans had their day by using the two last AP rounds left in the ammunition racks of their Jagdpanther.

Why it seems so hard to put together a decent study of a tank warfare? What I'm trying to say is that the actual content of a book has not always matched with the given title of it.This has been the case for various books of tank warfare I've read. Author may loose his touch from the given title and start writing  something quite irrelevant, with basically nothing to do with tanks. Another tribe are the ones who exaggerates themselves out of business like Vasiliy Kryzov. It's not over yet, the author may also face the shortage of sources so bad he must find more than enough background information to fill in the gaps within the story. This is what, I believe, happened to Mr. Bagnodas with his biography of the Count von Strachwitz.

Panzer Warfare on the Eastern Front is a work with a variable content. Once it offers a poetry which does not seem to have any possible link to the topic of the book. The very last story of the book takes us to the Baltic Sea struggling with seagoing and elements. However, the book is a credible, verbal and very personal war history on the tactical level. It is no wonder the perspective is from the German side - I mean what would you expect to get when you have a collection of small 4-5 page vignettes of front line Landser's stories. In the cover of the book there is a fine picture of a Tiger I -tank.  Oh no, don't expect to see or read about it any more inside the pages of the book. Too bad, the emphasis is on the foot soldier's experiences all the way along. That being said, the remaining coverage of the actual tank warfare is more than worth of reading.

What happened to the 16th Panzer and how it perished inside the Kessel of Stalingrad probably forms the most notable asset to the scholars and war history enthusiast that the book can offer. Hand made maps of 16th Panzer's last struggles just amplify the feeling. Here it is, this makes the book so hard to judge: it fails to complete its given mission, but at the same time, in few cases, it manages to raise high above the average. What if the title of the book would have been "Warfare on the Eastern Front"? I tell you, I would have given the book straight away five stars.

* * 

В Финляндий криминальное правидельство делают с иммигрантом геноцит для все простой финны.

Господи, помилуй нас!

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 3/3

After the successful third battle of Kharkov, Groẞdeutschland was sent to Poltava for rest and refit. It received new modern self propelled artillery pieces like SdKfz 124 Wespe and SdKfz 165 Hummel to reinforce the artillery regiment. A brand new German tank, PzKpfw V Panther sub model D was sent to its first battle in the ranks of Groẞdeutschland. Panthers formed a panzer regiment with two battalions consisting some 200 tanks. Out of those 188 were ordinary battle tanks whereas 10 command and two recovery tanks (Bergepanthers) which supplemented the fighting force. Although these Panthers were quite an impressive formation, before the start of Operation Citadel no less than 26 tanks were out use due to mechanical problems and design faults. The Tiger Company of Groẞdeutschland grew into a full sized battalion of tree companies totalling 42 tanks. This made GD the only Wehrmacht panzer division to have Tigers and even more: it was stronger and more potent striking force than any other Wehrmacht division. That’s why it’s curious that Germans gave it on the 23rd of June, 1943 a new official name of Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.

Operation Citadel - the impossible way to Obojan

Before the operation would start Strachwitz was more than busy organizing battle drills and trying to merge Tigers and medium PzKpfw IV tanks as a co-operative force. As the operation started the Groẞdeutschland Division would serve under the Fourth Panzer Army commanded by Generaloberst Hoth.  To form the XLVIII Panzer Corps GD had the Third and Eleventh Panzers alongside. Strachwitz’s oldest son was still serving with the 11th Panzer so there would be two Strachwitzs fighting in the Kursk salient.  Fourth Panzer Army was to be the southern pincer to capture and surround the Red Army. It was also the strongest individual German battle formation on the field with nearly 1200 tanks.

Strachwitz doubted from the start the future success of Operation Citadel even the German deployment seemed powerful and unstoppable. He had learned to respect the tactical skills of Russians in a defence mode and in particular the Maskirovka, the camouflage and diversion. This time the Bliztkrieg styled pincer penetrations with rapid advances to the enemy rear areas would not take place.  The terrain would be unfavourable for the tanks and the width of the Panzerkeil, the tank wedge, would be only two kilometres.
 
Since the Operation Citadel is widely covered by numerous narratives, I’m going to have a focus on Strachwitz only. His unit had 360 tanks when the operation started on the 5th of July, 1943. After the first day of battle his tank core consisted of four PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV and tree Tigers. The battle was fierce and the Germans tried all they could, but the well hoped breakthrough didn’t materialize. After three days of fighting Strachwitz still had 11 kilometres to reach Obojan, the divisional objective. At the same time they had nine battle worthy tanks left.

While on an armed reconnaissance mission on the no man's land on the 10th of July, 1943 Strachwitz saw an overpowering Soviet tank formation. This did not stop him to give orders to charge! Accurate German cannon fire blew up Soviet ranks. This, however, did not prevent losses on the German side either. The numerical superiority made the difference here. Soon one of the command tanks was in serious trouble. Strachwitz made a sudden rush with his tank to help the comrade at risk. This led him in a perilous situation between the enemy and German tanks.  In a hectic cannon fire duel, the Panzer Count lacked to notice his position inside the tank. This caused him severe injuries as the breech mechanism of the main gun hit him in the elbow as it reversed after a shot. The battle was over for him; he was evacuated and hospitalized for some time in Breslau.

PzKfpw IV, Strachwitz's workhorse in Kursk at display in the Parola Tank Museum
Foto © Historix

Strachwitz Operations in the Baltics

After his recovery Strachwitz did not return to the Groẞdeutschland Division. One of the principal reasons for this might be the open mistrust between him and the commander of the division General Hörnlein.  The two men didn’t get along too well, Hörnlein being an infantry man he could not understand or appreciate the cavalry way of thinking. For a while Strachwitz was a nominee for the leader of the other Wehrmacht elite division, the Panzer Lehr. In the end he was sent to the Army Group North to be a panzer commander of the entire army group. That, however, didn’t mean a considerable force. There was the Heavy Panzer Battalion 502 (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502) with its 12 remaining Tigers and a collection of various survived tanks.

Strachwitz was given a mission: to destroy three dangerous Soviet bridgeheads on the western banks of the river Narva in East Estonia.  These battles are known as the Strachwitz Operations I, II and III. As usual, Strachwitz carefully studied the enemy positions and rehearsed the oncoming action. The Operation I was launched on the 26th of March, 1944. It soon became a startling success. Russians were completely surprised and beaten. This is also what happened with the Operation II: both bridgeheads were eliminated with existing pontoon bridges across the river. Operation III proved to be a failure. Stiff Soviet resistance in Krivasso was too much for Germans and they had to break off the assault and withdraw. One of the Tiger aces, Otto Carius, in his memoirs “Tigers in the Mud” praised Strachwitz and his skilful leadership.

German war graves on the west bank of river Narva 2012
Foto © Historix

The Red Army launched a great summer offensive on the 22nd of June, 1944. Operation Bagration, as it was called by the Russians, started exactly three years after the German Operation Barbarossa. It was a devastating blow for the Germans: the entire Army Group Centre was destroyed and the Baltic States with the Army Group North were cut off and encircled. The destruction of the Army Group Centre was in fact ever bigger loss of materiel and soldiers for Germans than Stalingrad had been. Now it was time to resume a land connection to the Army Group North by launching a relief attack. Strachwitz with his panzer force joined the effort only to see how an enemy tank brigade of nearly 50 T-34 tanks was blocking the way in Tukums. Showing inventiveness and initiative Strachwitz asked the heavy cruiser Prinz Eugen, which was sailing nearby in the Baltic Sea, to help his panzers with the salvoes of the cruiser’s heavy 203 mm artillery. The floatplanes of the cruiser acting as fire observers and with Strachwitz’s guidance over the radio the centre of Tukums was blown up with the Soviet tank brigade.  Later Germans counted as many as 48 destroyed T-34s.  Germans had another asset as well, this one came from the sky: Hans-Ulrich Rudel with his Junkers Ju 87G (“Kanonenvogel") tank buster plane flew over the battlefield smashing enemy tanks with his twin 37 mm cannons. The land connection was, however, short lived and soon the Army Group North was again cut off; this time for good.

Junkers Ju 87G Tank Buster with 37 mm twin cannons

German radio intelligence service intercepted radio messages sent by Russians to warn their troops about the “Devils’s General” who was supposed to be nearby. Is there a better proof about the reputation Strachwitz had gained? In November 1944 Strachwitz was on his way with his adjutant in a VW Kübelwagen to attend a military conference at the HQ of the Army Group North. Suddenly in a turn the driver lost the control of the VW with serious consequences: the VW rolled over several times. The driver and the adjutant lost their lives instantly and Strachwitz got severely injured. He was hurriedly evacuated by the Ju-52 transport plane to hospital in Breslau.


Am Ende – The Last Battles 

Neglecting doctors orders and advise, Strachwitz left the hospital with crutches. Car accident had caused him to suffer broken legs and arduous headaches. That did not stop him to report at the HQ of the Army Group North and ask for commission. Finally he got his marching orders: he was to establish and train a new unit in Silesia. Panzerjäger-Brigade Oberschlesien was a unit of a new concept. It was based on a grim reality of war situation just before the collapse of the Third Reich. The unit was a collection of surviving soldiers from the decimated old units with miscellaneous weaponry. The core of the brigade was an infantry regiment with supporting branches, a small artillery detachment and some excellent Jagdpanzer IV tank destroyers.

Despite the chaotic situation and lack of proper logistic support Strachwitz's brigade could defend Silesia and cause havoc among the arrogant and sometimes carefree Soviets by using ambushes. Hans-Ulrich Rudel with his efficient Ju 87Gs assisted him for a while. Successful defence brought Strachwitz yet another promotion to the rank of Lieutenant general on the 30th of January, 1945. His joy must have been shadowed by the news of the death of his youngest son. Young Strachwitz had already lost one leg as a tank lieutenant, but had insisted to join the last battles to defend the area of the Reich. The final days of the war were at hand, so Strachwitz led his troops through the Sudetenland to Bavaria in order to surrender themselves to Americans.

War was over and Strachwitz as a POW in an American interrogation camp for high ranking officers. Conditions and treatment were harsh.  Bagnodas even mentions how Eisenhower had taken away the POW status from the German prisoners of war. They were treated as "disarmed enemies" which meant Germans were not treated according to the Geneva Convention protocols. While in prison camp Strachwitz received a shocking news: his wife had died in an accident with an American lorry. They had been married for 28 years but Americans did not let Strachwitz to attend her funeral. Finally the imprisonment was over and in June 1947 Strachwitz had to start a new life. This was the second time for him to return from imprisonment to Germany which had changed a lot. He was no longer a war hero, highly decorated General and being a nobleman served nothing. Instead he was a homeless and poor ex-prisoner. The family estate in Gross-Stein was gone.

For Strachwitz it was time to get married and accept the invitation of the Government of Syria to work as an advisor to reorganize the Syrian Armed Forces and especially its tank troops. He moved to Damascus in January 1949 to start working but just after six months he was forced to leave the country due to a CIA led coup. In the end he purchased a farmhouse in Bavaria and settled down. He lived a quiet life and organised a refugee foundation for the expelled people of Upper-Silesia. Der Panzer Graf died on the 25th of April, 1968. He was buried in Grabenstatt in a family grave with his first wife. In the funeral there was an honour guard present from the Bundeswehr.

"Be careful, the leader of the enemy forces is the Devil's General von Strachwitz himself. Avoid all contact if possible until the strengthening forces have arrived"

                                                        A Russian radio message intercepted by the Army Group North




It is quite a hard task to evaluate this book. The person in centre of the story did not leave much written sources behind him. Probably this is the reason why in the book there is a lot of background information about the war situation in the Eastern Front and about the units Strachwitz served with. Once in a while the reader loses his sights on Strachwitz in the middle of all this. Further more it is annoying to read the book in a novel format. This makes it tiresome, if not impossible to follow dates and find details. One reason I took the trouble to add into this series of blogs information about tank and gunnery technology was the fact that in the book one finds it very little. It would be fair to expect to see a good amount of technological facts and comparisons as well. 

I'm wondering what has happened as in the book there are some confusions or faults on historical time lines or military terms used improperly. For instance page 220 claims there are battalions in an artillery regiment. What are those T-17 tanks doing in this book on page 248? What exactly happened when on page 221 we are being told about the "attempted murder of Stauffenberg"? Finally, why on earth the short barrelled L/24 cannon was better for the PzKpfw IV than the longer barrelled and newer ones L/43 or L/48 like the page 170 claims? This may seem trivial, but in order to understand what happened and why all details must be correctly presented.  

Operation Citadel is the most widely described section, the hard road of Obojan. As Bagnodas is narrating operations in the Baltic he quotes the memoirs of Otto Carius. The birth of German Tank Forces in the latter part of 1930's is well presented. Notes, bibliography and pictures are fine but maps are rare, although one gets along with them. The lack of index is a disappointment.

With all its shortcomings the book is a valuable item in to a war historical collection. It is a story of a straight officer, nobleman and gentleman, a real patriot and his honourable life and battles. 


* * *



SOURCES:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.



Pictures: 
Historix
Wikimedia Commons

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 3/3

Harkovan menestyksellisen taistelun jälkeen Groẞdeutschland vedettiin Pultavaan. Siellä divisioona sai huomattavan täydennyksen ja vahvistuksen. Uusina taisteluvälineinä saatiin mm. SdKfz 124 Wespe ja SdKfz 165 Hummel panssarihaupitseja tykistörykmenttiin ja PzKpfw V Panther taisteluvaunuja.  Pantherit muodostivat erillisen kaksipataljoonaisen panssarirykmentin, jonka vahvuus oli kaikkiaan 200 vaunua (188 taisteluvaunua, 10 komentovaunua ja kaksi Bergepantheria eli hinausvaunua).  Vahvuudesta poistui kuitenkin jo ennen Kurskin hyökkäystä 26 vaunua erilaisten teknisten vikojen vuoksi. Tiikerikomppania laajennettiin pataljoonaksi, jonka kolmessa komppaniassa oli yhteensä 42 vaunua.  Groẞdeutschland oli koko sodan aikana Wehrmachtin ainoa divisioona, jolla oli Tiikeripataljoona. Divisioonasta oli näin tullut Wehrmachtin panssaridivisioonia huomattavasti vahvempi ja iskukykyisempi. Siksi onkin erikoista, että divisioona sai 23.6.1943 uudeksi nimekseen Panzergrenadierdivision Groẞdeutschland.


Kohti Kurskin taistelua

Panssarikreivin aika kului harjoitusten ja koulutuksen järjestämisessä. Erityisesti hän painotti Tiikereiden ja keskiraskaiden PzKpfw IV –vaunujen yhteistyön sujumista.  Kurskin operaation lähetessä Groẞdeutschland alistettiin osaksi Hothin komentamaa 4. panssariarmeijaa, sen XLVIII Panssariarmeijakuntaan. Armeijakunnan muodostivat GD:n ohella 3. ja 11. panssaridivisioona. Panssarikreivin esikoispoika palveli edelleen 11. PD:ssa, joten Kurskin operaatiossa tulisi taistelemaan kaksi Strachwitzia. Hothin armeija oli saksalaisten suunnitteleman saarrostushyökkäyksen eteläinen osa ja operaatioon osallistuvista yhtymistä kaikkein voimakkain lähes 1200 panssarivaunullaan.

Vahvasta joukosta huolimatta Panssarikreivi epäili operaation onnistumisen mahdollisuuksia jo ennen sen käynnistämistä. Hän oli oppinut kunnioittamaan venäläisten taktisia taitoja – varsinkin puolustuksessa – ja naamiointia eli ”maskirovkaa”. Operaatiosta ei tulisi tyypillistä panssareiden läpimurtoa vihollisen linjojen läpi. Siltä puuttuisi tila ja maasto liikuntaoperaatioihin, sillä alueen maasto sopi huonosti panssarien käytölle ja hyökkäyskiilan leveys olisi vain kaksi kilometriä. Salamasodan vauhdikkaat manööverit jäisivät tällä kertaa vain toiveeksi.

Kurskin taistelusta (Operaatio Citadel) on kirjoitettu paljon, joten käsittelen sitä tässä vain Panssarikreivin osalta. Groẞdeutschland lähti operaatioon 5.7.1943 kaikkiaan 360 panssarivaunulla, ensimmäisen päivän jälkeen jäljellä oli neljä PzKpfw II, 12 PzKpfw III, 51 PzKpfw IV ja kolme Tiger-vaunua. Saksalaiset yrittivät uhrautuvasti parhaansa, mutta silti toivottua läpimurtoa ei saavutettu.  Kolmen taistelupäivän jälkeen, 8.7.1943 Panssarikreivi miehineen oli vielä 11 km päässä Obojanista, divisioonan taktisesta tavoiteesta. Operaatiokykyisiä panssarivaunuja oli siinä vaiheessa jäljellä yhdeksän kappaletta.  Panssarikreivin tiedustellessa etumaastoa 10.7.1943 klo 4.00 havaittiin voimakas, jopa ylivoimainen vihollisen T-34/76 panssariyksikkö. Luonteelleen ominaisesti hän antoi hyökkäyskäskyn. PzKpfw IV –vaunujen kanuunat tuhosivat tarkalla tulellaan vihollisen panssareita, mutta myös lukumääräisesti ylivoimaiset neuvostovaunut onnistuivat saamaan osumia saksalaisten vaunuihin. Panssarikreivi näki erään komppanian PzKpfw IV komentovaunun olevan pulassa ja kiirehti omalla vaunullaan avuksi. Samalla hän joutui omien ja vihollisten vaunujen väliin. Seuranneessa intensiivisessä tulitoiminnassa Panssarikreivi ei huomannut varoa vaunun tykin rekyyliä, se löi häntä kovaa olkapäähän. Taistelu oli Panssarikreivin osalta ohi, operaatio Citadel oli ollut hänelle pettymys, eikä hän ollut pystynyt toistamaan aikaisempia saavutuksiaan. Strachwitz evakuoitiin toipumaan vammoistaan jälleen kerran sotasairaalaan Breslauhin.

Panssarikreivin työkalu PzKpfw IV Parolan panssarimuseossa
Foto © Historix

Strachwitz - operaatiot

Toivuttuaan Panssarikreivi ei palannut Groẞdeutschland divisioonaan. Tähän varmasti vaikutti hänen  huonot välinsä divisioonan komentajaan Hörnleiniin, joka jalkaväen upseerina ei ollut ymmärtänyt Panssarikreivin ratsuväestä kumpuavaa toimintaa. Panssarikreiviä harkittiin Panzer-Lehr divisioonan komentajaksi, mutta lopulta nimityksen sai Fritz Bayerlein. Panssarikreivi lähetettiin keväällä 1944 Pohjoiseen Armeijaryhmään, sen panssarikomentajaksi. Joukot, joita hän tulisi komentamaan, olivat pienet. Ne koostuivat raskaan Panssaripataljoona 502. (Schwere Panzer-Abteilung 502, sPzAbt. 502.) jäljellä olevista 12 Tiger-vaunusta ja osastosta muita eri vaunumalleja. Luonteelleen ominaisella tarmolla ja taidolla Panssarikreivi alkoi suunnitella ja toteuttaa hänelle annettua uutta tehtävää: Narvajoen länsirannalla olevien neuvostosillanpääasemien tuhoamista. Tämä tehtäväkokonaisuus tunnetaan nimellä Strachwitz operaatiot I, II ja III. Operaatio I alkoi 26.3.1944 perusteellisen tiedustelun ja harjoittelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä operaatiota olivat menestyksellisiä. Panssarikreivi johti joukkojaan edestä ja onnistui tuhoamaan Puna-armeijan sillanpäät ja ponttoonisillat. Taistelussa mukana ollut tiikeriässä Otto Carius ylisti muistelmissaan Panssarikreivin johtamis- ja organisointikykyjä. Hyökkäys kolmatta sillanpäätä vastaan Krivassossa tyrehtyi neuvostojoukkojen liian kovaan vastarintaan, saksalaisten oli vetäydyttävä kesken operaation.

Saksalaisten sotilashautoja Narvajoen länsirannalla 2012
 Foto © Historix

Puna-armeijan suuri kesähyökkäys (Operaatio Bagration) alkoi, kuinkas muulloin, juuri 22.6.1944 eli Operaatio Barbarossan kolmantena vuosipäivänä. Sen seurauksena syksyllä koko Pohjoinen Armeijaryhmä oli menettänyt maayhteytensä muuhun rintamaan ja oli siten saarroksissa Baltiassa. Panssarikreivi oli joukoillaan mukana avaamassa maayhteyttä Pohjoiseen Armeijaryhmään. Tukumsin kaupungissa etenemistä esti kokonainen panssariprikaati T-34 –vaunuja. Kekseliäs Panssarikreivi pyysi Itämerellä olevaa raskasta risteilijää Prinz Eugenia antamaan raskailla tykeillään tulitukea. Risteilijä lähetti vesitasojaan johtamaan tulta ja kahdeksan 203 mm laivatykin yhteislaukaukset Tukumsin keskustaan tuhosivat venäläisten vaunuprikaatin 48 Sotkaa. Taistelussa oli mukana saksalaisten korkeasti palkittu Stukalentäjä: Hans-Ulrich Rudel lensi Junkers Ju 87G (”Kanonenvogel”) tykkikoneellaan taistelukentän yllä tuhoten 37 mm tykeillään neuvostovaunuja.

Rudelin työkalu: Junkers Ju 87G

Panssarikreivin maineesta kertoo hyvin se, että Saksan radiotiedustelu sieppasi Puna-armeijan viestiliikennettä, jossa varoitettiin omia joukkoja alueella olevasta ”Paholaiskenraalista”.  Marraskuussa 1944 Panssarikreivi oli matkalla käskynjakoon, kun VW Kübelwagen, jossa hän matkusti, joutui sivuluisuun ja pyörähti usean kerran ympäri. Kuljettaja ja adjutantti saivat välittömästi surmansa, mutta erittäin pahoin loukkaantunut Panssarikreivi lennätettiin JU-52 koneella Saksaan saamaan hoitoa. Jälleen hän paranteli vammojaan jo tutuksi tulleessa Breslaussa.


Viimeiset taistelut

Toivuttuaan pahemmasta Panssarikreivi lähti lääkäreiden vastalauseista huolimatta kainalosauvojen varassa Pohjoisen Armeijaryhmän esikuntaan anomaan komennusta taistelutehtäviin. Lopulta hänet komennettiin muodostamaan uutta yhtymää: Panzerjäger-Brigade Oberschlesien. Kyseessä oli tyypillinen sodan loppuvaiheen yhtymä, johon koottiin tuhoutuneiden yksiköiden henkiinjääneitä sotilaita. Yksikkö koostui jalkaväkirykmentistä tukiosineen, pienestä tykistöyksiköstä ja Jagdpanzer IV –panssarintorjuntavaunuista. Vaikka sodan lopun kaaoksessa olikin puutetta kaikesta mahdollisesta, Panssarikreivi pystyi talvella 1945 tehokkaasti puolustamaan Schleesiaa väijytys- ja yllätyshyökkäyksillä itsevarmaa Puna-armeijaa vastaan. Vanha tuttu Rudel lensi Ju 87G "tykkistukallaan" Panssarikreivin tukena. Tehokas toiminta toi Panssarikreiville 30.1.1945 ylennyksen kenraaliluutnantiksi. Iloa vaimensi tieto Panssarikreivin kuopuksen kaatumisesta. Poika Strachwitz oli menettänyt toisen jalkansa, mutta ilmoittautunut uudestaan rintamalle ja kaatunut panssarijoukkojen luutnanttina Holsteinissa. Sodan viimeisinä viikkoina Panssarikreivi johdatti joukkonsa Sudeettialueen halki Baijeriin, jossa antautui amerikkalaisille. Panssarikreivin sota oli ohi.

Sotavankina Panssarikreiviä kohdeltiin huonosti: amerikkalaiset kuulustelivat ankarasti upseerivankejaan ja antoivat niukalti ravintoa. Eisenhowerin käskystä vangeilta vietiin sotavangin status, heitä pidettiin ”aseista riisuttuina vihollisina”. Näin heitä ei kohdeltu Geneven sopimuksen mukaisesti. Kesken vankeuden Panssarikreivi sai järkyttäviä uutisia. Hänen vaimonsa oli kuollut liikenneonnettomuudessa jäätyään amerikkalaisen kuorma-auton alle. Amerikkalaiset eivät antaneet Panssarikreiville lupaa osallistua vaimon hautajaisiin. Panssarikreivin sotavankeus päättyi kesäkuussa 1947. Oli aika aloittaa uusi elämä. Tämä oli jo toinen kerta, kun hän palasi sotavankeudesta muuttuneeseen Saksaan. Hän itse oli muuttunut aatelisesta sotasankarista ja kenraalista köyhäksi ja kodittomaksi entiseksi vangiksi.

Panssarikreivi avioitui uudestaan ja otti tammikuussa 1949 vastaan Syyrian hallituksen kutsun tulla kouluttamaan ja organisoimaan maan armeijaa ja varsinkin sen panssarijoukkoja. Tehtävä oli tuskin alkanut, kun CIA:n järjestämä vallankaappaus pakotti Panssarikreivin perheineen lähtemään kesäkuussa 1949 maasta pois. Lopulta hän osti maatilan Baijerista, asettui aloilleen viettämään rauhallista perhe-elämää ja perusti Ylä-Schleesian pakolaissäätiön. Der Panzer Graf, Panssarikreivi, kuoli 25.4.1968 ja hänet haudattiin Bundeswehrin kunniavartioston läsnä ollessa Grabenstattin sukuhautaan vaimonsa viereen.

”Pitäkää varanne, sillä vihollisjoukkoja johtaa itsensä paholaisen komentaja von Strachwitz. Välttäkää kosketusta mahdollisuuksien mukaan vahvistusten saapumiseen asti”

                             Pohjoisessa Armeijaryhmässä vuonna 1944 siepattu neuvostojoukkojen radioviesti






Bagnodasin teos on vaikea arvosteltavaksi: siinä on käsitelty henkilöä, josta on hyvin vähän lähdeaineistoa. Kirjassa on paljon taustoittavaa tietoa joukko-osastoista, joissa Strachwitz taisteli ja itärintaman yleistilanteen esittelyä. Siksi siinä on myös osioita, joissa kirjan päähenkilö Strachwitz on kateissa. Harmillista on kirjan käyttämä romaanimuotoinen kerrontatapa. Sitä johtuen lukijan on vaikea hahmottaa tapahtumien aikatauluja ja yksityiskohtia. Panssaritekniikasta ja eri vaunumallien eroista on niukalti tietoa. Tällaisessa kirjassa odottaisi panssarivaunujen tarkkaa esilletuontia.

Vielä käsittämättömämpiä ovat kirjan lukuisat asiavirheet sotateknisessä terminologiassa tai historiallisessa aikakehyksessä. Esimerkkeinä näistä ovat sivulla 220 mainitut tykistörykmentin ”pataljoonat” tai sivulla 248 esitellyt T-17 vaunut. Entä miten PzKpfw IV:n lyhyt tykinputki oli parempi kuin pitkä, kuten sivulla 170 väitetään? Mitä oikeastaan tapahtui, kun sivulla 221 kerrotaan ”Stauffenbergin murhayrityksestä”? Suomen kielen sanajärjestys on määritelmän mukaan vapaa, mutta silti kannattaa olla tarkkana, ettei lauseen sanoma hämärry taitamattoman sanajärjestyksen käytön vuoksi. Olisi mielenkiintoista saada kirja luettavaksi  alkuperäiskielellä. Silloin selviäisi onko edellä mainitut ongelmat Bagnodasin vai kirjan suomentajan Lauri Mäkelän aikaansaannoksia.  Luen parhaillaan toista Mäkelän suomentamaa panssarihistoriallista teosta ”Tiger raskas panssarivaunu”, Koala 2014. Kirjassa esiintyy samanlaisia sotateknisiä terminologiavirheitä kuin Bagnodasin teoksen suomennoksessa, jopa niin runsaasti, että ne pilaavat lukunautinnon.

Kirjan kuvaamista taisteluista Kursk on laajimmin käsitelty. Baltian alueen taisteluja kuvatessaan Bagnodas lainaa sumeilematta Otto Cariuksen muistelmien tekstiä. Kirjan ansioita ovat Saksan panssarijoukkojen synnyn esittely 1930-luvun loppupuoliskolla ja hyvät viitteet, liitteet ja lähdekirjaluettelo. Erinomainen kuvaliite on maininnan arvoinen. Karttoja on niukalti, mutta niillä tulee toimeen.

Puutteineenkin kirja on arvokas lisä sotahistorian kirjakokoelmaan. Se kertoo ryhdikkään, uljaan ja rehdin upseerin, aatelisen ja herrasmiehen, todellisen isänmaanystävän kunniakkaasta elämästä ja taistelusta.


* * *



LÄHTEET:

Carius, Otto (2003) Tigers in the Mud. Mechanicsburg: Stackpoole Books.

Rudel, Hans-Ulrich (2000) Stuka-lentäjä. Helsinki: Koala-kustannus.



Kuvat: 
Historix
Wikimedia Commons