maanantai 7. syyskuuta 2020

Liputettuja kysymyksiä

Osalta suomalaisista näyttää hämärtyneen käsitys siitä, mikä heidän maansa Suomi oikeastaan on, mitä sen tehtäviin kuuluu ja miksi sitä edelleen tarvitaan, vai tarvitaanko? Niin, onko Suomen kansallisvaltiolla enää mitään annettavaa EU-suomalaisille? Entä mikä olisi Suomen rooli osana liittovaltioksi kehittyvää Euroopan unionia? Ja onko nationalismi vain tunkkainen jäänne menneisyydestä, vai voisiko sillä olla myös meille jotain annettavaa? 


Suomi oli monille 1980-luvun lopulle asti se paras asuinpaikka, suomalaisten biologinen lokero, jossa asua ja olla. Maa ei kuitenkaan ole enää entisensä, siis se etninen kansallisvaltio jota yhdisti kieli, uskonto ja sen mukanaan tuomat moraali- ja käyttäytymisnormit, eli yhtenäiskulttuuri. Yritän hahmottaa tapahtunutta yhteiskunnallista muutosta alla olevalla kuvakollaasilla Suomen valtiolipusta ja sen muutoksista.

Suomen tasavallan ensimmäiseksi valtiolipuksi hyväksyttiin 28.5.1918 etnisille suomalaisille tuttu siniristilippu. Se symboloi nuoren valtion tavoitteita, uskontoa ja arvoja. Lippu kesti tahraantumatta toisen maailmansodan koettelemukset natsismin ja kommunismin välissä. Samoin se kesti kylmän sodan Kekkosslovakian suomettumisen ajan poliittisen realismin. 

 

Suomen lippu 28.5.1918 – 17.11.1994

Merkkinä muuttuvista ajoista alkoi pitkin 1960-lukua esiintyä vasemmistoradikaalien, feministien ja ns. tiedostavan kulttuuriväen parissa suomalaisten tasavaltaista valtionmuodostusta kyseenalaistavaa ja sitä hajottavaa toimintaa. Sen tavoitteena oli saada Suomeen aikaan marxilaisen teorian mukainen ”vallankumouksellinen tilanne”. Nämä sittemmin ”taistolaisiksi” nimetyt tahot ja heidän pyrintönsä sortuivat samaan, mihin heidän esikuva-aatteensakin entisessä itäblokissa: utopioiden tavoitteluun ja siitä johtuvaan jatkuvaan valheessa elämiseen. Taistolaiset jäivät historiaan aikansa hyödyllisinä ja ahkerina idiootteina ajaessaan neuvostobolsevismin asiaa lännessä. Jotain he kuitenkin saivat aikaan; he kylvivät tulevan henkisen ja hengellisen rappion siemenet yhteisöönsä. Suomesta alkoi hitaasti kehittyä pohjolan pikku derkkula.

 

Suomen henkisen ilmapiirin suunta vasemmiston jäljiltä
 
Neuvostoliitto ja itäblokki hajosivat 1990-luvun alussa. Itä-Saksa muureineen jäi historiaan, paitsi Suomessa. Täällä joukko vasemmistopoliitikkoja oli jo 1970-luvun alusta ollut järjestämässä meillekin omaa derkkulaa. Yksi tunnetuimmista heikäläisistä pääsi sittemmin jopa presidentiksi asti. No, nyt Suomi oli itäblokin hajottua ensimmäistä kertaa historiassaan yllättäen oikeasti itsenäinen, yksin markkansa kanssa keskellä suurta lamaa, hulppeitten kulutusjuhlien jälkeisessä krapulassa. Maa ei ollut enää keisarillisen Venäjän tai Saksan, Kolmannen Valtakunnan Saksan eikä sen paremmin Neuvostoliiton ohjailtavana. Kannattava idänkauppakin oli haihtunut Neuvostoliiton bilateraalisopimusten mukana IVY-maiden arojen tuuliin.

Ohjeet oli aikaisemmin saatu ryssiltä Moskovasta. Ilman ulkopuolisia ohjeita suomalainen eliitti näytti olevan hukassa. Tarvittiin uudet isännät. Tilalle löytyivätkin bryssät ja EU. Suomalaisia valmisteltiin tulevaan kansanäänestykseen ja eliitin suureen ja ilmeisen rahakkaaseen projektiin – liittymiseen Euroopan yhteisöön. Valtamedia teki parhaansa: meille kerrottiin elintarvikkeiden tulevista hinnanalennuksista, kunnioitettu sotaveteraanikin antoi katteettomia turvallisuuspoliittisia lupauksia. EU olisi turvanamme inhaa itää vastaan. Näin eliitti käytti härskisti hyväkseen suomalaisten ikiaikaista venäjäpelkoa.

Kansanäänestys meni kerrasta oikein. Suomessa ei tarvittu muissa EU:ta epäröivissä maissa tavaksi tulleita lukuisia uusintaäänestyksiä oikean tuloksen saamiseksi kansallisen eliitin ja ylikansallisen byrokratian projektin jatkamiseksi. Suomen Eduskunnan päätös liittymisestä Euroopan unioniin tehtiin 18.11.1994. Valtakunnan lippukin vaihtui tilannetta paremmin kuvaavaksi.

 

Suomen lippu 18.11.1994 – 31.12.1994

 
Uusi lippu oli kuitenkin tarkoitettu käytettäväksi vain välimenokautena ennen varsinaista liittymistä suureen onnellisten kansojen yhteisöön uuden, tulevan lipun kera. Jotain uutta ja huolestuttavaa välikauden lipussa kuitenkin oli. Siitä oli otettu pois entiset suomalaista yhteiskuntaa kannatelleet elementit: missä oli siniristi ja sen mukana arvot ja uskonto? Joidenkin mielestä tyhjä valkea lippu toi epämiellyttäviä assosiaatioita sotahistoriasta.

Tyhjiöt täyttyvät, kuten kuuluu eräs lainalaisuus. Niin nytkin, sillä kauan ei suomalaisten tarvinnut ihmetellä tyhjää lippuaan, kun tilalle tuli uudet arvot sisältävä sininen keltatähtilippu. 

 

Suomen tosiasiallinen lippu alkaen 1.1.1995

Aluksi lippu näyttikin joillekin kovin hienolta ja suomalaisille sopivalta. Ihastuipa osa kansasta siihen niin, ettei nähnyt tai halunnut nähdä kuinka lippu alkoi Saksan Merkelin kauden myötä muuttua.
EU:n kansalaisilta vietiin vähä kerrallaan heidän demokraattisia, ennen itsestään selviltä tuntuneita läntisen yhteiskunnan perusoikeuksia. Ensin lähti sananvapaus. EU:n ja sen kansallisten lakeilijoiden toiminnan arvostelu kriminalisoitiin erilaisilla pseudolaeilla, kun sopivan väljästi määritellyt ”vihapuhe” tai ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan” kriminalisoitiin. Viranomaisten arvostelusta, maahanmuuton kielteisten lieveilmiöiden esilletuonnista, Raamatun julkisesta siteeraamisesta tai poliittisen järjestelmän mädännäisyyden kritisoimisesta löysi itsensä esitutkinnasta poliisiasemalla. Valtiosyyttäjä vain odotti tilaisuuttaan iskeä kiinni.

Historiaa tuntevat pohtivat: miten tuo lippu muistutti menneistä Saksassa? Joku tuttu, mutta kuitenkin virallisesti totaalisen pahaksi julistettu symboli alkoi näkyä lipun keskiössä...

 

Mutti-Merkelin Neljännen Valtakunnan Feminatsilippu


EU muuttui ja muutti sen mukana olevat valtiot. Jotkut huomasivat statuksensa muuttuneen kansalaisista alamaisiksi. He huomasivat myös, kuinka EU ja kansalliset viranomaiset eivät enää luottaneet omiin kansalaisiinsa – siis alamaisiinsa. Valvonta tiukentui niin työpaikoilla kuin jokapäiväisessä elämässäkin. Toki erilaiset sähköiset järjestelmät ja appsit antoivat siihen ennennäkemättömät mahdollisuudet. Stasin Erich Mielke kääntyilisi haudassaan useammankin kierroksen – silkasta kateudesta. ”Verdammt! Ollapa minullakin tuollaiset välineet, ei olisi muuri murtunut” miettisi Erich myrtyneenä. Toisaalta oman valtion tyttöhän se siellä Berliinissä näytti tekevän erityisen hyvää työtä: kohta olisi vanha kunnon DDR taas pystyssä, vieläpä entistä ehompana! Voi sentään, epäilys saattoikin hiipiä Erichin mieleen: mutta mitä tarkoittivat nuo alati lisääntyvät rakennukset, joiden huipulla oli puolikuu?

Etninen väkivalta suomalaisia kohtaan muuttui vähitellen jokapäiväiseksi. Viranomaiset peittelivät sitä minkä pystyivät, valtamedian tehokkaalla avulla. Samaan aikaan ylintä valtiojohtoa myöten pöyristyttiin milloin mistäkin tekaistuista suomalaisen rasismin ilmenemisistä. Heräsipä eräs suomalaisen rasismin vuoksi kuolleeksi "todistettu" irakiaanokin henkiin viranomaisten järkytykseksi. Hallinto muisti silti varoittaa alamaisia valemedioista. Ihmiset jäivät yksin menetyksineen. Keneltä paloi auto, kenet raiskattiin, ryöstettiin, kuka menetti läheisensä ja kuka päänsä. Voimistui tunne, ettei eliitti ja viranomaiset – koko valtiorakenne – enää palvele kansaansa. Valtio oli hylännyt suomalaiset.

Epäluottamus valtiota, poliittista ja taloudellista eliittiä ja virkamiehistöä kohti alkoi voimistua. Oli tunne, että omaa valtiokoneistoahan ja sen toilailuja tässä täytyi pelätä. Koneisto oli jo näyttänyt, mihin kaikkeen se pystyi halutessaan. Ja halusihan se. Mikään ei ollut liikaa, kun valtion uusille kunniakansalaisille tasoitettiin tietä tässä suomalaisen rasismin täyttämässä, kyisessä ja kivisessä maaperässä. Suomalaiset näet saivat valtiokoneistolta tietää olevansa Euroopan rasistisin kansa. Virallinen media lähetti lähes viikoittain dokumentteja, joilla se perusteli kantaväestön kelvottomuutta – alamaisten minäkuvaa muovattiin haluttuun suuntaan. 

Eliitin masinoima aivopesu olikin tehokasta ja jatkuvaa: vääristeltyjä uutisia ja dokumentteja tai suvaitsevaista viihdettä, jonka varjolla ujutettiin uusia aatteita alamaisten tietoisuuteen. Urheilun osuus oli hämmästyttävä. Sen avulla saatiin infantilisoitua aikuisia ihmisiä, vallankin miehiä. Kaikesta eliitin aivopesusta huolimatta kaikki eivät hyväksyneet virallista totuutta. Epäluulo hallinnon aikeita kohtaan entisestään kasvoi.

Epäluottamuksesta syntyi joukko kysymyksiä:

Kenen projektina, mitä ja ketä varten EU-Suomi oikeastaan oli olemassa?

Ketä EU ja euro oikeastaan hyödytti?

Minne Suomen kansallisvarallisuus myytiin ja miksi?

Miksi verotus alati kiristyi mutta kansalaisten palvelut heikkenivät, minne raha hävisi välistä?

Miksi hupenevat verovaramme syydettiin kehitysapuina tai EU-tukina maailmalle?

Oliko feminismi tasa-arvoa vai pelkkiä naisten etuoikeuksia?

Miksi sudet, merimetsot, hanhet ja eri sorkkaeläimet saivat aiheuttaa ihmisille yhä lisääntyviä vahinkoja ja vaaraa?

Miksi kantasuomalaisten itsetuntoa ja kansallistunnetta painettiin syyllistämällä alas?
 
Miksi poliitikot kertoivat meille, että ”oma kansa ensin -ajattelu on vahingollista”?

Miksi valtiollinen uutismediamme kävi USA:n presidentinvaaleja valiten meille oikean ehdokkaan?

Miksi maamme täytettiin väkivaltaisilla kehitysmaamuslimeilla?

Miksi maassamme oli kaksoisstandardit kantaväestölle ja maahan tunkeutuneille muukalaisille?

Miksi laillisia ja perinteisiä oikeuksiamme rajoitettiin kuten ennen Natsisaksassa tai Neuvostoliitossa?

Miksi kansalta kerättiin aseet pois vedoten valheellisesti ympäristönsuojeluun?

Miksi keskiluokka ryöstettiin välillisen verotuksen avulla ilmastonmuutokseen vedoten?

Miksi kaikki EU:n viralliseen linjaan sopimaton ajattelu, julkaisut tai toiminta olivat aina ”laitaoikeiston” tai ”äärioikeiston” aikaansaannoksia ja sellaisena tuomittavia?

Missä ne paljonpuhutut äärioikeistolaiset oikein piileksivät, kun tavallisen kansan oli niin vaikea niitä missään nähdä? Huolimatta siitä, että alamaisille kerrottiin äärioikeiston uhkan kasvavan vuosi vuodelta.

Ja lopuksi, miksi valtio, sen viranomaiset ja poliitikot valehtelivat kansalleen?


Kysymyksiin ei saatu vastauksia, koskapa oikeastaan tuollaiset kysymykset olivat juuri äärioikeistolaisten valemedioiden tuotteita. Kaikeksi kauheudeksi niiden kerrottiin olevan ruplarahoitteisia. Sellaisten tahojen kanssa ei kukaan patriootti voisi olla tekemisissä! Kansallismielinen oli jo sanana julistettu harhaoppiseksi, olikin poliittisesti korrektia korvata se patriootilla. Sellaisiksi kosher ”isänmaanystäviksi” saattoivat julistautua esim. puoluejärjestelmässä sallitun oikeiston roolia näyttelevät globalistit, joita kutsuttiin myös kokoomuslaisiksi.

Utopiat ovat utopioita, koska ne eivät tosielämässä toimi. Ne tarvitsevat ulkopuoliset rahoittajansa. Tehoton, feministinen, utopistinen, korruptoitunut, osaamaton ja tuhlaileva EU-byrokratia jakoi EU-rahaa taivaan tuuliin tai rikollisille – vaikkapa Italian mafialle tai Välimeren ihmissalakuljettajille. 

Pakolla aikaansaatu yhteisvaluutta osoittautui Suomen lisäksi muillekin maille virhearvioinniksi, joka lopetti talouskasvun, näivetti talouden ja eräät syöksi jopa velkavankeuteen. Pelastaakseen Ranskan ja Saksan pankit, EU:n oli rikottava omia sääntöjään ja rakennettava yhteiseen velkaan ja valheisiin perustuva velkaunioni. Alkoivat massiiviset tulonsiirrot ”rikkaista” ja asiansa paremmin hoitaneista pohjoisista EU-maista valtiontaloutensa kuralle päästäneille etelän maille. Suomalaiset eläkeläiset luulivat saavansa ”vappusatasen” vuonna 2019, ehkä he kuulivat huonosti vaalikiimaisten poliitikkojen puheita, sillä se satanen ja paljon enemmänkin oli menossa etelän eläkeläisille ja mafialle – ei suomalaisille.

 

Euroopan Sosialistisen Yhteisvelkaliittovaltion lippu


EU- ja globalistieliitin valtiopetoksellinen väestönvaihtoprojekti läntisissä yhteiskunnissa johti lippukavalkadin viimeiseen vaiheeseen. Suomi sai muun läntisen Euroopan mukana uuden lipun. Feministinen Suomi ei ollut kyennyt oppimaan mitään naapuriensa kohtaloista, ei edes Ruotsin yhteiskuntajärjestyksen romahtamisesta ja muuttumisesta uudeksi Libanoniksi. Tällä kertaa lipussa oli jälleen uskonnollinen motiivi mukana. 


EU-eliitin harhaisen kansanvaihtopolitiikan tulos Euroopassa, myös Suomessa


Kaiken ei kuitenkaan tarvitse mennä kuten yllä kuvailin.

Lopulta kaikki riippuu meistä itsestämme. Onko suomalaisilla ymmärrystä, tahtoa ja sisua torjua EU:n, kansallisten poliitikkojemme ja globalistien meille valmistama kansanvaihto?

Sillä kansanvaihdolle on myös vaihtoehto: nationalismi, ydinperhe ja uskonto – eli konservatiiviset elämänarvot. 

Niillä voimme pelastaa elämäntapamme, arvomme, uskontomme, geenimme eli yhteiskuntamme, ylipäätään mahdollisuutemme elää vielä suomalaisina Suomessa.

Ei siis ole mikään ihme, että EU käy ideologista sotaansa juuri näitä kansallisia yhteisöjä säilyttäviä, konservatiivisia elämänarvoja vastaan.