maanantai 22. joulukuuta 2014

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part 2/3

Count von Strachwitz had pretty much reasons to be satisfied with the previous year of 1942 as he was treated for his wounds in a hospital in Breslau. He had already gained the Ritterkreuz of the Iron Cross with Oak Leaves. His troops had given him an honour name of "Der Panzer Graf", which translates to English as The Panzer Count. After the disaster of Stalingrad, individual units of the 6th Army, which were destroyed inside the Kessel, were recreated. Strachwitz, however, did not join the ranks of reformed 16th Panzer. Instead, he was, after his recovery, sent to the elite Wehrmacht formation - the Großdeutschland Panzergrenadier Division. Strachwitz was to lead its panzer regiment.

The Großdeutschland Panzergrenadier Division had evolved from the Guards Company of the General Staff in Berlin. This Guards Company was founded in 1921 to serve on sentry and parade duties. However, as the war broke out in 1939 it had become a truly battle worthy infantry regiment. To amplify its status as an elite formation, regiment was given some privileges. For instance it had  a special regimental insignia of GD with styled font in the collar tabs. The official regimental insignia was the side profile of the German standard steel helmet M35. The Großdeutschland Division was kept better armed, equipped and resupplied all through the war than any other Wehrmacht division. After the victorious Fall Gelb, or the Case Yellow, the German invasion of France in May - June 1940, Großdeutschland was given in Wehrmacht a rare honour of the right to wear a regimental armband.

Operation Barbarossa led the division near the gates of Moscow, where it fought with the 3rd Panzer (also known as the Bear Division of Berlin) to capture city of Tula. Stiff Soviet resistance and harsh winter mounted heavy casualties. Battalions had lost more than 50 % of their ranks.  It was time for GD to be sent home for reinforcements. In April 1942 GD become a motorized division. It was augmented with another infantry regiment, a panzer battalion of two companies, anti-tank, anti-aircraft and reconnaissance battalions. Equally important was the artillery regiment of three batteries.  All these required, naturally, more signals corps and strengthened supply train. All in all, the reformed GD was very potent and capable fighting unit. Although GD was officially a motorized division, it, with all respects, equalled  normal Wehrmacht panzer division. Summer 1942 meant for GD busy times and hard fighting in Voronezh, Rostov of Don and Rzhev. Division was used as a role of a fire brigade, which was trying to stabilize threatened or collapsing sectors of the front.  This resulted, obviously,  in mounting heavy casualties. GD had to withdraw the front to resupply and rest.

The latest resupply of winter 1943 in fact made the GD to be a full sized panzer division and even more. It received another panzer battalion and, most interestingly, a company of new heavy PzKpfw VI Tiger Ausf H tanks.

A PzKpfw VI Tiger Ausf H with some crewmembers

The famous Tiger had a cannon almost second to none! The 8,8 cm KwK 36 L/56 was powerful and very accurate. It had a penetration power to match all used firing ranges and armour protection until the introduction of Soviet JS-2 heavy tank.  As a basic AT-round Germans used PzGr. 39, which had an astonishing penetrating power of 83 mm at 2000 metres and 100 mm at 1000 metres. This was achieved by the sole physics of kinetic energy: the projectile weighted 10,2 kg and the muzzle velocity was as high as 800 m/s.  The accuracy of the cannon was legendary.  The hit probability in combat circumstances at 2000 meters was still 50 % and at 1000 meters much higher 93 %.  There were also other AT-rounds for the cannon,  for instance especially potent PzGr. 40 with a sub-calibre tungsten core. It scored even better than previous ammunition, but, since tungsten was rare and expensive, and not really needed here, it was not widely used.  One important factor related to the accuracy was the use of electric detonating cap, which enabled smoother firing.

PzGr.39 HL, shaped-charge warhead projectile or HEAT, had fixed penetrating power of 90 mm at all ranges, but it lost dramatically its accuracy as the shooting range got longer: at 1000 meters hitting probability was 63 % and at 2000 meters only dismal 20 %.  The very idea of shaped-charge warhead is interesting, lets have a closer look on how it works. In the HEAT projectile the explosive is packed around an inverted metal cone. On detonation, the cone collapses inwards to form a high velocity liquid-like jet which is capable of penetrating armour. I've seen the effects of HEAT penetration in the front turrets of T-55 and T-72 MBTs. The actual hole in the armour is relatively small, one could not always stick a finger though the hole, but the tanks were destroyed all right. Let's get back to Tiger, shall we? Some enemy tanks were destroyed by simply shooting them with High Explosive or HE-rounds, just another proof of the kinetic power the Tiger's cannon could provide.

The armour protection of a Tiger tank was outstanding and enabled its crew to survive and carry on fighting as Soviet T-34 shells were fired at it. Frontal armour was as thick as 100 mm, this, however, led to other problems such as very heavy weight and poor power to weight ratio. Tiger was like an up scaled PzKpfw IV with a lot of more of everything. This led to a design error: the armour was not sloped, but almost at 90 degree angle.

A direct hit, but no penetration. Tiger fights on...

The Tiger company of the GD was later augmented to full sized battalion and Strachwitz become the leader of Tiger battalion. He did a great job, as usual. Tigers of GD destroyed all together 1034 enemy tanks during the war and had a winning ratio of 16,67. Most of these were scored during the time Strachwitz was on the lead. The Großdeutschland Division was supplied and ready for front line service once again. It received orders to march to Belgorod in Ukraine.

The Third Battle of Kharkov

As GD arrived in Belgorod it was attached to German Army Detachment Lanz (Armee-Abteilung Lanz). With GD in the detachment there was the 168th Infantry Division led by General Lanz. The mission was to help 2nd SS-Panzer Corps commanded by SS-General Paul Hausser to defend and hold firmly Kharkov at any cost. The SS-Panzer Corps was the ultimate best what Germans could deploy on the battlefield: the elite troops of divisions like Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich and Totenkopf were nothing but battle hardened and ferocious panzergrenadier veterans of many engagements with the enemy.

The Red Army had advanced from the killing grounds of Stalingrad to the outskirts of Kharkov. Yet, Soviets had only one goal in mind, to trust further west and liberate Kharkov. The Third Battle of Kharkov was an outstanding success for Germans, although it was at the same time their last tactical or any major victory at all over the Red Army. By disobeying the direct Führerbefehl from Hitler himself not to leave the city but stay firm, General Hausser evacuated Kharkov and thus saved 2nd SS-Panzer Corps from the fate of the unfortunate 6th Army. Even better was to came, Hausser managed to encircle and annihilate Soviet forces involving the battle in and around the city. With his outstanding victory he was left unpunished by Hitler.

The initial phase of the battle in February was not opening promisingly for the Germans. The practically immobile 168th Infantry was cracking when facing a full Soviet onslaught. The GD managed to stabilize their situation for a moment, but finally the 168th collapsed and started to escape westwards. There was a gap in the front, which was fully exploited by the Soviets. They send 69th Army to push through the gap all the way to Kharkov. Germans had no other choice than to split the Großdeutschland Division into three separate battle groups in order to back up the wobbling 168th Infantry and 2nd SS-Panzer Corps. The strongest of these battle groups was the one named as "Strachwitz".  By this far the battle group was the biggest one Strachwitz had ever commanded. 

The Panzer Graf did not hold on and wait for things to happen. No, he seized the initiative and let his high professionalism, courage and use of innovative, if sometimes unorthodox, methods to lead the way to success. By studying three different examples of his methods one can form a picture of his brilliance. Strachwitz used the long range capabilities of  his Tiger's cannons as well as two individual trickery to cope with overwhelming enemy. In Perekop Strachwitz with his Tiger company saw an incoming large Soviet tank formation far ahead on the steppe. He quickly gave orders to take ambush positions and to wait for command to open fire. Some Tiger crews, in a brink of losing their nerves, watched unsuspicious enemy tank column getting nearer and nearer from the horizon with no authorisation to open fire. Suddenly Strachwitz's voice was heard over the radio: Feuer frei! Nine enemy T-34/76s and one KV-1 tank were left burning on the battlefield with no German losses. Remaining enemy tanks fled the scene.

The war diary of the Großdeutschland's 13th company of the Panzer Regiment stated on the 27th of March 1943 as follows: "Usually the first shot scored a hit at ranges between 600 to 1000 metres. At these ranges panzergranate penetrated the frontal armour with devastating results, destroying also the engine of the tank located in the back of the vehicle."

Tigers on the hunt

It was snowing and roads were slippery for the panzer drivers when Strachwitz's troops took the village of Popov. Soviets tried instantly to recapture Popov by sending in a reinforced tank battalion of 30 T-34/76 tanks.  Strachwitz divided his panzers to two groups: first was to form a defensive line to counter incoming enemy. The second was to make a pincer move and get into the back of the enemy.  The plan worked well and as the second group had Soviet tanks in their crosshairs they fired a salvo. Totally surprised Soviet tankers turned their turrets to six o'clock to face the treat.  It was the moment the first group had waited for: now it was their turn to fire a salvo at the most vulnerable armour of the enemy tanks, their rear plates. The outcome of the battle was evident, 28 tanks out of 30 were destroyed while only two managed to escape.

Even if Strachwitz's Tigers were temporarily out of battle condition, that couldn't stop him. He arranged an ambush by setting up a special decoy team out of couple of PzKpfw IIIs and SdKfz 251 halftracks. These lured pursuiting Soviet tanks to a prearranged position, where German PzKfpw IIIs, IVs and StuG 40s opened fire hitting the side armour of enemy tanks at point blank range. Again the Soviet tanks had no chances of survival.

The Third Battle of Kharkov

The Third Battle of Kharkov took place between the 19th of January and the 15th of March, 1943. For Strachwitz it had been quite a successful one, for his merits he received swords to his ritterkreuz.  It has been estimated that this battle cost the Red Army huge casualties of 154 000 troops (dead and wounded) and some 1000 tanks, not to mention 20 000 dead civilian inhabitants of Kharkov. Losses for Wehrmacht were 11 500 troops but annoyingly Bagnodas doesn't supply us with the exact figures of KIA and WIA proportions or any figures concerning German tank losses. As the Red Army had stretched its supply lines to the extreme, losses were mounting and the spring thaw, the Rasputitsa, was beginning,  the front in Ukraine stabilized. Kharkov was firmly in the German hands. The Großdeutschland Division was once again sent to the rear for rest and refit.

A Conspirator

A growing dissatisfaction had been evolving among the officer core of the Wehrmacht against the way National Socialists were waging the war. Several incidents had been starting to compromise the trust, notably the infamous "Komissarbefehl", the Commissar Order, which dictated all communist commissars to be shot on the spot of their captivity. In the 16th Panzer of General Hube, however, this order was not followed. Many individuals in the Wehrmacht, especially officers who had had some access to the general situation, blamed Hitler and Göring for the disaster of Stalingrad. These were also concerns for Strachwitz as he tried to understand what had happened to him and to the German Army. Sacking the qualified leader of the XIV Panzer Corps, von Wietersheim, by Hitler, only gave Strachwitz a personal motive to start doubting the skills of the Führer himself.

Bagnodas quotes the first published Strachwitz biography (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein Leben für Deutschland, Rastatt 1962) by giving us an insight what was troubling him at the time. This is the comment Strachwitz gave right after the successful medical evacuation flight from the Kessel of Stalingrad. He said: "The day I abandoned my comrades into a hopeless situation... I firmly decided to invent a way to let loose our military leadership from the power of Hitler and liberate the political life of Germany from its burdens."

Before the battle of Kharkov, early in the 1943, Strachwitz took part in a conspiracy plot to arrest Hitler and put him in trial for war crimes. The plan was called "The Poltava Plot". Strachwitz was to form a small, but loyal panzer unit out of Großdeutschland's panzer regiment to arrest Hitler as  he was to make a front line visit to Poltava. The plot never worked as Hitler changed his plans and instead flew to Manstein's HQ in Zaporozhye.

Interestingly enough, an another member of Großdeutschland Division had a major role in suppressing the von Stauffenberg coup on the 20th of June, 1944 in Berlin. Major Otto Remer, commander of the Infantry Regiment of Großdeutschland took direct orders by the telephone from the Führer himself, out of Wolfschanze in Rastenburg, to crush the conspirators. Hitler and the Third Reich were saved, at least for the moment. In the aftermath of the 20th of June Strachwitz got his name into the files of Gestapo. He was, however, not arrested and no consequences ever fell upon him. It's probable that early, pre 1933, party membership, membership of the SS and the favour of Himmler saved him.


Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.

Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.


Pictures Wikimedia Commons

lauantai 20. joulukuuta 2014

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 2/3

Kotimaahan toipumaan lähetetyllä von Strachwitzilla oli aihetta olla hyvin tyytyväinen vuoden 1942 saavutuksiinsa. Hänet oli palkittu Rautaristin ritariristillä ja myöhemmin hänelle myönnettiin lisäksi tammenlehvät ritariristiin. Hän oli taisteluillaan saanut itselleen joukkojen keskuudessa kunnianimen Der Panzer Graf, Panssarikreivi. Toivuttuaan Breslaussa Stalingradin haavoittumisestaan, Panssarikreiviä odottivat uudet tehtävät ja yksiköt. Stalingradissa tuhoutunut 16. PD perustettiin uudelleen, kuten useat muutkin 6. armeijan yhtymät. Panssarikreivi kuitenkin määrättiin talvella 1943 Wehrmachtin Groẞdeutschland valiodivisioonaan, sen panssarirykmentin komentajaksi.

Groẞdeutschland -divisioona oli laajentunut 1921 perustetusta Berliinin Pääesikunnan kaartinkomppaniasta, jonka tehtävänä oli ollut vartio- ja paraatipalvelus, rintamakelpoiseksi jalkaväkirykmentiksi vuoteen 1939 mennessä. Osoituksena valiojoukon asemasta yksikön univormujen kauluslaattoihin oli kirjailtu tyylitellyt GD-kirjaimet. Rykmentin virallisena tunnuksena oli saksalaisten teräskypärän, M35 Stalhhelmin sivuprofiili. Koko sodan ajan Groẞdeutschland pidettiin tavallisia Wehrmachtin divisioonia paremmin varustettuna ja sen yksiköt määrävahvuisina. Menestyksekkään Ranskan sotaretken jälkeen, elokuussa 1940 rykmentti sai Wehrmachtissa harvinaisen oikeuden käyttää hihanauhaa. Operaatio Barbarossaan Groẞdeutschland osallistui Keskustan Armeijaryhmässä ja taisteli lopulta Moskovan edustalla Tulassa yhdessä berliiniläisen, Karhu-divisioonaksi kutsutun 3. PD:n kanssa. Tappiot olivat raskaat, rykmentin pataljoonien miesvahvuudet olivat laskeneet alle 50 % määrävahvuudesta. Groẞdeutschland vedettiin Saksaan lepoon ja täydennettäväksi.

Huhtikuussa 1942 Groẞdeutschland muutettiin motorisoiduksi divisioonaksi ja sitä laajennettiin uusilla yksiköillä. Divisioonaan liitettiin toinen jalkaväkirykmentti, kahden komppanian vahvuinen panssaripataljoona, pst-, it- ja tiedustelupataljoonat ja kolmen patteriston tykistörykmentti. Lisäksi viesti- ja huoltoyksiköitä vahvistettiin. Uudessa kokoonpanossaan Groẞdeutschland oli varsin iskukykyinen joukko-osasto. Se vastasi käytännössä tavallista Wehrmachtin panssaridivisioonaa, mutta jostain syystä haluttiin pitää kiinni sen motorisoituun jalkaväkidivisioonaan viittaavasta nimestä. Iskukykyä koeteltiin vuoden 1942 kesähyökkäyksessä, jossa Groẞdeutschland taisteli Voronezissa, Donin Rostovissa ja Rzevissä. Divisioonaa käytettiin kuin palokuntaa, siirtäen sitä aina uhatulle rintamanosalle. Käytäntö aiheutti raskaita tappioita ja ennen pitkää Groẞdeutschlandia ei pidetty enää rintamakelpoisena. Oli jälleen aika siirtyä täydennettäväksi Saksaan.

Talven 1943 täydennys kasvatti divisioonan  tosiallisesti panssaridivisioonaksi. Groẞdeutschland sai toisen panssaripataljoonan ja komppanian uusia raskaita PzKfpw VI Tiger Ausf H -vaunuja.

PzKpfw VI Tiger Ausf H 

Tiikerin 8,8 cm KwK 36 L/56 oli toisen maailmansodan parhaita ja tarkimpia kanuunoita. Sen panssarinläpäisykyky oli riittävä kaikilta käytetyiltä ampumaetäisyyksiltä ennen JS-2 vaunun ilmestymistä rintamalle. Perusammuksena käytetyn PzGr. 39:n läpäisykyky 2000 m päähän oli huikeat 83 mm ja tavallisimman ampumamatkan 1000 m  yli 100 mm.  Hyvä läpäisy perustui ammuksen painoon (10,2 kg) ja toisaalta sen suureen lähtönopeuteen (800 m/s). Näin ammuksen kineettinen energia riitti vaivatta saavuttamaan läpäisyn T-34:n etupanssarointiin. Kanuunan tarkkuus oli omaa luokkaansa: osuman todennäköisyys taisteluolosuhteissa PzGr. 39 kranaatilla oli 2000 m matkalla 50 % ja 1000 m jopa 93 %.  Osaltaan kanuunan tarkkuuteen vaikutti sen ammustarvikkeissa käytetty sähköinen nalli, joka takasi tavallista iskunallia tasaisemman laukauksen.

Kanuunalle tehtiin myös PzGr. 40, eli wolframiydinammus, jolla oli edellistäkin paremmat suoritusarvot. Sitä kuitenkin käytettiin harvemmin, koska PzGr. 39:n huomattiin olevan täysin riittävän. Itse asiassa kanuunan sirpalelaukauksellakin tuhottiin vastustajan vaunuja. Ampumatarvikevalikoimaan kuului vielä ontelokranaatti PzGr. 39 HL. Sen läpäisykyky pysyi kaikilla ampumamatkoilla samana (90 mm), mutta osuman todennäköisyys laski jyrkästi ampumamatkan kasvaessa. Pitkällä 2000 m matkalla se oli vain 20 % ja 1000 m matkalla 63 %. 

Tiikerin panssarointi oli omaa luokkaansa. Etupanssarin paksuus oli jopa yli 100 mm ja sen ansiosta vaunu suojasi hyvin miehistöään ja säilyi taistelukelpoisena. Panssaroinnin suunnittelussa oli kuitenkin tehty perusvirhe: koska Tiger I oli kuin suurennettu ja vahvistettu PzKpfw IV, niin sen panssarit olivat suorat, lähes 90 asteen kulmassa. Tämä aiheutti sen, että riittävän panssarisuojan saamiseksi vaunun paino nousi ongelmalliseksi. Tiikeri olikin koko palvelusaikansa alitehoinen ja vaati paljon huoltoa.

Tiikerin panssari kesti, ei läpäisyä!

Divisioonan Tiger -komppania kasvoi myöhemmin täydeksi pataljoonaksi. Panssarikreivin tehtävänä divisioonassa oli komentaa sen Tiikeri-pataljoonaa. Eikä hän huonosti pataljoonaansa komentanutkaan: Groẞdeutschlandin Tiikerit tuhosivat koko sodan aikana 1034 vihollisvaunua ja saavuttivat voittokertoimen 16,67. Suurin osa vaunuista tuhottiin Panssarikreivin komentaessa yksikköä. Täydennetty ja määrävahvuinen divisioona oli valmis rintamalle ja se saikin komennuksen siirtyä Belgorodiin Ukrainaan.

Harkovan kolmas taistelu

Ukrainassa Groẞdeutschland liitettiin erillisosasto Lanziin. Kenraali Hubert Lanzin komentamaan erillisosastoon kuului sen toisena yksikkönä 168. jalkaväkidivisioona (168. ID). Erillisosaston tehtävänä oli auttaa II SS-Panssariarmeijakuntaa Harkovan puolustuksessa. SS-Kenraali Paul Hausserin komentama Armeijakunta oli parasta, mitä Saksalla oli asettaa taisteluun. Sen muodostivat kokeneet Waffen-SS rintamaveteraanit kolmessa panssarikrenatööridivisioonassa: Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich ja Totenkopf.

Stalingradin taistelun päätyttyä 6. armeijan tuhoutumiseen Puna-armeijan hyökkäys jatkui kohti länttä. Uutena tavoitteena oli vallata Kursk ja Harkova. Taistelu Harkovasta oli saksalaisille loistava taktinen voitto, itse asiassa se oli heidän viimeinen voittonsa Puna-armeijasta. SS-panssariarmeijakunnan komentaja Hausser vetäytyi vastoin Hitlerin nimenomaista kieltoa Harkovasta ja vältti näin joukkojensa saarrostuksen. Seuraavassa vaiheessa saksalaiset vuorostaan saartoivat ja tuhosivat Harkovan vallanneet neuvostojoukot. Voittonsa ansiosta Hausser sai pitää asemansa, eikä häntä rangaistu Führerbefehlin rikkomisesta.

Taistelun alku helmikuussa 1943 ei ollut saksalaisille lupaava: huonosti liikkuva 168. ID oli lähellä murtua Puna-armeijan panssareiden hyökkäyksen alla. Groẞdeutschlandin apu vakiinnutti aluksi tilanteen, mutta jopa valiodivisioona joutui taipumaan ylivoiman edessä. Tätä 168. ID ei enää kestänyt, vaan se romahti ja pakeni kohti länttä. Näin myös Groẞdeutschland joutui perääntymään. Rintamaan syntyneestä aukosta Neuvostoliiton 69. armeija hyökkäsi kohti Harkovaa. Syntyneessä uhkaavassa tilanteessa Groẞdeutschland jaettiin kolmeen taisteluosastoon. Näiden tehtävänä oli tukea 168. ID:aa ja,  alistettuna II SS-PsAK:lle, Harkovan puolustusta. Voimakkain kolmesta taisteluosastosta oli nimeltään "Strachwitz".  Se oli Panssarikreivin komentamista joukko-osastoista siihen mennessä suurin.

Luonteelleen ominaisesti Panssarikreivi ei jäänyt odottamaan tapahtumien kehitystä.  Hän otti aloitteen haltuunsa. Panssarikreivin korkea ammattitaito ja rohkeus tulevat hyvin esille kolmen yksittäisen taistelun metodeja tutkimalla. Hän käytti hyväkseen Tiikereiden 8,8 cm KwK 36 L/56 -kanuunoiden pitkää kantamaa ja kahta erilaista juonta saadakseen yliotteen neuvostopanssareista. Panssarikreivi valtasi Tiikeri-komppaniallaan Perekopin ja näki kaukana arolla vihollisen panssarimuodostelman. Tiikerit ajettiin korkealle väijytysasemiin. Saksalaisvaunuista tietämätön vihollinen tuli lähemmäksi, joidenkin Tiikereiden miehistöt odottivat jo hermot kireällä Panssarikreivin tulikomentoa. Suuren metsästäjän kärsivällisyydellä Panssarikreivi odotti, kunnes viholliset olivat sopivassa kohdassa ja antoi tulikomennon. Pitkänmatkan ammunnan seurauksena yhdeksän T-34/76 Sotkaa ja yksi KV-1 Klimi jäivät tuhottuna kentälle. Vihollisella ei ollut mitään mahdollisuuksia vastarintaan.

Groẞdeutschlandin panssarirykmentin 13. komppanian (Tiger I) taistelukertomus 27. maaliskuulta 1943 toteaa seuraavasti: " Enimmäkseen ensimmäinen laukaus osui 600-1000 metrin päästä. Niiltä etäisyyksiltä panssarikranaatti läpäisi etupanssarin ehdottoman tuhoisin seurauksin ja tuhosi myös perässä olleen moottorin".

Tiikerit metsästävät

Popovin kylän taistelussa sääolosuhteet olivat vaikeat, sankka lumisade ja liukkaus saattoivat ajajien taidot koetukselle. Panssarikreivin joukkojen vallattua kylän Puna-armeijan vahvistettu panssaripataljoona lähti vastahyökkäykseen kohti Popovia. Saksalaisten vaunut jaettiin kahteen osastoon: ensimmäinen muodosti puolustuslinjan kylään ja toinen kiersi hyökkäävien neuvostovaunujen selustaan. Selustaan kiertäneet vaunut ampuivat yhteislaukauksen hyökkäävien Sotkien takapanssareihin. Jäljelle jääneet vihollisvaunut käänsivät torninsa uutta uhkaa kohtaan, vain saadakseen kylässä odottaneiden vaunujen yhteislaukauksen takapanssareihinsa. Hyökkäävistä Sotkista 28 tuhottiin kahden päästessä pakenemaan Panssarikreivin Tiikereiden murhaavalta tulitukselta. Edes Tiikereiden tilapäinen taistelukelvottomuus ei pysäyttänyt Panssarikreiviä: hän muodosti muutamasta PzKpfw III -vaunusta ja SdKfz 251 -puolitelavaunusta houkutusosaston, joka johdatti takaa ajavat vihollisvaunut ennalta sovittuun väijytykseen, jossa PzKpfw IIII, IV ja StuG 40 -vaunut tuhosivat ne lähietäisyydeltä.

Harkovan kolmas taistelu

Harkovan taistelu käytiin 19.2. - 15.3.1943 välisenä aikana. Alkava kevään liejukausi - Rasputitsa - ja venäläisten tappiot ja venyneet huoltolinjat rauhoittivat lopulta rintaman. Maaliskuun lopulla Panssarikreivi sai loistavasta toiminnastaan  miekat ritarinristiinsä. Koko Wehrmachtissa vain 27 sotilaalle myönnettiin tämä kunnianosoitus.  On arvioitu, että Harkovan 3. taistelu maksoi Puna-armeijalle noin 154 000 sotilaan ja 1000 panssarivaunun tappiot, Harkovan siviilejä menehtyi taisteluiden keskellä 20 000. Wehrmacht menetti noin 11 500 sotilasta, mutta harmillisesti kirja ei kerro saksalaisten vaunumenetyksiä. Niitä ei löytynyt muistakaan lähteistä. Harkovan taistelun jälkeen Groẞdeutschland siirrettiin rintamalta lepoon ja täydennettäväksi.


Wehrmachtin upseeriston piirissä oli ilmennyt lisääntyvää tyytymättömyyttä kansallissosialistien sodankäyntitapaa kohtaan viimeistään operaatio Barbarossasta lähtien. Bagnodasin tietojen mukaan myös Strachwitz liittyi Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Päätös ei ollut hänelle helppo, pikemminkin se oli tulosta pitkästä prosessista. Sen osia olivat mm. Hitlerin pahamaineinen "Komissaarikäsky", jota ei kenraali Huben 16. PD:ssa kuitenkaan noudatettu,  XIV panssariarmeijakunnan pätevän komentajan von Wietersheimin erottaminen Hitlerin määräyksestä ja 6. armeijan kylmäverinen hylkääminen kuolemaan Stalingradissa.

Kirjan sivulla 254 lainataan aikaisemmasta Strachwitzin elämänkerrasta (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein leben für Deutschland, Rastatt 1962) hänen tunnelmiaan Stalingradin evakuointilennon jälkeisenä päivänä seuraavasti: "Sinä päivänä, jona hylkäsin toverini toivottomaan tilanteeseen... päätin vakaasti keksiä keinon, jolla sotilasjohtomme päästetään irti Hitlerin vallasta ja Saksan poliittinen elämä vapautetaan ikeestä".

Ei siis ole yllättävää, että Panssarikreivi oli alkuvuonna 1943, ennen Harkovan kolmatta taistelua,  mukana nk. "Pultavan-juonessa".  Sen mukaan hänen komentamansa pieni Groẞdeutschlandin riveistä koottu panssariyksikkö pidättäisi rintamavierailulle tulevan Hitlerin ja toimittaisi hänet oikeuden eteen. Suunnitelma kariutui Hitlerin muutettua matkakohdettaan Pultavasta von Mansteinin esikuntaan Zaporizzjaan.

Salaliittoon ja Hitlerin murhayritykseen liittyy mielenkiintoinen detalji: mies joka kukisti kriittisellä hetkellä Berliinin salaliittolaiset ja näin säilytti Hitlerin vallan oli Groẞdeutschlandin jalkaväkirykmentin komentaja majuri Otto Remer. Heinäkuun 20.1944 murhayrityksen jälkimainingeissa Strachwitzin nimi oli esillä Gestapon muistioissa. Hänet kuitenkin pelasti tutkinnalta puolueen aikainen, ennen vuotta 1933 hankittu jäsenyys, SS-järjestön jäsenyys, maine sotasankarina ja suosio Himmlerin silmissä.


Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.
Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.


Kuvat: Wikimedia Commons

maanantai 24. marraskuuta 2014

Bagnodas, Raymond: The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf" - part I/3

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! In a nutshell, this is all what this book is about. However, Raymond Bagnodas has taken for himself a bit challenging task to depict the life of Count Hyazinth Strachwitz von Groß-Zauche und Cammienetz.  As we know all war diaries and other documents of the 16th Panzer division were destroyed alongside the division on the banks of Volga. Likewise during the chaotic last year of the WW II no war diaries could be maintained. Things being like this, it is hard to produce a comprehensive and solid biography. Bagnodas tries to evade this by describing general events on the Eastern front and within the current unit where the Panzer Graf is serving. This, in the end, however, leads into a strange composition where the reader occasionally lost his sights on the Panzer Graf.

There are plenty of books about famous German panzer aces, we have read about Michael Wittmann, Otto Carius or Heinz Guderian. This book, even with its flaws, is a valuable account on the life and amazing service career of the Panzer Graf in the Panzerwaffe. His life was unusually eventful, if even dramatic and for sure it took a lot of self-restraint and will power to pull through all the hardships that came along.  One major shortcoming of the book is definitely the low amount or near absence of the study of tank technology and its development alongside the world war. That's why I have augmented the review with some data concerning tank gunnery and ballistics.  

The early days

Hyazinth von Strachwitz was born in Gross Stein of Silesia on July 30th, 1893. His family were rich land owning aristocrats who had the 700 years old tradition of naming their oldest son after the Saint Hyacinthus of 1594. Thus, we may learn, the family was Catholic by the religion. Living in the German Empire it was quite obvious for young Hyazinth to choose military career in the Imperial Kaiser's Army. Furthermore, as it later became evident, he was well suited for the task. He graduated from the prestigious Lichterfelde Cadet Academy only to get a commission in the Garde du Corps cuirassier regiment as a leuntnant. He had made friends in the Lichterfelde, most notable of them was Baron Manfred von Richthofen, the future Red Baron. Another notable graduates before Strachwitz were Heinz Guderian, Erich von Manstein and Hermann Göring.

As the First Wold War broke out, it was  Strachwitz who just couldn't wait to get to the frontline action. This suited more than well his character, which was bold and ready to execute the most unconventional solutions if needed. His career in the Great War was spectacular, if brief.  As a cavalry scout he and his team spread havoc behind the French lines. Despite skill and courage he was caught as a prisoner of war by the French. To make matters worse, he and his men were wearing civilian clothes. Strachwitz was sent to a special camp to wait court marshalling for espionage. After unsuccessful escape attempts his treatment got very harsh and this led his health to deteriorate. In order to avoid his death the French sent him to Geneva to get special medical treatment for septicaemia. Treatment was a success and he got his strengths back. Strachwitz masked himself a lunatic to avoid bitter return to French POW camp. Swiss authorities swallowed the bait and send him to a Swiss mental asylum.  The Great War was over for him.

Germany didn't offer much for Kaiser's soldiers returning home after a war lost. The country was in a chaos: internal power struggle led into red revolutions. Strachwitz joined the Freikops cavalry guard and did fight to suppress reds in Berlin. Versailles peace treaty did set up territorial claims by the Poles and Czechs. In Upper-Silesia Strachwitz joined local Freikorps with his brother in order to protect Groß-Stein and Annaberg areas from the Polish mob. Weimar republic was weak and even more suppressed by the French and Brits not to intervene. After unsuccessful referendum clashes broke out between Freikorps and Polish militia. Multiculturalism led into a war.  Extremely fierce fighting took place around Annaberg hill, where there was a monastery and a hill top dominating the river Oder valley. Other voluntary forces, such as Oberland from Bavaria, came to help local Germans. Combined Freikorps and Oberland forces recaptured Annaberg and defeated Polish militia by the experience gained from the Great War trenches. With Oberland Korps fought some future top brass SS leaders, such as Heinrich Himmler and Sepp Dietrich. Strachwitz was personally very proud of his commitment and performance in the cadres of Upper-Silesian Freikorps and especially of the campaign of the Annaberg for the rest of his life.


Another World War breaks out

Between the two World Wars Strachwitz concentrated on management of his family estate and farming as a living. He did join in the Reichsheer’s Cavalry Regiment as a reserve officer and the Nazi party. Joining the party was a political statement against communism, Strachwitz did not have any racial agendas to follow. Rebirth of the German Army in 1934, now as the Wehrmacht, introduced Strachwitz with the idea of armoured warfare. He did like what he saw and in no time had his application accepted to join the ranks of the 1st Panzer Division and its 2nd Panzer Regiment. The 1st Panzer became his basic unit with which he soldiered from Poland until the Balkans campaign. This period did not mix him with frontline battles. Strachwitz was more than busy by keeping the tracks of panzers rolling and guns blazing by taking care of the logistic services. His time would come to prove himself as a true armoured warrior, for it was time to prepare the Wehrmacht for the execution of the Operation Barbarossa.

The main goal of the ambitious Operation Barbarossa was to terminate the ability and will of the Soviet Union to wage war against Germany. Just as von Clausewitz had formulated it. In order to achieve all this three huge army groups were established. The main striking capacity of army groups were four panzer groups. These were mechanized or at least motorized formations capable of independent fighting. The 1st Panzer Group, under command of von Kleist, was attached to the Army Group South. The 1st Panzer Group had five panzer and three motorized divisions. This meant they had some 600 Panzer III tanks, which at the time being, were the only battle worthy ones in the German inventory. Bagnodas doesn't analyze which sub-models Germans had in service at time, nor do we know exactly what sub-model of Panzer III was used by Strachwitz. The reader is forced to conclude technical details by combining individual fractions of data out of the text. It has its meanings to know which sub-model was used by the Germans since they confronted two brand new Soviet tank designs which caused them a lot of trouble, namely the KV-1 and T-34/76 tanks. Both of these were better armoured and armed than any German model. In order to fight these Soviet tanks with Panzer III, it certainly made the difference which sub-model was being used.


In the opening phase of Operation Barbarossa, summer and autumn 1941, Germans had two armament options to use for tank duels:  3,7 cm KwK 35/36 L/45 and 5,0 KwK 38 L/42 cannons. Early Panzer III models, Ausf E and early F, had 3,7 cm cannons which were totally useless against new Soviet designs - no penetration could be achieved at any distances. Panzer crews gave the cannon a nickname "Panzerknocker". Newer sub-models, such as Ausf F, G, H and to a some extent early J, had better performing 5,0 cm cannons. However, German panzer crews made a horrifying discovery: even with their 5,0 cm cannons they could achieve penetration only by shooting extremely and suicidal close distances or by aiming side or rear armour plates.  The best projectile Germans had, PzGr.40 with tungsten core,  had maximum muzzle velocity of 1050 m/s and it had average penetrating performance against rolled homogenous steel armour at 30 degree angle from the vertical as follows: 500 meters 55 millimetres and 100 meters 94 millimetres.  The frontal armour of  the T-34/76 was only 45 millimetres thick, but as it was laid back at 30 degrees angle, it was three times stronger than normal plate at 90 degree angle. This meant German panzers had to get within the range of 500 - 100 meters to ensure penetration.   

PzKfpw III Ausf H, this time in the Western Desert.

Next year Panzer III Ausf J late, L and M had even better and longer barrelled 5,0 cm KwK 39 L/60 cannons (muzzle velocity 1180 m/s, penetration at 30 degrees angles 500 m 72 mm and 100 m 130 mm). On the other hand, the Soviets had by that time increased the frontal armour of newer sub-models of T-34/76 from 45 mm up to 70 mm.  So even the new and more powerful cannon for the last tank versus tank models of Panzer III did not solve the basic shortcoming of its design: the lack of penetrating power. Panzer III, with all sub-models, was destined to be inferior to T-34/76 all its service life. This can be used as a statement to underline and emphasize the skills of Strachwitz as he had to fight and made his astonishing combat record with inferior equipment! 

PzKfpw III Ausf J with 5,0 cm KwK 39 L/60. 24. PD, 1942.
As the Operation Barbarossa finally started Count Strachwitz was serving in the ranks of 16th Panzer Division which was attached to XIV Panzer Korps. The main objective for the 1st Panzer Group was to cut through Soviet border defences and to advance deep into the Ukraine. At first 16th Panzer, commanded by General Hans Hube,  was kept in reserve. Strachwitz served as a commander of the second panzer battalion of the 16th Panzer's panzer regiment.  Usually battalion commander had a special Befelswagen, or command tank, which did not have a cannon but a machine gun and enforced radio equipment. Battalion commander  would follow up the front panzer company with his command tank. This did not suit Strachwitz.  Oh no, he  did not like the Befelswagen and used normal cannon equipped panzer instead. Besides he wanted to command his battalion by following the front panzer squad. Sometimes he was even in the very front panzer to monitor battlefield. What an extraordinary character he was indeed. In the heat of the battle he was often seen commanding his panzers half way out of the commander's turret. That was extremely dangerous practice, no wonder he was injured 14 times.

The advancing phase of the Operation Barbarossa was often pictured as hi-tech "Blitzkrieg" or lightning war by the German propaganda apparatus. That couldn't be further away from the front line reality in Ukraine. Soviets had concentrated their best troops against Germans namely in Ukraine, presumably to defend huge industrial capacity and vast grain fields of Ukraine. Advancing German troops met with fierce Soviet counter attacks and offensives, rain that virtually made roads pretty much useless and vastness of Ukrainian steppe. In the end of June 1941 there was a huge tank battle near Dubno with 250 German and 720 Soviet tanks. Actually it remained to be the biggest tank battle until 1943 Kursk offensive. Germans trying to encircle Dubno had to switch into defence mode as the Soviet 8th Motorized Corps, with two tank divisions with fearsome T-34/76 tanks, charged against surprised 16th Panzer. It was time for Germans to get encircled.  In fact, it was quite close for the 16th Panzer to get altogether destroyed by the Soviets. Strachwitz as leader of recon detachment had his day! As a former cavalryman he fully understood the meaning of movement and fire. Strachwitz quickly cut through Soviet lines and entered their rear area. There he, with his Panzer III tanks, caused havoc and panic over the surprised enemy.  Soviets started to lose momentum and initiative. Soon they turned their tanks 180 degrees and headed east. Hube and his 16th Panzer were saved. Actually Strachwitz was applying old cavalry lessons he had learned in France at the opening stages of the Great War - only this time he had switched horses to panzers.  

KV-1 model 1941.
Der Panzer Graf took part in the great encirclement battle of Kiev as a member of the southern panzer pincer force. Late in the autumn 16th Panzer had to help Waffen-SS Wiking Division in a dire straits near river Mius. The year 1941 ended for 16th Panzer in the carefully prepared winter position at the western banks of river Mius. 

Der Kessel - The Cauldron

Panzer Graf had had a leave in Heimat, or homeland, and as he got back to the 16th Panzer he was promoted to a rank of a Lieutenant Colonel of the reserve. It meant he was officially capable of commanding his panzer regiment if such a need should occur. Another significant development was the introduction of a new sub-model of the Panzer IV tank. The new Panzer IV Ausf F2 or even G was actually an up gunned version of the old basic construction. Former Ausf D or F1 had a short 7,5 KwK 37 L/24 infantry support gun.  It had very low muzzle velocity of 385 m/s and likewise poor armour penetration capability of just 39 mm at 500 m and respectively 41 mm at 100 m at angles of 30 degrees. Old Panzer IV could not fight and survive new Soviet KV-1 and T-34/76 models. On the other hand, by the German panzer doctrine, it was not even meant to fight other tanks - it was the duty of Panzer III. Old Panzer IV had a High Explosive Anti-Tank round, but it was primarily meant for self defence and against pillboxes. 

Old PzKfpw IV Ausf F1 and Ausf F2 with 7,5 cm Kwk 40 L/43.

The new Panzer IV variant gave enormous rise to the firepower with its long barrelled 7,5 KwK 40 L/43 cannon. Its muzzle velocity was  740 m/s and penetration ability was enough to enable it to meet its opponents on equal terms. At 500 m it could penetrate 91 mm and at 1500 m still astonishing 72 mm. This meant that Germans could destroy T-34/76 tanks at all normal combat distances. Some issues still remained: thin and unsloped armour as well as narrow tracks which limited manoeuvrability. And then, of course, the worst problem of all: German armaments industry couldn't meet the ever increasing demand of the fronts for new panzer deliveries.  In May 1942 16th Panzer was reinforced and thus it had 140 operational panzers. Odd enough, some of the panzers were already obsolete and not battle worthy Panzer II models. This was the composition for the 16th Panzer as it headed for its assignment in the Operation Blau, the conquest of rivers Don and Volga. At this stage the city of Stalingrad had no great significance - primary goal was to stop and harass all supply and raw material shipping down the Volga.

Bagnodas does not tell us any information about the model of tank which was used by the Panzer Graf on his way to Volga. Perhaps he already had the new Panzer IV Ausf F2 or G, since some of the described shooting ranges do imply that. During the advance he met with a cunning Soviet "weapon" near the river Oskol: mine dogs running towards trying to get underneath the panzers and detonate explosives carried on their backs. On the open steppe there were few hideouts and it didn't take long for a squad of Panzer IIIs to hunt down dog instructors. 

XIV Panzer Korps fought its way across river Don and was getting closer to Stalingrad. In the 23rd of August troops led by the Panzer Graf reached Gumrak airfield. Surprise was total, Soviets couldn't expect to see Germans so deep in their rear. Little did they know about the character of the Panzer Graf! Airfield was left in flames and smoke as Panzer Graf led his troops to carry on. Some estimates claim Panzer Graf had destroyed with his troops as many as 150 enemy aeroplanes. On a bold swing they pushed themselves through the northern districts of Stalingrad and industrial centre of Rynok all the way to the western banks of the mighty river Volga. Panzer Graf's battle group was the first German unit to reach their goal. The success came with a new danger and risk for the entire 16th Panzer. The division had made a tremendous advance of 80 km in a day, but at the same time motorized infantry divisions (3rd and 60th Mot) had stayed behind the progress. Despite of this 16th Panzer tried to capture the Tractor Factory (STZ) via Spartanovka. The effort was met with stiff Soviet resistance and even a counterattack made by brand new products out of the lines of the STZ,  T-34/76 tanks.

The main forces of the XIV Panzer Korps as well as the whole 6th Army were far behind the 16th Panzer. Situation started to develop threatening for the entire 16th Panzer so Hube had no other alternative than to organize a defensive perimeter and to stay firm. The entire division was encircled, to make matters worse the supply line had broken. For now on division had to rely on air supply by the Luftwaffe. The consumption of ammunition became seriously high and air drops couldn't fill the demand. As the petrol reserve got very low, Hube faced a grim decision to make. If division stays on the Volga, there is a risk of it being eliminated by the Soviets or if division attempts to brake west it will act against the Führerbefehl with all following consequences. For Hans Hube odds were all against. Before he and his subordinates, in a meeting to solve this dilemma, had to reach a decision, one of their own divisions, 3rd Motorized, fought its way through to isolated 16th Panzer. To make the day, 3rd Motorized had alongside a supply column of more than 200 lorries. 16th Panzer managed to accomplish what later was tried to handle by the entire 6th Army.  

The crisis for the 16th Panzer was yet not over by the arrival of the 3rd Motorized. There was still a huge gap of 50 km between the Volga bank and the main forces of the 6th Army. Defensive battles followed each other. Panzer Graf quite against his character was forced to stay on the defensive. Division lost its panzers and tankers ever increasing numbers. Yet not a straight and deceive victory was seen. Wearing street fighting had been going on for months and winter was coming. Then the inevitable happened: Soviets launched their Operation Uranus on November 19th which was to capture almost a hole German army encircled.  

Encirlement of the 6. Army in Stalingrad.

 Paulus, the commander of the 6th Army, sent all available panzer units to deal with the Soviet breakthrough. In a complete confusion German manoeuvres were doomed to failure. For instance the 16th Panzer was cut into two halves by the Soviet tank pincers.  Panzer Graf stayed inside the pocket or the cauldron of Stalingrad - Der Kessel. Sometime after the encirclement the Panzer Graf got seriously injured in one these chaotic battles. He did not want to be evacuated but to stay with his comrades. Eventually it was the order of his divisional commander Hans Hube that forced him to leave Der Kessel by airlift. The 16th Panzer stayed behind and perished with all hands, panzers, war diaries and archives.    


Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.



Wikimedia Commons

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä - osa I/3

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! Näin voisi kiteyttää Panssarikreivin historiikin toisessa maailmansodassa. Raymond Bagnodas on ottanut itselleen perin haastavan tehtävän kirjoittaessaan kreivi Hyazinth Strachwitz  von Groß-Zauche und Cammienetzin  elämänkerran. Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi on The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf". Nimi antaa vihjeen myös kirjan suurimmasta heikkoudesta: suurin osa niiden saksalaisyhtymien sotapäiväkirjoista ja arkistoista, joissa von Strachwitz palveli, joko tuhoutui rintamalla tai niitä ei sodan viimeisen vuoden sekasortoisissa olosuhteissa enää muodostunut. Strachwitzin ei myöskään tiedetä pitäneen päiväkirjaa. Kun kirjallisia lähteitä siten on perin niukasti, on kattavan ja sidosteisen elämänkerran kirjoittaminen vaikea tehtävä. Bagnodas paikkaa elämäntarinan aukkoja taustoittamalla sotatapahtumia kattavasti ja esittelemällä Panssarikreivin eri joukko-osastojen vaiheita. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että aika ajoin lukija kadottaa yhteyden kirjan päähenkilöön.

Monissa teoksissa on esitelty saksalaisten tunnetuimpien panssariässien vaiheita. Bagnodasin kirja avaa puutteineenkin vähemmän tunnetun, mutta silti vaikuttavan uran tehneen panssarikomentajan taisteluja ja elämää. Näin se lunastaa paikkansa ja on arvokas osa toisen maailmansodan historiankirjoitusta. Tiedossa olevan aineiston perusteella Panssarikreivin elämä oli hyvin mielenkiintoinen, siihen mahtui dramatiikkaa ja se vaati melkoista itsekuria ja tahdonlujuutta.  Koska kirjassa kuvataan panssariteknistä aselajikehitystä niukalti, olen taustoittanut sitä kirjan ulkopuolisista lähteistä.


Hyazinth von Strachwitz (yleinen lyhenne hänen pitkästä nimestään) syntyi  vauraaseen katoliseen maa-aatelissukuun 1893 Sleesian Groß-Steiniin.  Hänen erikoinen etunimensä juontui suvun perinteestä antaa esikoispojalle nimi vuonna 1594 pyhäksi julistetun dominikaanimunkki Hyacinthuksen mukaan. Koska elettiin Saksan keisarikunnassa, niin aatelisena nuoren Hyazinthin tulevaisuuden ammattina sotilasura oli todennäköisin. Niinpä Sleesian Wahlstattin esikadettikoulun jälkeen Hyazinth, ollessaan 15-vuotias, pyrki ja pääsi opiskelemaan Groß Lichterfelden arvostettuun kadettikouluun. Siellä kadeteista tehtiin upseereja ja herrasmiehiä erittäin kattavan teoreettisen, humanistisen, mutta myös fyysisen koulutuksen avulla. von Strachwitz valmistui luutnantiksi ja liittyi kaartin ratsuväkeen. Ennen häntä samasta kadettikoulusta oli valmistunut mm. Heinz Guderian, Erich von Manstein ja Hermann Göring.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 toi nuorelle luutnantille mahdollisuuden näyttää taitonsa. Hänen eskadroonansa kulki pääjoukon edellä tiedustellen vihollisen liikkeitä. Ennen pitkää hän johti joukkoaan pitkille ja uskaliaille kaukopartioretkille ranskalaisten selustaan. Eräällä näistä retkistä von Strachwitz miehineen jäi ranskalaisten sotavangeiksi. Monien pakoyritysten ja huonon, jopa hengenvaarallisen kohtelun jälkeen von Strachwitz siirrettiin Sveitsiin Genovalaiseen sairaalaan toipumaan verenmyrkytyksestä. Estääkseen palautuksen ranskalaisten vankileirille von Strachwitz esitti mielisairasta niin vakuuttavasti, että hänet lopulta siirrettiin sveitsiläiseen mielisairaalaan. Sota oli hänen osaltaan ohi.

Paluu sodan hävinneeseen Saksaan ei ollut helppo: maa oli poliittisessa ja taloudellisessa kaaoksessa, keisarikunta hajonnut ja Sleesiassa puolalaiset esittivät aluevaatimuksia. Berliinissä von Strachwitz osallistui kommunistien vallankaappausyrityksen kukistamiseen vapaajoukkojen (Freikorps) ratsukaartissa.

Sleesiassa tilanne kärjistyi, kun kansanäänestyksen alueen kohtalosta hävinneet puolalaiset aloittivat kansannousun. Ulkovaltojen painostama ja heikko Weimarin tasavalta ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. Ylä-Sleesian saksalaiset muodostivat omia vapaajoukkojaan, joilla puolustivat asuinalueitaan. Monikulttuurisuus ei toiminut, vaan se purkautui väkivallaksi kansanryhmien välille. von Strachwitz osallistui vapaajoukoissa mm. Annabergin luostarikukkulan hallinnasta käytyihin taisteluihin. Muita taisteluun osallistuneita tulevia SS-johtajia olivat mm. Heinrich Himmler ja Sepp Dietrich. Taistelu päättyi lopulta saksalaisten voittoon ja tuleva panssarikreivi muisteli käytyä taistelua loppuikänsä ylpeydellä.


Toisen maailmansodan syttyminen

Ennen toisen maailmansodan syttymistä von Strachwitz hoiti sukunsa tilaa Sleesiassa ja oli Reichsheerin ratsuväkirykmentin reservin upseerina. Hän liittyi natsipuolueeseen 1932. Syynä liittymiseen oli natsipuolueen kommunisminvastaisuus. von Strachwitz ei ollut kiinnostunut puolueen esiin nostamista rotukysymyksistä. Natsien valtaannousu merkitsi Saksan uuden armeijan, Wehrmachtin, rakentamista. von Strachwitz oli 1934 näkemässä uuden, moottoroidun ja panssaroidun aselajin kehittämistä. Hän piti näkemästään ja eipä aikaakaan, kun hän oli jo hakenut ja päässyt upseeriksi 1. panssaridivisioonaan (1.PD). Syyskuussa 1939 von Strachwitz oli 1. PD:n mukana hyökkäämässä Puolaan. Luulenpa, että Annanbergin kokemukset muistuivat hänelle mieleen. Puolan, Ranskan ja Balkanin sotaretkillä von Strachwitz ei osallistunut etulinjan taistelutoimintaan.  Huoltoupseerina hänen vastuullaan oli pitää vaunut liikkeellä ja aseet käyttökunnossa.  "Panssarikreivin" aika koittaisi operaatio Barbarossan käynnistyttyä.

Kunnianhimoisen operaatio Barbarossan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton kyky käydä sotaa ja näin pakottaa se antautumaan. Aivan von Clausewitzin oppien mukaisesti. Hyökkäykseen osallistui kolme armeijaryhmää. Niiden pääiskuvoimana olivat mekanisoidut tai vähintään motorisoidut panssariryhmät, jotka kykenivät itsenäiseen taisteluun.  Eteläiseen armeijaryhmään kuului von Kleistin komentama 1. panssariryhmä, jossa oli viisi panssari- ja kolme moottoroitua divisioonaa. Panssaridivisiooniin mainitaan kuuluneen yhteensä noin 600 Panzer III vaunua. Bagnodas ei kerro vaunujen alatyyppejä, joten lukijan on itse yritettävä päätellä tekniset yksityiskohdat tekstistä välittyvästä tiedosta. Asialla on merkitystä, sillä saksalaiset kohtasivat taistelukentällä omiaan paremmin panssaroituja ja aseistettuja neuvostoliittolaisia KV-1 ja T-34/76 -vaunuja. Panzer III:n eri alamallien tykin koko ja kaliiperi vaihtelivat vaikuttaen vaunujen taisteluarvoon uusia neuvostovaunuja vastaan.   

Varhaisten Panzer III alamallien (Ausf D ja E) 3,7 cm KwK 35/36  L/45 kanuunalla ei pystytty saamaan läpäisyvaikutusta edes lähietäisyydeltä, vaunumiehistöt kutsuivatkin tykkiä "panssarinkoputtimeksi". Panzer III:n alamallien Ausf F, G, H ja J suuremmalla 5,0 cm KwK 38 L/42 kanuunallakin T-34/76:n etupanssarin läpäisy onnistui vain lähietäisyyksiltä (PzGr.40 lähtönopeus 1050 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmalla 500 m matkalta 55 mm, mutta 100 m matkalta 94 mm). T-34/76:n etupanssari oli tosiasiassa vain 45 mm paksu, mutta panssarilevyn kaltevuus oli 30 astetta. Näin se oli iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempi kuin pystysuora levy. Päästäkseen läpäisyyn Panzer III -vaunujen oli ammuttava vaarallisen lyhyiltä matkoilta (500-100 m) tai osuttava kylki- tai takapanssarointiin.

PzKfpw III Ausf H.
Panzer III:n viimeinen kanuunamalli oli pitkäputkinen 5,0 cm KwK 39 L/60 (Ausf J, L ja M). Sen lähtönopeus oli käytettäessä wolframiytimellä varustettua panssarikranaattia (PzGr.40) noussut arvoon 1180 m/s,  läpäisy 500 m matkalta 30 asteen kulmassa 72 mm ja 100 m 130 mm. Venäläisten uusien T-34/76:n mallien vahvistetun etupanssarin paksuus oli 70 mm, joten saksalaisten vaunumiesten asema ei juuri helpottunut entisestä. Panzer III oli koko palvelushistoriansa ajan alivoimainen T-34/76:n suojaan ja aseistukseen verrattuna. Tämä korostaa Panssarikreiviksi muuttuvan von Strachwitzin ansioita: hän loi itselleen legendaarisen maineen taistellen voitokkaasti lähtökohtaisesti alivoimaisella kalustolla!

PzKfpw III Ausf J.  24. panssaridivisioona, 1942.
Kreivi von Strachwitz osana 16. panssaridivisioonaa (16.PD) hyökkäsivät Etelä-Ukrainaan 1. panssariryhmässä osana kenraali von Wietersheimin komentamaa XIV panssariarmeijakuntaa. Aluksi kenraali Hans Huben komentama 16. PD pidettiin reservissä, mutta pian sekin joutui kuluttaviin taisteluihin. von Strachwitz johti panssaridivisioonan panssarirykmentin toista panssaripataljoonaa. Yleensä sitä johdettiin komentovaunusta kärkikomppanian tasolta tai heti sen takaa. von Strachwitz ositti poikkeuksellisen luonteenlaatunsa johtamalla pataljoonaansa kärkijoukkueen mukana, joskus jopa kärkivaunusta! Hän käytti komentovaununaan normaalia kanuunalla varustettua taisteluvaunua. Muut pataljoonankomentajat käyttivät erillistä komentovaunua, jossa oli valetykki ja vahvistetut radiolaitteet. Taistelussa hänet nähtiin usein tarkkailemassa ympäristöä yläruumis komentotornista ulkona. Näin sai hyvän kuvan taistelukentästä, mutta tapa oli vaarallinen. von Strachwitz haavoittui kaikkiaan 14 kertaa, joten hän ei tuntunut pelkäävän asettaa itseään alttiiksi.

Kesän 1941 sota itärintamalla ei suinkaan ollut sitä saksalaisten propagandan kuvailemaa loistokasta ja tehokasta "salamasotaa".  Varsinkin Ukrainassa, jossa oli Puna-armeijan parhaat joukot, hyökkäysten ja vastahyökkäysten, sateen ja mudan sekä loputtomien arojen kuluttava voima aiheutti saksalaisille huolta ja tappioita. Esimerkiksi Dubnon saarrostustaisteluissa kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 Huben 16. PD sai yllättäen kimppuunsa kenraaliluutnantti D.I. Rjabysevin 8. moottoroidun armeijakunnan kahden panssaridivisioonan hyökkäyksen. Neuvostodivisioonilla oli mukana uusia T-34/76 -vaunuja.  Huben divisioona joutui saarretuksi ja oli varassa tuhoutua suunnatonta ylivoimaa vastaan. Tiedusteluosastoa komentanut von Strachwitz oli elementissään: entisenä ratsuväen upseerina hän tiesi tulen ja liikkeen tärkeyden ja merkityksen. Niinpä hän joukkoineen kylvi tuhoa neuvostoliittolaisten selustaan pysyen itse hurjatempoisessa liikkeessä. Itse asiassa hän pääsi toteuttamaan jo ensimmäisessä maailmansodassa omaksumiaan hyökkäysmetodeja - hevoset olivat vain vaihtuneet panssarivaunuihin. Lopulta von Strachwitzin aiheuttama hävitys alkoi vaikuttaa vihollisen panssarikärkiin, ne lopettivat hyökkäyksen saarrettua panssaridivisioonaa vastaan ja alkoivat vetäytyä. 16. PD pelastui tuholta.  

KV-1 vm. 1942.

Dubno oli siihen mennessä sodan suurin panssaritaistelu, sillä siihen osallistui 250 saksalaista ja noin 720 neuvostoliittolaista vaunua. Panssarikreivi osallistui divisioonansa kanssa Kiovan suureen saarrostustaisteluun osana eteläistä saarrostavaa panssarikärkeä. Loppusyksyllä Panssarikreivin divisioona auttoi Waffen-SS Wiking divisioonaa sen raskaissa taisteluissa. Mahtoivatkohan suomalaiset SS-vapaaehtoiset nähdä Panssarikreiviä tositoimissa? Vuoden 1941 taistelut päättyivät Mius-joelle, jonne varustettiin vahvat miinoitusten turvaamat  talviasemat.

Der Kessel - Kattila

Toipumislomalta Saksasta palannut Panssarikreivi ylennettiin reservin everstiluutnantiksi. Se merkitsi, että hän oli tilaisuuden tullen kelpoinen johtamaan panssarirykmenttiään. Toinen merkittävä tapahtuma oli uusien Panzer IV mallien saapuminen rintamalle. Aikaisemmat mallit olivat varustettu lyhyellä 7,5 cm KwK 37 L/24 tykillä. L/24 oli tarkoitettu antamaan jalkaväelle suoraa tulitukea, eikä sen katsottu tarvitsevan kykyä taistella panssarivaunuja vastaan. Saksan panssaridoktriinissa toisia vaunuja vastaan taistelu oli annettu Panzer III vaunujen tehtäväksi. Tykille oli kuitenkin kehitetty onteloammus, mutta sen tarkoitus oli lähinnä toimia itsepuolustuksena vihollisen vaunuja kohdattaessa. Uusi Panzer IV malli oli mitä ilmeisimmin PzKpfw IV Ausf F2, ajoneuvotunnukseltaan SdKfz 161 tai Ausf G, SdKfz 161/1. Joka tapauksessa uuden mallin ratkaiseva vahvuus oli sen lisääntynyt tulivoima. 

Edessä PzKfpw IV Ausf F1 ja takana uusi pitkäputkinen Ausf F2.
Pitkäputkinen 7,5 cm Kwk 40 L/43 oli suuri parannus entiseen ja mahdollisti saksalaisvaunuille tulivoiman suhteen tasavertaisen mahdollisuuden taistella vihollisen vaunuja vastaan. Vanhan L/24 tykin lähtönopeus oli 385 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmassa 500 m matkalla 39 mm ja 100 m 41 mm. Uusi L/43 pystyi 740 m/s lähtönopeuteen ja erinomaiseen läpäisyyn: 500 metristä samalla iskukulmalla 91 mm ja vielä 1500 metristä 72 mm. Tämä tarkoitti sitä, että saksalaiset pystyivät nyt kaikilta normaaleilta ampumaetäisyyksiltä saamaan läpäisyn T-34/76:n etupanssariin.  Ongelmaksi jäi Panzer IV:n heikko ja pystysuora panssarointi ja kapeat telaketjut, jotka heikensivät maastoliikkuvuutta. Niin ja se pahin ongelma oli, että Saksan teollisuus ei pystynyt riittävän nopeasti varustamaan rintamajoukkoja tällä uudella, vaatimukset täyttävällä vaunulla. 16. PD sai toukokuussa 1942 vaunutäydennyksen, jonka jälkeen sillä oli 140 toimintakuntoista panssarivaunua, joista osa oli vanhoja ja taistelussa käyttökelvottomia Panzer II vaunuja. Näin varustettuna Panssarikreivin divisioona lähti kesän 1942 Operaatio Siniseen kohti Donia ja Volgaa.

Kirja ei kerro millaisella vaunulla Panssarikreivi lähti hyökkäykseen. Tekstistä voi päätellä käytettyjen ampumamatkojen perusteella hänen olleen varustettu jo uusilla Panzer IV vaunuilla.  Joka tapauksessa hän teki tuttavuutta venäläisten epätavallisen aseen kanssa Oskol-joella. Räjähdyspanoksilla varustetut koirat ilmestyivät arolla tyhjästä ja hakeutuivat vaunujen alle räjäyttäen samalla itsensä. Panzer III joukkue lähettiin metsästykseen ja pian maastosta löytyivätkin koirien ohjaajat.

XIV panssariarmeijakunta taisteli tiensä kohti Don jokea ja sen ylitettyään läheni Stalingradia. Elokuun 23. 1942 Panssarikreivin johtama osasto hyökkäsi Gumrakin lentokentälle. Yllätys oli täydellinen: venäläiset eivät olleet odottaneet saksalaisvoimia näin syvällä omassa selustassaan. Kenttä lentokoneineen tuhoutui tuleen ja savuun. Joidenkin arvioiden mukaan Gumrakissa tuhoitui jopa 150 neuvostokonetta. Panssarikreivi ei jäänyt odottelemaan.  Röyhkeä hyökkäys jatkui kohti Stalingradin pohjoisia kaupunginosia ja läpäistyään Rynokin teollisuusalueen Panssarikreivin vaunut saavuttivat ensimmäisinä saksalaisina Volgan länsirannan.  Tilanne oli samalla muuttunut vaaralliseksi, sillä 16. PD oli edennyt Gumrakista päivässä noin 80 km ja jättänyt taakseen moottoroidut jalkaväkidivisioonansa (3. ja 60. mot). Saksalaiset yrittivät kuitenkin hyökkäystä Spartavonkan kautta Traktoritehtaalle (STZ), mutta yritys kohtasi kovaa vastarintaa ja venäläisten vastahyökkäyksiä. Niissä käytettiin mm. juuri tuotantolinjoilta valmistuneita STZ-tehtaan T-34/76 -vaunuja.

Panssarikreivin yhtymä joutui kokemaan pienoiskoossa ennen muita 6. armeijan sotilaita Stalingradin motin, der Kesselin eli kattilan. Rohkea eteneminen kohti Volgaa oli erottanut 16. PD:n XIV Panssariarmeijakunnan ja 6. armeijan pääjoukoista. Venäläisten saartaman ja siilipuolustukseen asettuneen 16. PD:n huoltoyhteys taakse oli katkennut ja divisioona oli huoltonsa suhteen riippuvainen Luftwaffen kuljetuksista. Ampumatarvikkeiden kulutus oli suurta ja divisioonan komentaja Hube pelkäsi taistelukyvyn hupenevan yhdessä ammusten kanssa.  Kun polttoainetilannekin kävi kriittiseksi, Hube kutsui lähimmät upseerinsa neuvotteluun. He pohtivat samaa kysymystä kuin 6. armeijan komentaja Friedrich Paulus myöhemmin armeijatasolla: pitäisikö joukkojen pelastamiseksi suorittaa läpimurto länteen kohti omia linjoja? Lopulta Huben ei tarvinnut antaa uralleen tuhoisaa vetäytymiskäskyä, sillä panssariarmeijakuntaan kuulunut 3. moottoroitu jalkaväkidivisioona mursi tiensä saarretun 16. PD:n luo. Mukanaan se toi yli 200 kuorma-auton huoltokolonnan. Panssarikreivin divisioonan tapauksessa onnistui taktisella tasolla se, mitä sittemmin yritettiin epäonnisesti toteuttaa koko 6. armeijan mittakaavassa.    

Vaikka Panssarikreivin divisioonan tilanne olikin kohentunut, niin heidän ja 6. armeijan pääjoukon välissä oli edelleen 50 km levyinen aukko. Neuvostojoukot hyökkäsivät 16. PD:n asemia vastaan Lukasenkasta ja Panssarikreivi joutui luonteensa vastaisesti puolustustaisteluun. Jatkuvat taistelut kuluttivat divisioonan vaunukalustoa ja vahvuutta. Lopullista voittoa Stalingradissa ei ollut näköpiirissä. Kuluttavat katutaistelut olivat jatkuneet jo kuukausia ja talvi alkoi. Sitten tapahtui väistämätön: Neuvostojoukot aloittivat 19. marraskuuta Operaatio Uranuksen, jolla he saartoivat lähes koko 6. armeijan Stalingradin mottiin. Armeijan komentaja, Paulus, lähetti kaikki saatavilla olevat panssarijoukot eri divisioonista vastaiskuun läpimurtautuneita venäläisiä vastaan. Kuluneet joukot eivät kaoottisissa olosuhteissa kuitenkaan onnistuneet tehtävässään. Venäläisten panssarikiilat jakoivat 16. panssaridivisioonan kahtia. Panssarikreivi oli motin sisälle jääneessä divisioonan osassa.

Stalingradin saarrostustaistelut.

Panssarikreivi haavoittui taistelussa vakavasti, mutta koska 16. PD:n sotapäiväkirjat ovat hävinneet, ajankohtaa ei tiedetä. Sen otaksutaan tapahtuneen maalis-joulukuun vaihteessa, kun 6. Armeija oli jo saarroksissa. Haavoituttuaan Panssarikreivi ei olisi halunnut erota yksiköstään, mutta Huben käskyllä hänet lennätettiin ulos Stalingradin motista kohti Saksaa saamaan hoitoa vammoihinsa. 16. PD jäi Stalingradiin ja tuhoutui siellä viimeiseen mieheen vaunuineen, sotapäiväkirjoineen ja arkistoineen.


Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.



Wikimedia Commons

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

The Cistercian Monastery of Padise in Estonia

It was a pleasant chance to visit the Cistercian Monastery of Padise in Estonia this summer. Actually it was more of a visit to the ruins of the monastery, for during the Livonian war (1558-1583) the monastery was badly destroyed. It was quite easy to reach the monastery, which is located in the Harju County alongside the historical road of Tallinn-Haapsalu. The monastery stands on an island between two branches of the Kloostri river. From Tallinn it is less than 50 kilometres to drive down there via very sound paved road.

The monastery has several other buildings belonging to a manor house on the perimeter. One of the houses was a little shop where I could purchase the book of this review. The book is written in Estonian language, but luckily it has an English language summary. This enabled me to read the book since I cant read or speak Estonian. The book studies the history and buildings of the monastery as well as their present day condition. I choose to lay the focus on the history of the monastery in this review.

A distant beginning

There are twelve medieval monasteries in Estonia and Padise is one of the best known alongside the Pirita monastery near Tallinn. The monastery has been build in several stages over a period of a few centuries. The erection of the stone buildings and walls started in the first decades of the 14th century. The story of Padise monastery begins, however, at the banks of Düna or Daugava river in Livonia, modern day Riga in Latvia.

The monastery of Dünamünde, page 19

Dünamünde monastery was itself build at the beginning of the 13th century in the mouth of the Düna river. It belonged to the Livonan Order of Knighthood. The Order was anxious to spread its influence further north. Thus it is not surprising that the earliest mention of Padise can be found in the land owning documents dated 1257 when Dünamünde had its first land possessions in North-West Estonia. A chapel was build in Padise in 1281.

A very crucial year for the future of Padise was 1306 when Dünamünde monastery was sold to the Teutonic Order. After the trade monks of Dünamünde gradually started to move to Padise.  On the 2nd of June, 1317 the King Erik VII of Denmark gave permission to start the building the monastery. From the very beginning the Teutonic Order and the King of Denmark were active supporters of the Padise monastery. Ecclesiastically the new monastery was under the Bishop of Reval, modern day Tallinn.

Map of Livonia

Times of might and trouble

The Padise monastery became wealthy and gathered extensive land possessions in Padise and Raatiku in the central Harju County. Monks even got fishery rights in 1335 to West Nyland parish on Vanda river in Finland. Privileges raised unrest and trouble with local residents, so monastery sold fishery rights in 1488 to the Bishop Magnus II Tavast of Åbo, modern day Turku.  The monastery went through a profound ownership change as in 1346 the King of Denmark sold the entire Duchy of Estland to the Teutonic Order, which, in turn resold Padise monastery to its Livonian branch.

Plan of the monastery, page 13

Page 130
Monastery gained political and theological power: in 1453 the Padise Abbot settled a controversy between Prussian Union and the Teutonic Order and the Abbot was a member of delegates in Basel Synod. Political struggle between the Order and Bishops in the late 15th century led Padise monastery into a economical trouble. It had to sell its lands and even ask the city of Reval to postpone payments of rent for monastery's Vene street properties. The Reformation arrived at Livonia 1524, but it had no effects on the Padise monastery. However, the ongoing economical depression got worse and in 1537 monastery had no other choice than sell its properties at No 22 Vene street in Reval.

Livonian war and the monastery

As the Orders of Knighthood in Livonia became weaker during the 16th century its neighbours saw an opportunity to spread their control over Livonia. This rivalry led to a long lasting series of battles which are called as the Livonian war 1558-1583. As the war broke out the monastery was first secularised and then turned into a military fortress. That was the end of monastery as a religious place. From now on it was a site of fierce sieges, cannon fire, battles, treachery, torment and starvation. 

In Padise there were six sieges or battles. First took place in August 1558 when Russians sieged the monastery, got guidance help from the local boy named Hans Bare but in the end could not capture the monastery due to lack of siege cannons. Padise's walls still intact the Russians could just leave the scene. Although they promised to return with cannons. This they did in September 1560. The commander of fortress Padise was young and energetic Caspar von Oldenbockum. He had already distinguished himself in the first battle of Padise. Anyway, this time Russians had proper siege cannons with them and situation grew critical for the defenders as cannon fire made part of the walls to collapse. von Oldenbockum led a fierce counter attack which brought damaged section of the wall back to defenders.  In the end defenders had to resort to a bluff in order to survive: they masked a false surrender which brought majority of Russians in front of the main gate. This led to a slaughter of Russian forces by the salvoes of defenders. Again Russians had no other option but to leave Padise.

The main gate. Foto © Historix

By the year 1562 Padise had had new masters: the Polish-Lithuanians garrisoned the fortress. It was time for Swedish forces to siege the fortress. They couldn't brake the walls even they had cannons. Only starvation after belonged siege brought the fortress to surrender. Fourth siege by the Russians in October 1570 had very dismal results. Main Russian forces were besieging  Reval at the same time and from these troops a small detachment was sent to capture Padise. Russians left Padise in March 1571 with empty hands.

The following attempt by the Russians to capture Padise fortress achieved a major success. It is probable that the very presence of Ivan the Terrible, Russian Tsar, had a morale boosting effect on his troops. Ivan personally led the assault on Padise, which however was extremely poorly defended by only 50 Swedish warriors. Russians took over the fortress, but Maljuta Skuratov - a close aide to Ivan - was killed in the battle. Angry Ivan retaliated by executing surrendered defenders. The method of retaliation was somehow characteristic to Ivan the Terrible's personality: he got defenders killed by frying them on fire.  

The final battle of fortress of Padise took place in September 1581. Sweden had already conquered most of Estonia and now they had focus on Padise. Russians offered a fierce resistance and it was only after a six months long siege and relentless Swedish cannon fire that made Padise to surrender. Russians had eaten all their horses and were starving out of supplies.

The cannon tower. Foto © Historix

The cannon tower Russians had previously build to defend the main entrance was in ruins. The Swedish cannon fire also resulted heavy damage to the monastery complex and parts of the gate tower and defensive walls had collapsed.

The war left monastery destroyed and empty. It was never again used for military purposes or as a monastery.  After the war there were no supervision over the monastery area so buildings began to fall down.

New life after the war

Sweden had become the master of Estonia. Count Thomas Ramm, the Burgermeister of Riga, had given his assistance to Sweden in the Swedish-Polish war.  That's why King Gustavus II Adolphus decided in 1622 to donate Padise to Count Ramm as a reward for the previous help. It was the beginning of the so called Ramm's time in the history of Padise.

The new owner made several major changes to the buildings of the monastery by cutting new doors and windows into the walls still standing. Church wing was divided into two floors and partitioned into separate rooms.

Foto © Historix

The final blow to the monastery came on the 4th of May, 1766 when a bolt of lightning hit the wooden elements of the buildings and set a fire which destroyed the hole complex of monastery buildings. It was the end, monastery never recovered and the new manor house was built by 1770 at its present location.

Modern times

Estonia became an independent state in 1918 and state authorities took over Padise manor on the 1st of May, 1920. The main building of the manor house became a local school. New landowners around the ruins started to use the cellars of the monastery as a storeroom. Large part of the tower collapsed in 1928 and it was only in 1934 when the heritage protection got started. By then Villem Raam, a leading and best known student of medieval architecture and conservationist in Estonia began his research and conservation work in the ruins of the Padise monastery.

The collapsed gate tower. Foto © Historix
The work was interrupted by the Second World War and subsequent Soviet occupation. After the situation got steady the work started again, only to be stopped in 1969.

After the collapse of Soviet Union, Estonia restored its independency and the conservation work could be started all over again in Padise. Today the ruins and walls of the monastery are supported and protected by covering roofs. The site functions as a museum and it is for sure a worth of a visit.

The Kloostri river. Foto © Historix

In the book one can find a plenty of architectural study and data. All this is beautifully backed up by  numerous fine pictures, maps, drawings and illustrations. If you are interested in history and architecture, this book is a precious addition to book collection. 


Tamm, Jaan (2010) Padise klooster Ehitus- ja uurimislugu; Padise Monastery. History of Building and Study. Tallinn: TEA Kirjastus