Viidennen valtakunnan vieraana - Saksa matkalla punaiseen totalitarismiin

 

Ylen eläköitynyt ja maassa edelleen asuva Saksan kirjeenvaihtaja Pertti Rönkkö tekee uudessa kirjassaan tärkeätä työtä tuodessaan nykyisen saksalaisen yhteiskunnan kipupisteitä laajemman yleisön tietoon. Tähän asti on ollut mahdollista seurata näitä Saksan vähemmän positiivisia tapahtumia hyvin niukalti, oikeastaan vain Rönkön Facebook-päivityksinä.

Teos esittelee saksalaisten käsittelemättömien sotatraumojen ja syyllisyydentunteiden vaikutuksia yhteiskunnan elämään. Siis sitä, kuinka yhteiskunnallinen elämä, oikeuslaitos, poliisi, media, poliitiikka ja demokratia itsessään ovat vääristynyttä ja johtamassa yhteisön tuhoon. Saksalaisten tulisi jo päästää irti toisesta maailmansodasta ja katsoa eteenpäin, mutta he sen sijaan märehtivät natsiajassa. Ja kuten Rönkkö osoittaa; he ajavat samalla itseänsä yhä syvemmälle harhoihinsa. Samalla lukijalle selviää, kuinka vasemmistolainen yhteiskunta nykyinen Saksa – Viides valtakunta – onkaan. Yhteiskuntaa hallitsevat jatkuva ”äärioikeiston” pelko ja laitavasemmiston, esim. Antifan, erilaiset cancel- , syytös- ja mustamaalaamiskampanjat - jopa poliitinen katuväkivalta. Vanhaan kunnon SA-tyyliin, 1930-luvun hengessä, mutta punaisin värein ja toki valtiovallan suojeluksessa.

Vasemmiston erityisen vihan kohteena ovat AfD ja muiden puolueiden kansallismielisiksi koetut poliitikot. Länsiliittoutuneiden vuonna 1945 käynnistämä denazifikaatio-ohjelma taisi onnistua liiankin hyvin: saksalaisten itsetunto on murskana ja tervekin kansallismielisyys tabuaihe. Kaiken lisäksi Saksan juutalaisten keskusneuvosto käyttää hyvin näkyvää ja vaikuttavaa valtaa erilaisilla kannanotoillaan ja vaatimuksillaan yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Kuinka hyvin Saksan nykyistä tilannetta kuvaakaan eräs Adolf Hitlerin lausuma, jonka julkinen siteeraminen on tietenkin Saksassa kiellettyä. Lausuma kuuluu: 

”Mikä onni hallitsijoille, että ihmiset eivät ajattele”. 

Toinen, yhtä osuva taasen jatkaa:

 ”Kukaan ei kysy voittajalta, onko hän oikeassa”. 

Näin mieleen tulevat esim. Dresdenin pommitukset 1945 tai Itä-Preussin siviilien kohtalot 1944-45. Voittaja on oikeassa. Saksalaiset eivät saa ja voi olla sodan uhreja, heille on varattu vain tekijöiden, eli syyllisten osa. Saamansa aivopesun jäljiltä saksalaiset pitävät tätä itsestään selvänä asiain tilana. Näin esim. Wehrmachtin kaatuneiden sotilashautausmaat ovat heille hyvin problemaattinen asia. 

 

Halben sotilashautasmaa, Berliinin eteläpuolella

Lisää vaikeuksia tuli, kun ns. Kristalliyö ja Berliinin muurin murtuminen sattuivat samalle päivälle, eli 9. marraskuuta. Näin muurin murtumista ja Saksojen jälleenyhdistymistä ei voida juhlia 9.11., kun on muisteltava aivan toista, varhaisempaa historiallista tapausta.

Rönkön teos tarjoaa musertavan määrän esimerkkejä koko saksalaisen yhteiskunnan häiriintyneisyydestä, vainoharhoista, ääreensä viedystä vihervasemmistolaisuudesta, feminismistä ja henkisestä alennustilasta. Viides valtakunta muistuttaa yhä enemmän ja enemmän kammoamaansa kolmatta, eli Natsi-Saksaa. Rönkkö tiivistääkin kirjansa sanoman:

”Saksassa ei voi välttyä ajatukselta, että Natsi-Saksan synkkiä varjoja yritetään hälventää niin tarmokkaasti, että ollaan vaarassa ajautua samaan jamaan: mielipide ja sana on vapaa, mutta vain vallanpitäjien pelisäännöillä.”

Niinpä, Aristoteleen mukaan mikä tahansa hyve vietynä liian pitkälle, muuttuu vastakohdakseen. Tämä on hyvä meidän muistaa myös Suomessa kaiken hyvesignaloinnin keskellä.

 

Voihan Venäjä!

Venäjän sotatoimet Ukrainassa ovat jatkuneet nyt jo toista kuukautta. Ne ovat muuttaneet nopeasti mm. suomalaisten suhtautumista itäiseen naapuriimme ja saanut aikaan Suomen Natoon liittymisen kannatuksen huomattavan nousun. Mikä sitten on tuo Venäjä, joka muokkaa suomalaisten asenteita noinkin voimakkaasti? Blokkauksessani katson Venäjää, sen paikkaa maailmassa, sen yhteiskunnallista hallintoa ja Venäjän perintöä eri näkökulmista.

Meille lännessä saattoi helposti olla, ainakin ennen Krimin ja Ukrainan tapahtumia, muodostunut kuva venäläisistä länsimaalaisten kaltaisina. Ovathan he päällisin puolin länsimaalaisen oloisia ja heidän kulttuurinsa näyttää pinnallisesti samanlaiselta. Venäjän läntiset osat luetaan kuuluviksi Eurooppaan, mutta ovatko venäläiset ja heidän johtajansa eurooppalaisia? Venäläisten tavat ja käytös osoittavat, että he kuuluvat henkisesti ja maailmankatsomuksellisesti Aasiaan, eivät Eurooppaan tai ylipäätään läntiseen maailmaan. Jyväskylän yliopiston filosofian tohtorin Martti J. Karin taannoinen ja varsin erinomainen luento Venäjästä toi esille 1200-luvun julman mongolivalloituksen pitkän ja perusteellisen vaikutuksen venäläiseen sieluun. Kärsitty väkivalta, epäoikeudenmukaisuus, valehtelu ja pettäminen henkiinjäämiskeinoina sekä konkreettinen ero keskiajan Euroopasta ja sen kehityksestä muovasi venäläisistä muista kansoista erilaisia. Mongoliaika ja varsinkin se, ettei sen aikana kärsittyjä kauheuksia käsitelty, kohdattu ja saatu poistettua kansallisesta sielusta, jarruttivat ja kierouttivat venäläisten henkistä kehitystä – näin erottaen heidät muista kansoista. Jotkut venäläiset myöntävät kansallisen erityispiirteensä kirjoittaessaan maansa maanis-depressiivisestä psykoosista, jatkuvasta suuruudenhulluudesta ja siihen liittyvästä vainokompleksista, eikä vähiten massiivisesta kleptomaniasta.

Venäjää ei voi pitää yhtenä väestöllisenä kokonaisuutena. Tutkijat puhuvatkin neljästä Venäjästä: on urbaani, koulutettu ja verrattain varakas, on urbaani teollinen ja toimeentuleva, on agraari, köyhä ja apoliittinen ja on etnisesti ei-venäläinen, pääosin Kaukasuksen alueella asuva. Näitä venäläisyyksiä yhdistää enemmän tai vähemmän käsitys Venäjästä suurvaltana ja imperiumina, muita moraalisempana ja parempana kansana. Kuten Yhdysvalloissa, myös Venäjällä on sitkeässä käsitys omasta poikkeuksellisuudesta muihin nähden. Venäjä näkee itsenä kolmantena ja viimeisenä Roomana, mallina ja johtajana maailman kaikille kristityille. On todettava, että myös juutalaiset ja muslimit kokevat olevansa muita parempia ja muiden yläpuolella – ainoan totuuden haltijoita. Ainahan näitä itseään yli-ihmisinä pitäneitä on ollut ja tulee olemaan. Mutta Venäjän yhteiskunnallinen korruptio, kleptomania ja heikko taloudellis-tieteellinen tilanne, sen pieni bruttokansantuote, pitää maan kaukana maailman johtoasemista. Pelaamalla pelinsä huonosti Venäjästä voi tulla pelkkä Kiinan raaka-aine reservaatti vähäisellä, jos millään korkean jalostusarvon tuotannolla.

Realiteeteista huolimatta Venäjällä ajatus imperiumista on edelleen politiikan keskiössä. Siksi Venäjä hakee rajanaapureistaan sen vallassa olevia ”alusmaita”, puskurivyöhykettä erottamaan Venäjä sen vastustajista (Keisarillinen Saksa, Natsi-Saksa ja nykyisin Nato). Kannattaa huomata, ettei USA:n, EU:n tai Naton yhteistyö Venäjän naapureiden kanssa ole Venäjän vastaista, mutta se on vahingollista Venäjän vaatiman etupiirin kannalta. Venäjä haluaa saada nykyistä enemmän globaalisti kantavaa ääntä eli vaikutusvaltaa. Georgian ja Ukrainan esimerkkien mukaisesti se haluaa myös erivapautta valtioiden käyttäytymistä säätelevistä säännöistä. Kaikkein eniten venäläiset haluavat länneltä kunnioitusta. He eivät näytä ymmärtävän, ettei kunnioitusta välttämättä saa uhkailemalla ja väkivallan käytöllä. Venäjä ei ole normalisoitunut (eli hyväksynyt imperiuminsa menetystä) imperialismin jälkeisellä ajalla kuten muut 1800–1900 -l. imperialistiset valtiot. Se haikailee edelleen imperiumiaan takaisin. Venäjän johto luonnehtii naapurialueita perinnökseen ("votshina", "historialliset venäläisalueet" eli Iso-, Vähä- ja Valko-Venäjä), jotka se haluaa ottaa jälleen haltuunsa.

Tämän logiikan mukaisesti Venäjän tulisi palauttaa ”historiallisille” omistajilleen esim. Kaliningradin alue, Puolan entiset itäosat, Suomen-Karjala, Siperian entiset kiinalaisalueet ja Kuriilien saaret. Tätä tuskin tulemme näkemään. Sen sijaan Venäjä ensin käyttäytyy huonosti ja sitten vaatii muilta myönnytyksiä ennen kuin suostuu palauttamaan suhteet ennalleen (esimerkkeinä ilmatilan loukkaukset, lentokoneiden transponderien käyttö, laivojen liikehdintä, erilaiset rajasopimukset ja muut mielenosoitukselliset provokaatiot). Valitettavasti Venäjän epäluulot ja huono käytös länttä kohtaan eivät johdu Putinin hallinnosta, vaan jo tsaarien ja Neuvostoliiton aikaisesta imperialismista, siten ei ole näköpiirissä muutosta Venäjän politiikkaan. Kiteyttäen: Putin ei luonut Venäjää sellaiseksi kuin se on, vaan Venäjä loi Putinista sen mikä hän on.

Jos haluaa ymmärtää, miten venäläiset kohtelevat muita maita ja miksi niin tapahtuu, niin vastausta voi hakea katsomalla kuinka he kohtelevat toisiaan. Ranskalainen aristokraatti ja matkakirjailija Marquis De Custine vieraili Venäjällä 1800-luvulla ja kirjasi ylös havaintojaan tsaarien maasta:

”Mies, joka on noussut pikkuisenkin rahvasta ylemmäksi, saa heti oikeuden - enemmänkin, hän saa velvoitteen - kohdella kaltoin muita miehiä, joille hänen tehtävänään on antaa niitä iskuja, joita hän itse ottaa vastaan ylempää; hän on vapaa etsimään tekemästään pahasta hyvitystä sille pahalle, johon vuorostaan alistuu. Näin vääryyden henki laskeutuu hierarkiassa taso tasolta alemmaksi tämän onnettoman yhteiskunnan pohjalle.”

Entä miten tästä eteenpäin? Venäjältä, niin sen kansalta kuin johtajiltakin, on jäänyt tekemättä kansallinen tilinteko, historian tunnustaminen ja siihen sopeutuminen, varsinkin omista virheistä oppien. Niin kauan kun Venäjä ei halua tai kykene puhdistamaan historiansa ja kansallisen psyykensä luurankoja kaapeistaan, se tulee jäämään erilleen yksinäiseksi häirikkövaltioksi kaltaistensa seuraan. Näin se ei myöskään pysty liittymään kansainväliseen yhteisöön. Voihan Venäjä, onko se maa tuomittu ikuisesti pitämään kiinni totalitaristisesta ja imperialistisesta, mutta vain sen omiin harhoihin perustuvasta suurvallan aseman tavoittelusta?

Lähde: https://www.dw.com/en/
memes-and-cartoons-thrive-in-times-of-war/a-61082221

Älä elä valheessa

Edellisessä tekstissäni käsittelin Suomen lipun kehityksen kautta Suomen valtion muuttumista itsenäisestä maasta osaksi totalitaariseksi kehittyvää Euroopan liittovaltiota. Tämänlaisen siirtymän ja tilanteen parhaita asiantuntijoita ovat ne ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet vapautensa menettämisen ja elämisen pakotetussa valheessa. Käytän tekstissäni pohjana muutamien yllä kuvatun tilanteen läpikäyneiden, entisen sosialistisen itäblokin toisinajattelijoiden kirjoituksia. Ehkä tunnetuimpia heistä olivat neuvostoliittolainen kirjailija ja historioitsija Aleksandr Isajevits Solzenitzyn ja puolalainen runoilija ja kirjallisuuskriitikko Czeslaw Milosz. Kummatkin herrat joutuivat maanpakoon sosialistisista, kommunismia tavoitelleista kotimaistaan. 

Yhdysvaltoihin muutti kylmän sodan aikoihin ja varsinkin sen päätyttyä runsaasti entisen Neuvostoliiton ja muiden itäblokin maiden kansalaisia. Monet heistä sijoittuivat paikallisiin yliopistoihin ja seurasivat uuden kotimaansa poliittista kehitystä. Viimeisten 20 vuoden aikana he ovat huolestuneet Yhdysvaltain – ja koko läntisen maailman – kehityksestä. He ovat nähneet siinä häiritseviä samankaltaisuuksia entisiin kotimaihinsa, jotka olivat siirtyneet läntisestä liberaalista yhteiskuntamuodosta sosialismiin ja valheella ylläpidettyyn pakkovaltaan – eli totalitarismiin.  Erityisesti heitä häiritsee seuraava samankaltaisuus: eliitti ja eliitin instituutiot ovat hylkäämässä vanhanaikaisen liberalismin, jonka perusta on yksilön oikeuksien puolustamisessa. Tilalle halutaan edistyksellinen uskontunnustus, jonka mukaan oikeuksia puolustetaan ryhmäidentiteettien kautta. Ihmisiä rohkaistaan määrittelemään itsensä, ei enää yksilönä, vaan ryhmäidentiteettinsä kautta. Hyvä ja paha on eri ryhmien välisessä taistelussa. Edistyksen nimissä nyt halutaan kirjoittaa historia uudelleen, kaataa vanhan vallan symbolit ja patsaat sekä muodostaa uusi kieli kuvaamaan uutta, haluttua todellisuutta. Kielen muutoksen avulla voidaan heijastaa sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ideaaleja jokapäiväiseen kielenkäyttöön. Arvojen alati muuttuessa ihminen ei voi enää olla varma, milloin hänet viedään oikeuteen tai tuomitaan somessa, tuhotaan elinkeino ja maine vielä eilispäivänä sallitusta puheesta tai kirjoituksesta. 

Presidentti Niinistö oli taannoin huolissaan yhteiskunnassamme kasvavasta ideologioiden polarisaatiosta ja keskustelemattomuudesta. En huomannut, analysoiko hän mainitsemansa kehityksen aiheuttaneita tekijöitä. Näemme kuitenkin, että poliittisesti korrekti, edistyksellinen kansanosa syyllistää heidän kanssaan eri mieltä olevia somessa ja valtamediassa. Lyömäaseina käytetään sinänsä hyvältä kuulostavia termejä, kuten ”moninaisuus”, ”tasa-arvo” tai ”syrjimättömyys”. Erilaiset polttomerkit tai leimat ovat jo käytössä: yleisimpinä pahan synonyymeinä käytetään rasismia tai jonkin julistamista äärioikeistolaiseksi. Mitä muuten kertoo yhteiskunnan arvoista ja poliittisesta suuntautumisesta, kun suurin paha on vain äärioikealla?

Näen tilanteessa selkeitä samankaltaisuuksia aikamme läntisen maailman yhteiskuntien ja vanhan sosialistisen totalitarismin välillä. Erojakin toki löytyy. Vasemmistolainen totalitarismi 2.0 ei käytä yhtä ilmeisiä ja väkivaltaisia pakkokeinoja kuin sen neuvostoedeltäjä. Uusi totalitarismi, ainakin aluksi on rakenteeltaan pehmeämpää, kuin feminiinistä. Tosiaan, se on kuin Pink Floydin The Wall albumin ja elokuvan Äiti, joka pitää omistaan huolta. Ettei mitään pahaa pääsisi sattumaan, mutta samalla tulee rakennetuksi vankila. Samoin uusi pehmeä totalitarismi kontrolloi kaikkia mahdollisia ihmiselämän osa-alueita ja esittäytyy terapeuttina. Se on aina valmis auttamaan: on erilaisia sosiaalisia ohjelmia, joilla hairahtuneet voivat tehokkaasti katuen yrittää paluuta takaisin poliittisesti korrektiksi yhteiskunnan jäseneksi. Ääriliikkeet ja niiden ääriajattelun toki jättäneenä ja tarpeelliset katumusharjoitteet julkisuudessa esittäneenä!

Tekstissäni on nyt ollut paljon esillä sana totalitarismi. Katsotaan seuraavaksi mitä se on, mitkä sen menetelmät voisivat olla, miten se leviää ja ennen kaikkea: mikä on sen lopputulos. 

Hannah Arendt, yksi totalitarismin huomattavista tutkijoista, määritteli sen yhteiskunnalliseksi tilaksi, jossa yksinvallan saanut ideologia pyrkii poistamaan kaikki entiset perinteet ja instituutiot. Se tavoittelee kaikkia yhteiskunnallisia ja yhteisöllisiä toimintoja ja ilmiöitä ideologiansa valvonnan alle.  Suuruudenhulluudessaan se haluaa muodostaa ja kontrolloida todellisuutta. Näin totuutta on se, mitä kulloinenkin vallanpitäjä sanoo sen olevan. Neuvostoliitossa totuuden määritteli kommunistinen puolue, olihan sen pää-äänenkannattaja sanomalehden nimikin Pravda – Totuus. Puolueen vaatimusten toteuttajana toimi valtiokoneisto. Tänään totalitarismi vaatii uskollisuutta sarjalle erilaisia edistyksellisiä, mutta kaiken järjen ja logiikan vastaisia dogmeja, joista suurin ehkä on ”jakamattoman ihmisarvon” käsite.  Seppo Oikkosen ajatusta seuraten: ”Siitä, että kaikilla on jakamaton ihmisarvo, ei automaattisesti seuraa, että kaikki kulttuurit tulisivat toimeen keskenään”. Ainakin toistaiseksi dogmien omaksumista ja toimeenpanoa yksilöiden elämässä valvoo, valtiota enemmän, edistyksellinen eliitti ja ”tiedostavat” naiset muokkaamalla julkista mielipidettä haluamaansa suuntaan. Mutta on muistettava, että niin Suomen nykyinen vihervasemmistolainen tyttöhallitus kuin EU-komissiokin on valtiovaltaa käyttäen alkanut toteuttaa vihervasemmistolaista ideologiaansa puuttumalla ihmisten jokapäiväiseen elämään ja arvoihin. Ilmaston- ja ympäristönsuojelun verukkeella ajetaan totalitaarista valtiota sisään. Myös suuret liikeyritykset ja erityisesti somejätit voivat uuden teknologian avulla valvoa tekemisiämme ehken enemmän, kuin haluaisimme myöntää.

Puolalainen Milosz väittää olevan mahdollista, että läntisten yhteiskuntien ihmiseltä voi jäädä huomaamatta totalitarismin kehityksen liikkeellelähtö. Hänen mukaansa läntisten yhteiskuntien ihmisiltä puuttuu ymmärrys totalitarismin dynamiikasta ja sen voimien toiminnasta. Tämä selittäisi entisten itäblokin maiden Unkarin, Puolan ja Tsekin asenteita ja toimintaa EU:ssa. Ehkä nämä maat ovat nähneet EU:n kehityksessä jotain ikävän tuttua, mikä jää meiltä huomaamatta. Milosz toteaa kirjassaan The Captive Mind kommunistisen ideologian täyttävän uskonnoista luopuneen älymystön henkistä tyhjyyttä. Monikulttuurisuusideologia ja ilmastonmuutoksen torjunta näyttävät mielestäni kuuluvan samaan, uskontoja korvaavaan ja elämälle tarkoitusta antavaan älymystön aatemaailmaan. Nyt ei tavoitella taivaspaikkaa kuolemanjälkeen, ei, vaan taivas on tehtävä jo täällä maan päällä poistamalla syrjivät rakenteet, valkoinen ylivalta ja hyvitettävä historiallisia vääryyksiä. Näin sosiaalinen oikeudenmukaisuus toteutuu, maapallo pelastuu ja vihervasemmistolaisen totalitaristin sielu virvoittuu. 

Jo 20 vuotta sitten kulttuurikriitikko Rene Girard varoitti profeetallisesti: ”Nykyinen henkinen kansankiihotus ja retoriset ylilyönnit ovat muuntaneet uhreista huolehtimisen totalitaristiseen komentoon ja jatkuvaan inkvisitioon”. Sosialistisissa maissa asuneet varoittavat samansuuntaisesti todeten, että liberalismin kunnioitettava heikoista ja marginalisoiduista huolehtiminen on nopeasti muuttumassa hirviömäiseksi ideologiaksi, joka, jos sitä ei pysäytetä, tulee muuttamaan läntiset demokratiat pehmeiksi, terapeuttisiksi totalitarismeiksi. Pelkäänpä, että läntinen ihminen on jo niin rappeutunut, että sille kelpaa pehmeä totalitarismi. Amerikkalainen sosiologi Philip Rieff kirjoitti vuonna 1966 että [kristillisen]Jumalan kuolema lännessä oli suurempi mullistus kuin bolsevikkivallankumous idässä. Uskonnollinen ihminen, joka eli ja järjesti yhteiskuntansa tuonpuoleisen todellisuuden periaatteiden mukaan, muuttuikin psykologiseksi ihmiseksi, joka ei uskonut tuonpuoleiseen. Uudelle ihmiselle oli tärkeätä vapauttaa itsensä omien nautintojensa etsimiseen. Tämä tulisi johtamaan kulttuurivallankumoukseen lännessä ja kristillisen uskon vesittymiseen. Rieff eli tarpeeksi pitkään nähdäkseen ennustuksensa toteutuvan ja kulttuurivallankumouksen johtavan pehmeän totalitarismin syntyyn.

Totalitarismi johtaa valheiden kierteeseen. Valheet ja valheet valheista syntyvät perusvalheesta: totalitaristinen valtio on ainoa totuuden lähde! Valheiden ylläpitämiseksi tarvitaan uuspuhe, jolla kontrolloidaan mitä ihmiset voivat ajatella ja ilmaista. Itse asiassa tämäkään ei riitä.  Amerikkalaisen kirjailijan Rod Dreherin mukaan ihmisiä opetetaan alistumaan vallanpitäjien ideologiaan kuormittamalla heitä keskenään ristiriitaisilla uskomuksilla. Ihmiset pakotetaan hyväksymään luonnonvastainen kaksoisajattelu, jossa heidän luonnollisen järkensä ja aistiensa havainnot kielletään syöttämällä heille ilmeisiä valheita. Suomessakin on näyttävästi uutisoitu mm. lapsen synnyttäneestä miehestä, useista kymmenistä eri sukupuolista, monikulttuurisuuden yhteiskuntaa rikastavasta vaikutuksesta ja erään aavikkouskonnon rauhanomaisuudesta. 

Kaksoisajattelulta emme voi välttyä, se on jokapäiväistä mielipiteenmuokkausta, jolle altistumme valtamedian ansiosta. Milosz varoittaa meitä: jos huomatessamme näitä valheita vaikenemme, tulemme samalla korruptoineeksi itsemme. Sillä eläminen jatkuvassa valheessa tulee ennen pitkää korruptoimaan luonteemme ja lopulta kaiken yhteiskunnassamme. Alexander Stubb twiittasi taannoin kuinka ”Monikulttuurisuus on rikkaus. Ei mulla muuta”, saman puolueen Petteri Orpo tuomitsi 2015 maahan tunkeutuneiden muukalaisten motiivien epäilyn rasismiksi ja väitti, että Suomi ei voi kansainvälisten sopimusten mukaan estää tulijoiden vyöryä. Olemme ympäröineet itsemme valheilla: feminismi on tasa-arvoa, hukkunut pikkupoika Välimeren rannalla, ”Wir Schaffen das”, pakolaiset ovat naisia ja lapsia Syyriasta, elvytyspaketit Etelä-Euroopan maille yms. Arendtin sanoin; missä totalitarismi on vallinnut, se on alkanut tuhota ihmisen perusolemusta.

Solzenitzyn karkotettiin Neuvostoliitosta länteen 1974. Hän julkaisi juuri ennen karkotustaan Venäjän kansalle viestin, jossa vetosi maanmiehiinsä, etteivät he suostuisi elämään valheessa. Solzenitzyn tarkoitti sitä, ettei ihmisten tulisi hyväksyä ilman protesteja kaikkea sitä valheellisuutta ja propagandaa, jota valtio pakottaa kansalaisensa hyväksymään ja ottamaan totena. Tässä välissä lähetän terveiset Ylelle, Eduskunnan äänelle omalle kansalleen. Kaikki sanovat, että ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua ja hyväksyä voimattomuus. Mutta tässä on se perusvalhe, Solzenitzyn jatkaa, joka antaa pahantahtoisen voiman kaikille muille valheille. Kadun mies ei ehkä voi kaataa valheiden kuningaskuntaa, mutta hän voi edes olla olematta sen uskollinen alamainen. Valheiden varaan perustettu totalitarismi on olemassa vain niin kauan, kun ihmiset pelkäävät haastaa järjestelmän valheineen. Berliinin muurin murtuminen 1989 ja pian sen jälkeen valheille rakennetun DDR:n romahtaminen ovat tästä hyviä esimerkkejä.

Näin ollen, Solzenitzyn korostaa, jos meidän on elettävä totalitaarisen diktatuurin valheiden alla, niin vastauksemme olkoon: älköön heidän valtansa toteutuko ainakaan meidän kauttamme. Siksi on tärkeätä, ettemme elä valheessa.

Menetetty lenkkipolku

Miltä tuntuisi asua maassa, jossa olisit toisen luokan kansalainen ihonvärisi perusteella? Syntyperäsi määrittämänä olisit menettänyt osan ihmisoikeuksistasi, eivätkä viranomaiset tai laki enää suojelisi sinua tai läheisiäsi. Joutuisit kulkemaan julkisilla paikoilla turvattomana ja kohtaamaan väkivallan uhkan myös kotipihallasi. Kaiken tämän lisäksi yhteiskunta ottaisi varallisuuttasi yhä kiihtyvällä tahdilla ja omaisuuden suojaasi murrettaisiin uusilla pakkomääräyksillä.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Muistuvatko mieleesi niiden lukuisten Ylen esittämien natsidokumenttien yhteiskunta, jossa "rasistit" saivat terrorisoida vähemmistöjä? Vai ollaanko tässä apartheidia harjoittavassa Etelä-Afrikassa? Onko sittenkin kyseessä tulevaisuuden dystopia, kauhukuva siitä, mitä tapahtuu, jos vaikka Suomen Sisu saa vallan?

Mietipä vielä uudestaan. Sinä nimittäin elät jo tuossa yhteiskunnassa, nyt, Suomessa ja parhaillaan.

Olet luultavasti vieraillut jossakin virastossa, yrityksessä tai työpaikalla. Samalla olet ehkä huomannut, että päivän muotivillitys on pitää niin ulko- kuin sisäovetkin kiinni sähkölukoilla. Panitko myös merkille ulko-ovien, asiakaspalvelutilojen ja porraskäytävien valvontakamerat? Niitä on sielläkin, missä vain työntekijät liikkuvat. Oletko suunnitellut matkaa Viroon, kenties Tallinnaan shoppailemaan? Eteläiseen EU-maahan sinulla ei kuitenkaan ole asiaa ilman passia, itäiseen naapuriin tarvitset myös viisumin. En ole aivan varma haluatko enää mennä läntiseen, tiedät kyllä miksi. Voit virkistää muistiasi tästä ja tästä.

Samaan aikaan Suomen valtakunnan rajat ovat sepposen selällään: jokainen oikeavärinen ja oikeauskoinen tulija pääsee kuin kutsuvieras rajan yli maahan. Lännestä Ruotsista, idästä Venäjältä ja uusin reitti on auki etelästä suoraan Saksasta tulevilla laivoilla. Niinpä niin, ei toteudu yhdenvertaisuus maailmassa ja varsinkaan Suomessa!

Toisin kuin suomalaisten, vastaanottokeskusten  asukkaiden liikkumista ei ole rajoitettu millään tavoin ja sitä et ole voinut olla huomaamatta. Lehdet ja poliisitiedotteet ovat täyttyneet väkivalta-, ryöstö-, murha- ja raiskausuutisista. Olet kuitenkin saanut lukea tulijoiden tekemisestä ensin pelkästään vaihtoehtomedioista, sillä valtamedian tehtävänä on yrittää pitää sinut rauhallisena - ja valehdellen pettää sinua.

Olet saanut seurata itsenäisen Suomen historian ala-arvoisinta ajanjaksoa: näennäisdemokratian vaihtumista totalitarismiin ja alkuperäisväestön kansanmurhan käynnistymistä. Kaikki tämä vain siksi, että julkista rahaa saadaan riskittömästi siirrettyä yksityisille voitontavoittelijoille. Riskit, ne kannamme arjessamme sinä, minä ja läheisemme.

Entä jos jotain ikävää tapahtuu? Vaaransa kaikilla nimittäin. Oma lenkkipolkuni kulkee lapsuuden maisemissa, juurimaassani. Nyt lenkkipolun viereen on ilmestynyt vastaanottokeskus. Entä jos kuljen liian läheltä sitä ja saan yllättäen perääni neljä poliisipartiota, kuten eräs Jesse tyttöystävineen? Entä jos kesken lenkin kimppuuni hyökätään, eikä poliiseja hätäpuhelustani huolimatta tule?

Sanoinko edellä vaaransa kaikilla? Ei nyt sentään liioitella! Suomesta on tehty maa, jossa tietyt suojatut ryhmät voivat tehdä mitä raskaampia rikoksia ja saada sitä varmemmin jäädä maahan. Katsos kun ne kansainväliset sopimukset, joihin Suomikin on sitoutunut, eivät ole sinusta ja ihmisarvostasi kiinnostuneita. Ne suojelevat rikollisia ja heistä hyötyviä. Nokkimisjärjestys on maassamme perin muuttunut. Viranomaisten mukaan meidän, sinun ja minun on vain sopeuduttava "uuteen tilanteesen" tai muuten me itkemme ja sopeudumme.

Sinun on syytä ymmärtää, että kolmannen maailman kehitysmaista tulevat miljoonat maahantunkeutujat  tuhoavat vastaanottavat yhteiskunnat pelkästään lukumäärällään. Saksassa 3000 asukkaan yhteisöön tuotiin yhdessä hetkessä yli 6000 "turvapaikanhakijaa". Sen yhteisön rauhallinen, arvokas ja turvallinen elämä loppui siihen päivään. Niin käy myös Suomelle ja meille, jos nykyisen kaltainen maahantulijoiden virta jatkuu. Toistaiseksi se jatkuu päivästä toiseen ja tulevaisuutesi, kaikkien suomalaisten, muuttuu yhä mustemmaksi.

Sinua pidetään silmällä, matkustamistasi rajoitetaan, olet mahdollisesti töissä lukkojen takana, silti et ole arvokas - olet pelkkä objekti jota hyödynnetään. Ihmisarvosi on annettu muille. Sinulla ei ole niin väliä. Kadulla et ole turvassa, etkä edes kotonasi. Sinä olet suomalainen. Sinun ja läheistesi tulevaisuuden tuhoaminen on parhaillaan käynnissä. Katsottuasi Ylen uutiset voit kuitenkin rauhoittua: ei ole syytä huoleen, hallitus tietää mitä se tekee. Sehän tässä niin karmeata onkin, kun se tietää - ja tarkkaan. Sinulle ja minulle, tavallisille suomalaisille se tarkoittaa elinpiirin jatkuvaa kapenemista, syyllistämistä, tulevaisuuden ja toivon hiipumista ja menetystä.

Kansallinen henkiinjäämisemme on vaarassa. Sitä uhkaavat EU:n liittovaltiokehitys ja kansallisten viranomaistemme rajat auki -politiikka, joka sallii maahantunkeutujien vyöryn kaikkine nyt jo hyvin tunnettuine haittavaikutuksineen. Muutosta tilanteeseen voi olla turha odottaa, sillä valitettavan moni suomalainen elää yhä unelmissa, vailla itsesuojeluvaistoa tai kaukana todellisuudesta.

Eipä silti, on minullakin unelma: haluan lenkkipolkuni takaisin!

Yksin jätetty kansa

Suomi sai kesän 2015 alussa uuden hallituksen, jolta kansalaiset odottivat paljon. Hallituksen ensimmäiset kuukaudet eivät kuitenkaan ole luvanneet hyvää. Varsinkin sisäministeri Petteri Orpon ja ulkoministeri Timo Soinin tekemisiä, sanomisia ja tekemättä jättämisiä ihmeteltiin hämmentyneinä. Jatkuva edestakainen vatvominen EU:n taakanjako-kysymyksessä ja epäonnistunut tiedottaminen nosti epäilyksiä ministeri Orvon kyvykkyydestä tehtäväänsä. Ihmetystä herätti Soinin ja Perussuomalaisten hiljaisuus. Ihmetys muuttui vähitellen pahaenteiseksi epävarmuudeksi. Elo-syyskuun aikana hiljaisuuden syy selvisi. Perussuomalaiset ovat päättäneet pettää äänestäjilleen antamansa lupaukset ja liittyä ns. puolueeseen, eli yhtä linjaa ajavaan, joskin erilaisilla puoluenimillä varustettuun vaihtoehdottomuuteen.

Suomi syksyllä 2015 on koko sen itsenäisyyden aikansa lohduttomimmassa tilanteessa. Maan talous on tahallaan, kiitos siitä erikoisesti Kokoomuksen ja RKP:n, ajettu kriisiin ja valtion velka on kasvanut jatkuvista leikkauksista ja säästöistä huolimatta. Kansa on eripurainen ja jaettu ainakin kolmeen osioon: 1) maahanmuuttobisnestä pyörittävät, heidän apurinsa ja hyödylliset idioottinsa 2) ns. tavallinen kansa 3) kriittiseen ajatteluun pystyvät ja rohkenevat ns. maahanmuuttokriittiset. Tavallisen kansan, jota kiinnostaa harrastukset, urheilu ja viihde, asenteista käydään eri areenoilla jatkuvaa kamppailua. Tähän asti eliitti on onnistunut johdattelemaan kansan antamaan sille mieluisensa valtakirjan, äänestihän lähes 80 % ns. vanhoja puolueita. Miten he ovat onnistuneet näin hyvin manipuloinnissaan? Kyse on tietenkin vallasta ja sen mukanaan tuomista resursseista valvoa tiedonvälitystä. Erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden tuki eliitille on ollut rikkoutumatonta: kirkkokunnat, media ja yliopistomaailma ovat yhteistuumin tukemassa maahanmuuttobisneksen rikoksia suomalaisia vastaan, eikä ensimmäistäkään kriittistä soraääntä kuulu.

Napoleon, Ranskan 1700-l. vallankumousajan jälkeinen johtaja, ei ollut kristitty. Valtiomiehenä hän kuitenkin ymmärsi yhteiskunnan ja uskomusjärjestelmän kohtalonyhteyden. Kaikilla yhteisöillä ja yhteiskunnilla on ollut oma uskomusjärjestelmänsä, ilman sitä ne eivät ole kauan kestäneet. Napoleon näki uskonnon vähintäänkin sen välinearvon kautta ja antoi katolisen kirkon toimia Ranskassa opettamassa kansalle moraalin alkeita. Toisin on tämän päivän Suomessa: jo pitkään Suomen evankelisluterilainen kirkko on toiminut juuri päinvastoin. Se on kieltänyt omat periaatteensa, valehdellut itselleen ja muille toimien moraalin rappeuttajana sen rakentamisen asemesta. Kehitys alaspäin alkoi 1960-l. radikaaleista punapapeista, jatkui 1980-l. naispapeilla, seuravana olivatkin erilaiset vähemmistöt ja huipentumana tänä päivänä arkkipiispa. Hän kehottaa laumaansa hyväksymään omien elinehtojensa kurjistamisen ja vähittäisen ryöstön. Vääristyneen humanismin hengessä hän kirkkoineen, eliitin toimeksiannosta, julistaa suvaitsevaisuutta ja kehottaa kannattamaan maahanmuuttoa sen nykyisessä, kantaväestölle vaarallisessa muodossa. Feminismin mädättämä kirkko ei toimi enää arvojohtajana, vaan on osa rappiota. Jotta kirkon mädännäisyys olisi täydellistä, se edesauttaa Suomen islamisoimista ja moskeijan rakentamista Helsinkiin.

Kun Saksat yhdistyivät 1990-luvulla tehtiin itäisen alueen yliopistoissa puhdistuksia. Sosialismin ajan johtajia, professoreita ja opettajia irtisanottiin poliittisin perustein. Näin haluttiin puhdistaa yliopistomaailma SED:n ja kommunistien vaikutuksesta. Suomessa ei Neuvostoliiton kaaduttua vastaavaa ryhtiliikettä tehty. Vanhat bolsevikit saivat rauhassa kasvattaa työlleen jatkajia niin yliopistomaailmaan kuin medioihinkin. Tästä on seurannut tutkimuksen lähes täydellinen kritiikittömyys. Huomasin sen istuessani aikoinani luennoilla. Yliopistomaailman vasemmistolaiset tutkijat tukevat eliittiä sen kamppailussa kansaa vastaan julkaisemalla erilaisia tutkimuksia tilaustyönä. Näissä pyritään perustelemaan toteutettavaa politiikkaa ja johtamaan kansaa harhaan. Onhan väitteen oltava totta, kun siitä on oikein tutkimus! Kehäpäätelmän logiikkaa seuraten tutkijat ja toimittajat perustelevat omat argumenttinsa toistensa tutkimuksilla.

Median rooli on tunnetusti merkittävä. Varsinkin epädemokraattisissa, totalitaristisissa valtioissa median tehtävä on varmistaa vallassaolijoiden totuuden monopoli. Näin on myös Suomessa 2015. Pakkoveroilla toimintansa rahoittava Yle ja sen vanavedessä kaikki muutkin mediat ja sanomalehdet ovat käynnistäneet ennennäkemättömän propagandahyökkäyksen ja aivopesun. Valtamedia johdattelee, manipuloi, jättää kertomatta ja jopa valehtelee yrittäessään vaientaa kritiikin ja harhauttaa kansan myötämieliseksi sitä itseään vahingoittavalle maahanmuutolle. Muistissa on mm. taannoinen medioiden natsidokumenttien tulva, jolla ihmisille pyrittiin luomaan syyllisyydentunteita omasta eurooppalaisuudestaan. Työvoimapulaa ei koskaan tullut, päin vastoin, automaatio hävittää jo keskiluokan työpaikkoja. Eikä kestävyysvajettakaan paikata ottamalla lisää ikuisesti työttöminä sosiaalihuollon tukien varassa eläviä maahanmuuttajia.

Entä poliittinen järjestelmä ja virkamiehistö? Mitä heistä on tullut? Tämän syksyn tapahtumat viimeistään  osoittavat, että osa poliitikoista ja virkamiehistöstä on yksiselitteisesti moraalisesti rappeutuneita. Nämä häikäilemättömät pelurit käyttävät maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia hyväkseen ryöstäessään kansaltaan sen elämisen edellytykset. Kansan tyrmistys on ollut nähtävissä Timo Soinin ja Perussuomalaisten osoittauduttua lupauksensa kyynisesti pettäviksi, vanhojakin puolueita irvokkaammaksi toimijoiksi. Soini on hiljaa ja on hiljentänyt myös puolueensa maahanmuuttokriittisen osan. Seuraavissa vaaleissa on todennäköistä tai ainakin toivottavaa, että Perussuomalaiset-puolueesta tulee uudestaan se, mikä sen ansioidensa perusteella kuuluukin olla: merkityksetön pikkupuolue. Jos Perussuomalaiset jotain saivat aikaan, niin sen, että monelta meni usko koko poliittiseen järjestelmään, yksilöpoliitikkoihin ja "demokratiaan". Tällä on eittämättä negatiivinen vaikutus myös suomalaisten aiemmin tuntemaan keskinäiseen luottamukseen.

Usein kuulee sadatteluja joissa ihmetellään "miten poliitikot voivat olla noin tyhmiä?". Totuus on karumpi: he tietävät tarkkaan mitä tekevät ja miksi. Suunnitelmat on tehty jo kauan sitten ja ne toteutetaan loppuun asti - ellei sitten kansa herää ja vapauta itseään.  Kansan alistamisen suunnitelmallisuus tulee hyvin esille  Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Minna Karhusen lausunnosta alueellisen maanpuolustuskurssin avajaisissa. Karhunen on olennaisen äärellä pohtiessaan turvallisuustilanteen muutoksia:


– Jos valmiussuunnitelmat eivät ole ajan tasalla, on nyt korkea aika päivittää ne. Suurinta riskiä eivät kuitenkaan muodosta maahanmuuttajat, vaan meidän suomalaisten kyky mukautua uuteen tilaisuuteen.

– Heikko taloustilanne ja korkea työttömyys lisäävät ihmisten ahdistusta, joka saattaa purkautua monenlaisina ääri-ilmiöinä. Rasismi ja väkivaltaisuus pitää tuomita heti alkuunsa.


Jokainen valistunut lukija ymmärtää, että tuomittava rasismi ja väkivaltaisuus tarkoittavat uuskielessä kaikkea maahanmuuton väärinkäytöksiin ja ongelmiin kohdistuvaa kritiikkiä. Kuinka helppoa onkaan kuitata asiallinenkin kritiikki "nettihuuteluksi" tai "äärioikeistolaisuudeksi". Näin pyritään tukahduttamaan avoin keskustelu. Valitettavasti menetelmä on toiminut hyvin ja kansa on saatu pidettyä pitkään pimitettynä reaalitapahtumista. Voimalla on kuitenkin myös vastavoima, vaikka aluksi heikkokin. On surullista ja tilannetta hyvin kuvaavaa, että tällä hetkellä ainoa uutismedia, joka kertoo maahanmuuton kielteisistä liitännäisilmiöistä on MV-lehti. Puutteistaan huolimatta se toimii tiedotuskanavana niille, jotka haluavat lukea muutakin kuin ideologisesti manipuloitua maahanmuuttomyönteistä valtamedioiden propagandaa.

Virkamiehistöltä kansan taitaa olla turha odottaa apua tai myötätuntoa. AVI:n ylijohtajan ja eräiden poliisien lausunnot kertovat karua viestiä: poliisi on olemassa vain suojellakseen maahanmuuttoprojektia ja uusia kunniakansalaisia. Suomalaiset on pudotettu toisen luokan kansalaisiksi, joiden tehtävänä on vain toimia hyväksikäytettävänä massana, joka maksaa maahanmuuttobisneksen laskun ja kokee sen kielteiset seuraukset arjessaan. Kansa saa vähemmän maksamalla enemmän!

Kirjoitin aikaisemmin Sir John Glubbin esseestä, jossa hän analysoi yhteiskuntien elinkaaria. Suomi on nyt siirtynyt askeleen eteenpäin Glubbin kuvaamassa kehityskaaressa: on aika rajoittamattoman maahanmuuttajien vyöryn ja yhteiskunnan turvallisuuden romahtamisen. Puolustusvoimien rooli kriisin käsittelyssä on toistaiseksi tuntematon, mutta se voi olla tilanteen pahetessa ratkaiseva. Vai onko niin, että kuten poliisilta, ei armeijaltakaan ole luvassa kansalle mitään turvaa?

Ammattisotilaiden harrastama Venäjän uhkan paisuttelu, natotus ja vaikeneminen toteutuneesta maahantunkeutumisesta länsirajan - huom! ei itärajan - yli ei lupaa hyvää. Tiedän, Suomessa sotilaat eivät saa osallistua politiikkaan, ainakaan virallisesti. Mutta kun käsillä oleva kriisi on sotakuntoisten nuorten miesten maahantunkeutuminen ja siten sotilaalliseen uhkaan verrattava puolustuskysymys.

Eliitti on kääntynyt kansaansa vastaan ja tekee parhaillaan maanpetoksen. Kansa on jätetty yksin selviytymään lisääntyvästä väkivallasta, raiskauksista, murhista ja tartuntataudeista. Kansa on ajettu toisiaan vastaan, Suomessa vallitsee hyytävä vastakkainasettelun ilmapiiri ja taloudellinen eriarvoisuus. Valtion annetaan tahallaan velkaantua. Suomalaisten elinedellytyksiä, hengen ja omaisuuden turvaa ja luottamusta viranomaisiin romutetaan parhaillaan ennennäkemättömällä tavalla.

Mitä tavallinen kansalainen voi enää tehdä? Jotain sentään, sekä henkistä että materiaalista:


Älkää uskoko valtamedioiden kuten Ylen, MTV:n, Nelosen tai sanomalehtien uutisointia tarkistamattomana, hakekaa vaihtoehtoisia uutisia, olkaa mediakriittisiä!

Kirjoittakaa someen tai blogeihin näkemästänne ja kokemastanne, ottakaa kuvia ja filmiä, jakakaa tietoa!

Hankkikaa kotiin ns. kotivara välttämättömyystarvikkeita ja säilyviä elintarvikkeita!

Älkää luottako viranomaisiin tai heidän apuunsa,  toimikaa itse! Ottakaa vastuu itsestänne ja läheisistänne, unohtakaa rappeutunut "hyvinvointivaltio"!

Uskollinen valalle - Getreu dem Fahneneid, The National People's Army of GDR

Ostalgiaa on tarjolla riittämiin, kun perehtyy vuonna 1981 painettuun Getreu dem Fahneneidiin.  Teos on julkaistu Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan (NVA) kunniaksi sen täyttäessä 25 vuotta. Takakannesta löytyy painettuna kirjan myyntihinta 30,- M. Tämä oli ns. itäblokin maissa yleinen käytäntö, hinnat näet pysyivät pitkälti muuttumattomina. Kirjan nimi voitaisiin kääntää suunnilleen muotoon "Uskollinen valalle". Miksi sitten tämänlainen teos on ylipäätään tehty? Kirja vastaa tähän itse heti sen alkulehdillä: "Bilddokumentation über die Nationale Volksarmee der Deutschen Demokratischen Republik". Kyseessä on siis valokuvadokumentaatio ja kirjallinen tietopaketti NVA:sta. Jotta kaikki menisi protokollan mukaan, Erich Honecker on kirjoittanut alkuun saatesanat. Niissä hän mahdollisesti kiteyttää DDR:n idean "Vom Soldaten bis zum General sind die Klasseninteressen gleich." Taisi kuitenkin käydä niin, että tavoitteeseen ei päästy, ei edes lähelle.  Sotilaan ja kenraalin sosioekonomiset luokkaintressit ovat vaikeasti yhteen sovitettavia - myös sosialistisessa yhteiskunnassa. Vaikuttaa siltä, että tämän kirjayksilön ovat "Dübenerin toverit" antaneet lahjaksi johtajalleen tai kouluttajalleen. Käsin kirjoitettu omistuskirjoitus on kerrassaan taidokasta jälkeä.

Omistuskirjoitus

Koska nyt arvioitava kirja on tehty Itä-Saksassa, niin sen rakenteessa näkyy hyvin saksalainen järjestelmällisyys. Preussilainen arvostaa järjestystä, jopa sosialismin oloissa. Kirja on jaettu kolmeen osioon, jotka luovat loogisen ja kronologisen, toimivan kokonaisuuden. Ensin käsitellään NVA:n olemassaolon tarvetta, tehtävää ja asemaa "Työläisten ja talonpoikien valtiossa". Armeijan ja puolueen (SED) sidos toisiinsa tuodaan peittelemättä esiin. Laajempia taustoja valotetaan mainiolla katsauksella edistyksellisen liikkeen merkkipaaluihin Saksan historiassa. Vanhimpiin kuuluvat mm. talonpoikaiskapina 1525, sota Napoleonia vastaan 1813, Euroopan hullu vuosi 1848 ja Pariisin kommuuni 1871. Vuoden 1848 levottomuudet kuvataan sosialistisessa hengessä seuraavasti: "Bürgerlich-demokratische Revolution in Deutschland"  eli Kansalais-demokraattiseksi vallankumoukseksi Saksassa. Uudempaa edistyksellistä toimintaa edustavat vuoden 1918 marraskuun vallankumous, Ruhrin Puna-armeijan taistelu 1920, Internationalistien osallistuminen Espanjan sisällissotaan 1936 ja saksalaisten kommunistien taistelu Neuvostoliiton Puna-armeijan puolella toisessa maailmansodassa. 

Itä-Saksan kansallisen kansanarmeijan syntyvaiheet ovat erittäin mielenkiintoista seurattavaa. Kaikki alkoi 1950 "nuoren tasavallan turvaksi perustetusta" kansanpoliisista "Volkspolizei", josta osa kehittyi vuoteen 1952 mennessä raskaammin aseistetuksi joukoksi. Samalla sen nimeksi tuli "Kasernierten Volkspolizei". Toukokuussa 1955 Länsi-Saksa liittyi NATOn jäseneksi ja alkoi varustaa uutta armeijaa, Bundeswehriä. Neuvostoliiton vastineena perustettiin Varsovan liitto ja vuonna 1956 sai ensimmäinen NVA:n yksikkö (1. Mekainisoitu rykmentti) joukko-osastolippunsa.  Berliinin muurin rakentamista elokuussa 1961 valvoi ja varmisti jo useita NVA:n yhtymiä. Alusta lähtien korostettiin kansan ja sen armeijan läheistä suhdetta heidän rakentaessaan yhdessä sosialismia.

Kansan parissa s.46

Huomiotani kiinnitti armeijan nuorisojärjestö GST (Die Gesellschaft für Sport und Technik), samoin   puolueen pioneerijärjestö ja FDJ (Freien Deutschen Jugend). Kaikesta päätellen näiden järjestöjen toiminnasta löytyy kiusallisia yhtymäkohtia erääseen toiseen Jugendiin, joskin 1930-40 -luvuilla vaikuttaneeseen, ja sittemmin kiellettyyn saksalaiseen puolisotilaalliseen nuorisojärjestöön. Länsi-Saksassa varottiin  sallimasta mitään toimintaa, jossa  olisi kaikuja menneestä natsiajasta. Itäinen Saksa ilmeisesti ajatteli hyvän tarkoituksen pyhittävän käytettävät keinot. Saksassa muuten kerrotaan anekdoottia siitä, kuinka Kolmannen valtakunnan loputtua toukokuussa 1945 Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä "yhdessä yössä ruskeat paidat vaihtuivat punaisiin". Sain tästä selkeän käytännön esimerkin vieraillessani Sachsenhausenin keskitysleirissä 2008. Natsien aikaan leiri oli tarkoitettu poliittisille erityisvangeille ja siinä oli oikeastaan vankila keskitysleirin sisällä: kivisessä "Zellenbau"  vankilarakennuksessa keskellä leiriä pidettiin kaikkein tärkeimpiä vankeja.

Gestapon erityisvankila Zellenbau 2008. Foto © Historix

Kun leiri jäi Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeelle, siihen rakennettiin vielä lisäosa ja vaihdettiin vartijat. Näin Sachsenhausen jatkoi toimintaansa uuden punaisen lipun alla entistä ehompana ja laajempana. Sen seurauksena leirin ulkopuolella on kommunismin aikana leirissä tapettujen joukkohautausmaa ja uhrien muistomerkki. Niin, palataan kirjan pariin. Reserviläistoimintaakaan ei ole unohdettu: kertausharjoituksia ja ampumakoulutusta riitti reserviläisille vielä varsinaisen armeija-ajan päätyttyäkin. Alla kuvassa NVA:n paraati ajaa kohti Unter den Lindeniä ja on ohittamassa hiljattain valmistunutta Tasavallan palatsia (Palast der Republik), joka rakennettiin vanhan Hohenzollerinin palatsin, eli Berliinin  kaupunginlinnan paikalle, parlamentin "Volkskammerin" kokoontumispaikaksi. Kansan keskuudessa rakennus sai kuitenkin humoristisen nimen "Erichin lamppukauppa" rakennuksessa olleiden lukuisten erilaisten lamppujen mukaan.

Erichin lamppukauppa s. 67

Kirjan toinen osio esittelee NVA:n eri aselajihaarat. Maavoimat on tärkein osa armeijaa ja sen pääiskuvoimaksi nostetaan panssarijoukot. Kirjassa tunnutaan arvostavan muutenkin panssarijoukkoja, sillä ne saavat koko kirjan huomiosta suhteellisesti suurimman osan.

NVA:n T-55 rynnäköi s.111

DDR satsasi myös tykistöön, jota esitellään monipuolisesti. Mukana ovat mm. raketinheittimet ja tykistöohjukset. Erichin lamppukauppakuvassa paraatin ohiajavana kalustona on Neuvostoliittolaisia 9K52 Luna-M,  NATO:n kutsumanimeltä Frog-7 lyhyenmatkan tykistöohjuksia. Ilmavoimat ovat mukana suomalaisillekin tutuilla MiG-21F / bis / U -malleilla ja toisaalta vieraammalla MiG-23 kalustolla. Volksmarine, eli Kansanlaivasto on, kuten ilmavoimatkin edellä lyhyemmin esiteltynä.  Volksmarinen tehtävä on kuitenkin määritelty selkeästi: Kansanlaivasto toimii yhteistyössä muiden aselajien, Baltian punalippuisen laivaston (Kaliningradin neuvostolaivaston) ja Puolan sotalaivaston kanssa turvaamassa DDR:n merirajoja. Esimerkit eri sotilasoppilaitosten nimistä ovat maininnan arvoisia: mm. maavoimien upseerikoulu "Ernst Thälmann", sotilaspoliittinen korkeakoulu "Wilhelm Pieck" ja kansanlaivaston "Karl Liebknecht".


Kirjan ansioiksi on luettava se, että siinä ei unohdeta yleensä syrjään jääviä avustavia aselajeja. Huolto erikoisyksiköineen on mukana ja voidaan huomata DDR:ssä käytetyn samanlaista jaottelua sotilas- ja siviiliasentajien välillä kuin Suomen puolustusvoimissakin. Urheilulla, kulttuurilla ja virkistyksellä oli NVA:ssa tärkeä ja tunnustettu asema. Mikäpä oli upseerien viettäessä lomaa Itämeren rantakylpylöissä. Kulttuurista kun puhutaan, niin lienee väistämätöntä nähdä jossain vaiheessa Puna-armeijan kuoro ja soittokunta esiintymässä. Tällä kertaa kirjassa on kuva yhteiskonsertista, jossa lavalla on mukana myös Kansallisen kansanarmeijan laulajia ja musikantteja. Historiaa tuntevalle moinen näky antaa aihetta mietiskelyyn, varsinkin kun lavan suurena taustakoristeena seisoo Puna-armeijan sotilas lapsi sylissään.

Treptowin puiston muistomerkki 2008.
Foto © Historix

Taustalla viitataan Treptowin puistossa, entisessä Itä-Berliinissä olevaan muistomerkkiin ja sen sotilaspatsaaseen lapsi sylissään. Patsas pystytettiin "vapauttajasotilaiden" muistolle, mutta hyvin pian Berliinin naiset antoivat sille uuden, vähemmän mairittelevan nimen "Tuntematon raiskaaja".

Sosialismin saavutusten ja rauhan puolustaminen oli tietysti tärkeätä ja kirjan kolmas, viimeinen osio paneutuu aiheeseen tarmolla. Sivulla 178 kerrotaan olennaiset lähtökohdat: "Der Schultz des Sozialismus und des Friedens liegt  in starken und zuverlässigen Händen". Näin viitataan Varsovan liiton veljesmaihin ja etenkin Neuvostoliiton osuuteen vahvan ja luotettavan puolustuksen takaajana. Tässä yhteydessä kirjassa seuraavat lyhyet veljesmaiden armeijoiden esittelyt. Mukana ovat Bulgaria, Puola, Romania, Unkari ja Tsekkoslovakia, mutta esittelyn aloittaa Neuvostoliiton armeija, kuinkas muuten! 

Aseveljeys on kirjassa arvossaan ja niinpä yhteisistä harjoituksista on paljon materiaalia. Itä-Saksan huippupoliitikot vierailivat Erich Honeckerin johdolla valtionsa alueella olevissa Neuvostoliiton sotilastukikohdissa osoittamassa ystävyyttään ja aseveljeyttään mm. lahjoittamalla neuvostojoukoille punalippuja. Suomessa samaan aikaan poliitikoilla oli tapana vierailla Tehtaankadulla. Vuosi ennen kirjan painoon menoa Varsovan liitto järjesti suuret Waffenbrüder 1980 -sotaharjoitukset. Kirjassa mainittiin jo aikaisemmin käsite "Sozialistisches Kampfkollektiv" eli sosialistinen taistelukollektiivi. Itselleni käsitteen sisältö jäi hieman epäselväksi, mutta olisiko Waffenbrüder -harjoituksen yhteydessä esitetty sillanrakennus eräs sen käytännön sovellus?  Kun NVA:n ja neuvostoarmeijan pioneerien yhteinen silta oli saatu rakennetuksi, niin sitä juhlistettiin ohimarssilla liput liehuen  ponttonisillan yli.

Sillanrakennusparaati s. 215

Toinen itselleni epäselväksi jäänyt käsitepari oli toteamuksessa, joka mukaan NVA:n sotilaat ovat sitoutuneet sellaiseen kuin "sozialistischer Patriotismus und Proletarischer Internationalismus". Ilmeisesti sosialismi oli määrä ymmärtää ja tulkita käytäntöön hieman eri sisällöillä ja merkityksillä sosialististen ja kapitalististen maiden yhteiskunnissa - aina tarpeen mukaan, vai kuinka? Mitä oli "sosialistinen isänmaallisuus" Itä-Saksassa? Ehkä sitä, mitä kirja kuvaa aikaisemmin  puolisotilaallisena nuorisotoimintana, kansanarmeijan palveluksen kunnioittamisena ja reserviläistoimintana täysin militarisoidussa valtiossa - eli kertausharjoituksina, ammuntoina vapaa-ajalla ja lopulta perin konservatiivisena isänmaallisuutena? Läntisissä demokratioissa sosialistinen isänmaallisuus tarkoitti sen toteuttajille edellisen vastakohtaa. Tällöin se piti sisällään "edistyksellistä" ja kumouksellista, yhteiskunnan vastaista toimintaa, jota harjoitettiin Frankfurtin koulukunnan oppien mukaan. Äärimmilleen vietynä se näyttäytyi maolaisina, stalinistisina ja taistolaisina liikkeinä tai jopa vasemmistolaisina  DDR:n  salaisen poliisin Stasin tukemina terroristijärjestöinä kuten RAF Länsi-Saksassa tai Punaiset prikaatit Italiassa. Sosialistiset aseet olivat "rauhaa puolustamassa", kun lännessä ne olivat imperialistista asevarustelua. Vaikuttaa siltä, että sosialistisen isänmaallisuuden läntinen, eurokommunistinen perinne elää edelleen nykyisen Euroopan Unionin politiikassa ja sen eri jäsenmaiden kansallisissa käytännöissä. Vai miten on ymmärrettävä sosialistisen rauhanliikkeen osaltaan aikaansaama tilanne, jossa läntisen Euroopan maissa oma kansallinen puolustus on ajettu alas ja kaikki kansallismielisyyden ilmaukset ovat paheksuttavia?

Proletaarinen kansainvälisyys aukenee käsitteenä helpommin: sen hengessä Itä-Saksaan tuli huomattavia määriä ystävällismielisten sosialististen veljesmaiden kansalaisia - lähinnä kehitysmaista - koulutettaviksi  tai töihin. Olen lukenut ja kuullut itäisessä Saksassa vieraillessani arvioita, joissa kerrotaan kyseisen kansainvälisyysohjelman synnyttäneen, hämmästyttävää kylläkin, itäiseen Berliiniin sen läntistä osaa vahvemman uusnatsi- ja skiniliikkeen. EU näyttää nykyisellään tavoittelevan joiltain osin samoja poliittisia päämääriä joihin jo DDR pyrki. Historian opetus on kuitenkin selkeä: kauniit ja ylevät yhteiskunnalliset utopiat kestävät reaalielämän koetuksen huonosti ja niillä on taipumus romahtaa ennemmin tai myöhemmin. DDR:n tapauksessa siihen meni vain vähän yli 40 vuotta - Neuvostoliitto puolestaan sinnitteli 74 vuotta ennen väistämätöntä kohtaamistaan todellisuuden kanssa.  Kirjassa korkealle arvostetun aseveljeyden merkitys jäi DDR:n selviytymiselle lopulta täysin merkityksettömäksi.  Waffenbrüder 1980 -sotaharjoituksen tunnuslause kuului silti näinkin mahtipontisesti: "Vereint für Frieden und Sozialismus - dem Fiend keine Chance!" Mutta entäpä jos DDR:n järjestelmän pahin vihollinen olikin DDR itse?

On ilmeistä, että tämän kirjan perustarkoitus oli toimia osana DDR:n sisäistä propagandaa. Siinä teos ansiokkaasti onnistuukin. Toisaalta, kun siitä karsii propagandakerroksia, niin tarjolla on mielenkiintoinen näkökulma "Harppi-Saksan" maailmaan. Runsaasti kuvitettuna se antaa rivienvälistä informaatiota DDR:n elintasosta ja arkipäivästä. Ellei sosialismi olisi aatteena aiheuttanut nyt jo laajalti tunnettuja rikoksia ihmiskuntaa vastaan, niin kirja olisi yksi hullunkurinen ja harmiton esitys keinotekoisesta idealistien leikkivaltiosta, joka kaatui omaan mahdottomuuteensa. Hullunkurinen, niin kuin se Nukkumatin (Unser Sandmännchen) maailma YLE:n pikkukakkosessa 1970-luvulla, jossa hän heitti unihiekkaa milloin milläkin sosialismin teknisellä saavutuksella liikkuen - muistatteko?

Supposedly you know what the phrase "Ostalgia" means? In this book there are plenty of it to see and feel. The book commemorates the 25th anniversary of the NVA, the National Peoples Army of the East Germany (the former DDR). As it was a custom in the former eastern bloc countries, the price of the book  30,- M is printed on the back cover. The name of the book translates roughly in English as "Loyal to the Military Oath". The name also notifies the meaning of the work, "Bilddokumentation über die Nationale Volksarmee der Deutschen Demokratischen Republik". So what we have here is a pictorial documentation dealing with the NVA and it's branches and different services. In order to start it properly, the Head of State Erich Honecker addresses the book as follows: "Vom Soldaten bis zum General sind die Klasseninteressen gleich." It may well be that in this sentence comrade Honecker has managed to crystallize what was theoretically the main idea of the DDR as a state and society.  In DDR the class interests were to be the same for an individual soldier as well as  a general of the army. As it turned out to be, the DDR never reached it's highly ambitious goal. The inscription makes this copy unique. It seems that the copy is meant to be a present for a drill instructor or leader of a group of soldiers who regard themselves "The Comrades of Dübener". The  quality of the handwriting used in the inscription is just outstanding.

Getreu dem Fahneneid is a German book and it is systematically build to meet Prussian values of order and logical arrangement.  The book is divided into three main sections, which, when brought together, form a logical and chronological order to follow. The first section of the book has a mission to justify the need and existence of the NVA in the "State of workers and peasants" i.e. German Democratic Republic. In order to meet the previous demand the tight connection between the army and the socialist party (SED) is brought clearly visible.  History is a useful tool when one tries to find vindication for present ventures.  This is also what happens in the book. The progressive movement of DDR has its roots in the German history, the book argues. As a proof of it reader will be guided through the peasant uprising 1525, war against Napoleon's France 1813, the year of European revolutions 1848 and Paris Commune 1871. Interestingly enough, the European uprising in 1848 has a unique socialist significance in its DDR given name "Bürgerlich-demokratische Revolution in Deutschland". This roughly translates to "civic-democratic revolution in Germany".  If the historical proof presented so far is ancient, there are also modern examples in the book to see. November revolution 1918 in Germany is accompanied by the Red Army of the Ruhr in 1920. These two refer to the post WW I attempts by the German socialist and communist movement to create a socialist state after the example of Soviet Russia. The Spanish civil war in the 1930's gathered progressive people also from the Germany to defend Spanish republic against Nationalist army. As a pinnacle and well valued part of progressive struggle is the role of German communists fighting alongside the Soviet Red Army against the so called Fascist Germany and its Werhmacht.

One of the most interesting part of the book is how it all started for the NVA. It was back in 1950 when a young republic needed security and the "Volkspolizei",  the Peoples police, was founded. By the year 1952 a segment of it had developed into a heavily armed force and it had been renamed by adding a certain prefix. Now it was called as the "Kasernierten Volkspolizei", the Peoples police in the Barracks. The 1950's was the height of the cold war era. West Germany was finally approved to join the NATO in 1955 and to start building a new army, the Bundeswehr. As a countermeasure the Soviet Union founded the Warsaw Pact -alliance in 1955 and the first regular combat unit of the NVA, the 1st Mechanized regiment received its flag in 1956. It was essential from the very beginning to emphasize the close bonding between the army and its people! The reality, however, showed up less sublime. It didn't take too long to see NVA troops securing the building of the infamous Berlin wall in august 1961.

The NVA had its pre-military training organisation GST (Die Gesellschaft für Sport und Technik), literally "Sport and Technology Association” to militarize East German youth. This was completed with the help of party youth organs such as FDJ (Freien Deutschen Jugend) German Free Youth -movement and the Pionere children and teens movement. The book makes its best to show these organisations in a positive light. Still it is relatively easy to find links which takes thoughts 70 years back and to see another German political youth movement on the march, namely the notorious Hitler Jugend. Actually it is not the only demonstration of the turning the brown shirts into the red ones. I had an opportunity to visit Sachsenhausen concentration camp in 2008. During the Nazi era there was a high security special prison "Zellenbau"  inside the camp. It was meant for the high value political prisoners and thus the camp was not an ordinary collecting point for the Jews to be deported into the death camps of the east.

After the collapse of the Reich, the Soviet occupation administration repaired and expanded the camp by adding a supplementary wing in the basic camp. After the repairs were finished a new flag was hoisted up, guards and inmates were renewed and the camp started to operate again.  Thus one can visit a large cemetery and memorial, just outside the camp main area, for the inmates killed during the communist era. The last fragment in this section of the book is to portray NVA reservist activities.  In a completely militarized society like DDR reservist had a lot to do: military refresher courses were frequent activities for the reservists. In the picture where there is an NVA parade going on, we can see how artillery missiles are just passing the Palace of the Republic, (Palast der Republik) the meeting place of the "Volkskammerin" Peoples Chamber. The building was quickly renamed by the East German people as "The Erich's Lamp Store" referring to the vast amount of various lamps inside the Palace of the Republic.

The second main section of the book concentrates to show all service branches of the NVA. Naturally land forces are the most prominent service and especially tank core receive extra attention. Tank enthusiasts find this book as a treasure: it is a fine collection of various tank poses. Other services are presented more briefly. Air force shows up with MiG-21 and 23 fighters. The Peoples navy "Volksmarine" makes a firm statement about its mission. It is to secure the maritime borders of the DDR in a close co-operation with the Baltic Red Banner Navy (Soviet navy in Kaliningrad) and the Navy of Poland.  Military schools and academies, supply services and trains are not forgotten. Even recreation, sports and cultural activities have a decent share of attention. What would be a story like this without a Russian Red Army Choir on stage? This time they are not performing alone on stage. A group of NVA artists have joined their Russian friends. The background is covered with a massive copy of the famous statue of the victor and liberator Red Army soldier - with a child in his arms -  at the Treptow park. The women of Berlin gave the statue a new and less glamorous name "The unknown rapist".

The defence of the achievements of socialism and peace was among the core of NVA and Warsaw Pact. Perhaps this explains why the third main section of the book so devotedly addresses the topic. The page 178 gives us a good starting point by stating out loud: "Der Schultz des Sozialismus und des Friedens liegt  in starken und zuverlässigen Händen". This, of course, is a reference to Warsaw Pact's - and especially Soviet Union's -  might and trustworthiness in a business of the defence of socialism and peace. Quite suitably the next entity of the book presents the armies of socialist brother countries, such as  Bulgaria, Poland, Rumania, Hungary and Czechoslovakia. Just to make it sure, the first army to be presented is, of course, the Soviet army. The brotherhood in arms is in a great value in this book. It is manifested by the highest possible political level: Erich Honecker and other top DDR politicians spend their time visiting the bases of the occupying Soviet forces in the East Germany. Friendship was built, for instance, by donating red banners and flags to soviets. Another practical way to co-operate was joint military exercises.   Just year before printing the book there was a huge Warsaw Pact exercise called Waffenbrüder 1980. In the last picture of the blog soldiers of NVA and Soviet army are celebrating the jointly built pontoon bridge by parading together across the bridge.  I suppose that was something what the book describes as a "Sozialistisches Kampfkollektiv". A socialist fighting collective, what ever it really means I'm not sure.

It is not the only concept in the book which requires some evaluation. The individual NVA soldiers were, according the text, committed themselves to something called "sozialistischer Patriotismus und Proletarischer Internationalismus". Socialist patriotism. How on earth that is supposed to be understood? Socialist movement inside the capitalist world was, quite indisputably, trying to overthrow western societies and their values by subversive activities. Inside DDR, as we have seen here, patriotism was something else! It reminds me about the traditional, nationalistic and even bourgeois patriotism it was supposed to fight against with. In the west, at the same time, it meant the  deliberate corruption of the society by the principles of the Frankfurt School and their "Critical Theory".  Peace and environment movements were raised in the west, where as in DDR they were considered as illegal anti-socialist actions. All this led to a leftist terrorism (RAF, Red Brigades) backed by the Stasi.  Socialist arsenals were in the defence of peace where as the western weaponry only backed up imperialism. Is it here where one can find a reason why, for instance, Western European  countries have lost their national pride and will to have a convincing national defence? Is it here and why all expressions of patriotism and nationalism are so strongly to be resented? It seems the present day European Union (EU) has adopted principles and practices which are so well presented in this book about to picture the socialist DDR.

Proletarian internationalism. That's easier to open up. The DDR took thousands of students and workers from the socialist brother countries, especially from the developing third world countries. That, as controversial as it may sound, has been one major factor why in today's Berlin we may see skinheads and neo-Nazis more often in the eastern suburbs and districts of the city.  Again there is an analogy to see: the EU has adopted an immigration policy which resembles the one implemented by the DDR and unfortunately, in the end,  it will produce same outcome as well.  Despite the mighty Soviet Union or the Warsaw Pact, it took only little over 40 years for DDR to be in the brink of a collapse. Despite the pompous slogan of the Waffenbrüder 1980 exercise "Vereint für Frieden und Sozialismus - dem Fiend keine Chance!" it took only 11 years after the slogan that the DDR had vanished. Maybe the "enemy" did not have a chance against East Germany that we'll never know, but what if the worst enemy of the DDR was, eventually, the DDR itself?

It is obvious that the main purpose of the book was to serve internal propaganda of the DDR. The book fulfils its mission with excellent merits.  On the other hand, if multiple layers of propaganda are deleted, the book opens windows to get an insight how it was to live in the DDR. In that funny little toy country of idealists with unviable system. In the end all the crimes made by the socialist regimes against humanity and environment and the decadent, disastrous idea of socialism have stained the legacy of the DDR.


Willman, Christel (1981) Getreu dem Fahneneid - Bilddokumentation über die Nationale Volksarmee der Deutschen Demokratischen Republik. Berlin: Militärverlag der Deutschen Demokratischen Republik.


Youtube video Waffenbrüderschaft 1980: