Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sir John Glubb. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sir John Glubb. Näytä kaikki tekstit

maanantai 8. elokuuta 2016

Uusinta: Miksi annamme kaiken tämän tapahtua?

Julkaisin alla olevan kirjoituksen tasan vuosi sitten. Kulunut vuosi on osoittanut, että Sir John Glubbin teoria onnistui kuvamaan yhteiskunnallista kehitystä paremmin kuin hyvin. Eurooppa on alennustilassa. Se on kuin 950-luvun Bagdad ennen romahtamistaan. Euroopasta on tullut heikko feministinen, selkärangaton surkimus, joka ei yrityksistään huolimatta osaa tai pysty puolustautumaan. Ehkä se ei edes halua? Katujen turvallisuus on romahtanut. Eurooppalaisia murhataan ja häpäistään heidän omissa kotimaissaan rasistisin ja uskonnollisin perustein. 

Monikulttuurisen onnelan sijasta saimme yhteiskunnan, jossa käytämme taloudelliset voimavaramme ja otamme lisää velkaa elättääksemme alati kasvavaa, meitä ja meidän elintapojamme vihaavaa muukalaisten joukkoa. Tapahtumat ovat osoittaneet, että niin kuin Belgiassa, Saksassa, Ranskassa, Englannissa tai Ruotsissa, myös Suomessa maahan tunkeutunut kehitysmaiden (liika)väestö, varsinkin rauhanuskonnon harjoittajat, pilaavat meidän ja lastemme elämän pelkästään olemalla läsnä yhteiskunnissamme.

Jätän Sir John Glubbin historiantutkimuksen tulokset osoitukseksi, kuin testamentiksi siitä. 






Edellisessä bloggauksessani tarkastelin Sir John Glubbin esseen pohjalta kansakuntien elinkaaria, joista viimeinen, kuudes aikakausi on yhteiskunnan rappio ja romahtaminen. Aikakauteen johtaneita syitä ja sen seurauksia havainnollistaessaan Glubb käytti rappion aikaan siirtyvää Arabien imperiumia esimerkkinään. Hän siteerasi esseessään säilyneitä aikalaishistorioitsijoiden kuvauksia 900-luvun alusta.

Bagdad kauan sitten...


Lähtökohta oli mitä parhain: Arabien imperiumin pääkaupunki Bagdad oli 800-luvun ensimmäisellä puoliskolla maailman rikkain ja hyvinvoivin tieteiden ja taiteiden keskus. Kalifi Mutawakkilin aikana 860-luvulla käynnistyi kuitenkin kehitys, jonka seurauksena imperiumi hajosi, sen vauraus oli mennyttä ja kaduilla vallitsi anarkia ennen lopullista romahdusta. Mitä oli tapahtunut?

Aikalaishistorioitsijat valittivat teoksissaan oman aikansa yhteiskunnallista rappiota. Heidän mukaansa rappio näkyi uskonnon merkityksen hiipumisena, sitä seuranneena materialismina ja löyhtyneenä seksuaalimoraalina. Valtionhallinnon virkailijat olivat korruptoituneita ja poliitikot keskittyivät vallassa ollessaan vain kokoamaan mahdollisimman suuren omaisuuden yhteisistä varoista.

Erityisen kitkerästi historioitsijat kommentoivat suosittujen laulajien ja soittajien suosiota nuorison keskuudessa. Nämä Bagdadin "popparit" käyttivät nykyaikaista kitaraa muistuttavaa luuttua säestämään rakkauslaulujaan. Laulajien vaikutus nuorisoon oli hämmästyttävän voimakas: 950-luvulla nuorison käyttämään kieleen oli tullut rivouksia, joita ei aikaisimpina vuosikymmeninä olisi suvaittu. Itse asiassa useatkin kalifit karkottivat pop-laulajat Bagdadista samalla kieltäen heidän paluunsa. Vuosien kuluessa laulajat kuitenkin palasivat ja konsertit alkoivat uudestaan.

Niin hämmästyttävältä kun se kuulostaakin, 900-luvun Bagdadissa oli voimakas ja taisteleva feministinen liike. Tärkein feministien vaatimuksista oli avata naisille ennen vain miehille varatut ammatit. Feminismin voittaessa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa naiset pääsivätkin mm. lakimiehiksi, veronkantajiksi, kirjanpitäjiksi, yliopistojen professoreiksi ja mikä hämmästyttävintä - myös papeiksi. Ehkä on syytä muistuttaa, että yhteiskunnan valtauskontona oli islam. Yhden taistelun feministit kuitenkin hävisivät: tuomarin virkaa ei avattu naisille.

Arabien imperiumissa elettiin 950-lukua. Tasa-arvo oli toteutunut, luuttu, rauha ja rakkaus vallitsi ja villitsi. Oltiin myös saatu rakennettua hyvinvointivaltio. Yhteiskunta tarjosi avoimen ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille asukkailleen ja vastikkeettomat opintotuet opiskelijoille. Oppineeseen, rikkaaseen ja kauppaa käyvään Bagdadiin virtasi kauppiaita ja opiskelijoita kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Aikalaishistorioitsijoiden mukaan pian tämän jälkeen valtionhallinto ja julkinen järjestys romahtivat maahanmuuttajien vyöryessä tulvan lailla maahan. Mitä sitten tapahtui? Glubb vastaa:

"The resulting increase in confusion and violence made it unsafe for women to move unescorted in the streets, with the result that this feminist movement collapsed." 

Lainausta lukiessa tulee väistämättä mieleen oman aikamme Ruotsi. No, ei anneta sen häiritä käännöstä. Maahanmuuttajien tuloa seurasivat sekasorto ja väkivaltaisuudet, jotka tekivät kaduista turvattomia yksinään ilman saattajaa liikkuvalle naiselle. Sen ajan feministinen liike romahti.

Imperiumin talous oli ollut vaikeuksissa jo pidemmän ajan. Olisi kuvitellut kansalaisten yhdessä ryhtyvän talkoisiin pelastamaan maata vararikolta. Vielä mitä! Keskellä kuihtuvaa ulkomaankauppaa ja rahoituskriisiä Bagdadiin saatettiin voimaan viisipäiväinen työviikko.

Entä Suomi?


Edellä on avattu Glubbin esittelemää teoriaa suurten valtioiden, aikansa imperiumien kautta. Glubb esittää kysymyksen voidaanko samaa teoriaa soveltaa pieniin valtioihin, joilla ei ole imperiumia? Hän vastaa sen olevan mahdollista. Teoria voidaan yleistää koskemaan myös pieniä valtiota, jos ne saavuttavat tarvittavan korkean vaurauden ja hyvinvoinnin tason. Sillä rappio on tulosta liian pitkästä vaurauden ajanjaksosta. Riippumatta yhteiskunnan koosta, uskonnosta, sijainnista tai muista tekijöistä.

Seuraavassa tarkastelen Suomen vaiheita ja pohdin, voisiko niistä löytää Glubbin teorian toteumia. Suomi on ollut valtiollisena, itsenäisenä toimijana olemassa vain vajaat sata vuotta.Voisiko olla, että pienen maan ja kansan historiassa kuusi askelta tuhoon voidaan kulkea hyvinkin nopeasti? Se vaikuttaisi olevan mahdollista.

Syntyvän valtion tai kansakunnan saa aikaiseksi pioneerien aikakausi. Ajatus, idea konkretisoituu teoiksi ja synnyttää uutta. Suomen pioneeriajaksi voisi laskea  vuodet 1860-1917. Huomautan, että määrittämäni aikahaarukat ovat vain likiarvoja ja ne voivat mennä osin päällekkäin ja rinnakkain. Suomi siirtyi valloitusten aikaan 1918-1920 määrittäessään rajojaan suhteessa naapureihinsa. Kehitys saavutti kulminaationsa Tarton rauhassa 1920, kun Suomi sai hyvin edullisen itärajan. Vakiinnutettuaan asemansa nuori valtio alkoi kaupankäynnin. Itse pidän 1990-luvun alun lamaa, tai viimeistään 2008 alkanutta talousromahdusta kaupankäynnin vaiheen hiipumisen merkkinä. Suomalaiset pääsivät nauttimaan vaurauden ajasta 1960-luvun lopusta alkaen. Näen 1980-luvun vaurauden ajan kulminaationa, josta lähdettiin talouskuplan puhkeamisen ja idänkaupan romahtamisen kautta hiljalleen uuden talouden aikaan. Vaurautta maassa oli, mutta se jakautui entistä epätasaisemmin, yhä useampi jäi sitä ilman. Koulutuksen ylikorostaminen 1990-luvulta lähtien johti älyn aikakauteen, mutta myös työttömiin maistereihin ja tusinatohtoreihin työvoimatoimiston kortistossa.

Glubb on useaan kertaan osoittanut rahan olevan rappion pääasiallinen käyttövoima. Niinpä haen ajankohtaa, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa raha vapautui ja siitä tuli itsetarkoitus. 1980-luvun lopulla alkoi Suomessa ennennäkemätön sijoitus- ja pörssibuumi Holkerin hallituksen vapauttaessa rahamarkkinat säätelystä. Raha sai perinteisen talouselämän voiteluaineen roolinsa lisäksi uuden tehtävän: sen piti tuottaa voittoa voitolle lyhyen tähtäimen sijoituskeinottelussa. Tulkitsen rahamarkkinoiden vapauttamisen olleen se pieni, omana aikaan huomaamaton valinta, joka käynnisti kehityksen kohti rappion aikakautta. Feminismi tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvun lopulla, mutta se löi itsensä läpi 1990-luvun myötä. Aatteelliseen ja käytännölliseen valtiofeminismiin Suomi siirtyi viimeistään 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Näin se oli naapuriaan Ruotsia paljon jäljessä mutta suunta oli yhteneväinen.

Huomaamme, että Glubbin esittelemät yhteiskunnan kehityksen aikakausimääritykset sopivat Suomenkin historialliseen kehitykseen. Suomi vuonna 2015 on älyn ja rappion aikakautta elävä feministinen ja taloudeltaan taantuva hyvinvointivaltio. Suomi on hylännyt uskontonsa, maallistunut ja menettänyt visionsa. Kyyninen materialismi on vallalla. Näennäisen humanismin nimessä halutaan auttaa koko maailmaa, mutta oman kansan kärsivät, pahoinpidellyt, raiskatut ja ryöstetyt halutaan unohtaa. Uusin merkkipaalu on ylitetty 2010-luvulla, kun käytännössä rajoittamaton maahanmuuttajien vyöry on alkanut.

Sir John Glubb vetosi lukijoihinsa, että he käyttäisivät historiasta saamiaan opetuksia oman aikansa ongelmien ratkaisuun. On käynyt selväksi, että Suomen päättäjillä ei ollut viisautta, rohkeutta tai malttia tähän. Tehdyt ratkaisut osoittavat, ettei Ruotsin, Ranskan, Englannin, Norjan ja Saksan epäonnistuneista monikulttuurisuuskokeilusta opittu mitään. Ehkä ei haluttukaan. Muodikas termi kotouttaminen, jonka piti onnistua meillä päinvastoin muualta saatuja kokemuksia, osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi. SPR ja maahanmuuttobisnes tekee kotouttamisella korruptoituneiden poliitikkojen myötävaikutuksella riskitöntä voittoa. Suomi elää valheellisessa feministisessä monikulttuuriutopiassa. Kaiken huipuksi tämä kustannetaan velkarahalla.

Lopulta jää vain kaksi kysymystä:


Kuinka kauan Suomen kansantalous kestää ulkomaisella velkarahalla ylläpidettyä massamaahanmuuttoa, monikulttuurisuusutopiaa ja maailman sosiaalitoimistona toimimista? 

Mitä tapahtuu yhteiskuntamme, katujemme, puistojemme ja kotiemme  turvallisuudelle ja vakaudelle kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien vyöryessä rajoittamattomana virtana maahamme?

Kumpaankin kysymykseen Sir John Glubbin essee The Fate of Empires and Search for Survival antaa perustellun vastauksen. Muitakin esimerkkejä on jo käytössämme.

Talous ei tule kestämään monikulttuurisuuden ja massamaahanmuuton aiheuttamia kustannuksia. Väistämätöntä talouden kantokyvyn romahdusta viivytettäessä kantaväestön sosiaalisia tulonsiirtoja ja etuja leikataan, mutta verorasitetta nostetaan. Enemmän maksamalla kantaväestö saa vähemmän.

900-luvun Bagdadissa feministit kamppailivat vallan itselleen, mutta he onnistuivat vain ajamaan maan kaaokseen ja väkivaltaan. Ruotsissa on toteutettu valtiofeminismiä ehkäpä sen äärimuodossa. Tuloksena on epävakaa, turvaton ja väkivaltainen yhteiskunta, jonka hysteerinen ja epädemokraattinen käytös muistuttaa jo Kiinan kulttuurivallankumouksen vuosia 1960-luvun lopulta. Ruotsi on vaaraksi naapureilleen: mitä tapahtuu kun se on täynnä maahanmuuttajia, mutta tulijoiden virta ei tyrehdy? Entä kun Ruotsin väistämätön yhteiskunnallinen romahdus tapahtuu?

Valitettavasti Suomi on valinnut Ruotsin tien. Yhteiskuntamme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla yhä epämiellyttävämmäksi, vieraammaksi ja turvattomammaksi paikaksi suomalaisille - varsinkin naisille. Kantaväestöä syyllistetään olemattomasta rasismista, näin poliitikot yrittävät piilottaa monikulttuuriutopiansa ja maahanmuuttopolitiikkansa todellisuuden: kansalaisista piittaamattoman maahanmuuttobiseksen. Kantaväestön kansalaistuntoja loukataan surutta kun feministien monikulttuurisen helvetin rakentaminen Suomessa etenee.

"Jokaisen yhteiskunnan on ensisijaisesti täytettävä tietty moraalinen ominaisuus ennen kuin mikään mitä yhteiskunnassa tapahtuu koetaan legitiiminä. Juuri siitä on kyse kansalaistunnoissa. Jos ne kadotetaan, kadotetaan yhteiskunnan koko laillisuus ja oikeutus."

Seppo Oikkonen, 2015

Monikulttuurisen yhteiskuntautopian tavoittelun yksi hyvin surullinen seuraus on ollut suomalaisten kääntyminen toisiaan vastaan. Erilaiset tahallisiin väärinymmärtämisiin perustuneet poliittiset ja henkilöihin kohdistuneet ajojahdit ovat osa yhteiskunnan arkea. Itsesuojeluvaisto näyttää osalta kansaa kadonneen. Keskusteluyhteyttä ei ole. Ideologisin perustein annetaan ulkomaisille tiedotusvälineille tarkoituksellisesti harhaanjohtavia tai vääristeltyjä uutisia Suomesta. Glubbin essee osoittaa, että jos jotain kannattaa oppia historiasta, niin se on kansallisen yhtenäisyyden tärkeys.

Sir John Glubbin vetoomus on enemmän kuin ajankohtainen:

"In a wider national sphere, the survival of the nation depends basically on the loyalty and self-sacrifice of the citizens"

Kansakunnan henkiinjääminen perustuu pohjimmiltaan sen kansalaisten uskollisuuteen ja uhrivalmiuteen.



Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Yksin jätetty kansa

Suomi sai kesän 2015 alussa uuden hallituksen, jolta kansalaiset odottivat paljon. Hallituksen ensimmäiset kuukaudet eivät kuitenkaan ole luvanneet hyvää. Varsinkin sisäministeri Petteri Orpon ja ulkoministeri Timo Soinin tekemisiä, sanomisia ja tekemättä jättämisiä ihmeteltiin hämmentyneinä. Jatkuva edestakainen vatvominen EU:n taakanjako-kysymyksessä ja epäonnistunut tiedottaminen nosti epäilyksiä ministeri Orvon kyvykkyydestä tehtäväänsä. Ihmetystä herätti Soinin ja Perussuomalaisten hiljaisuus. Ihmetys muuttui vähitellen pahaenteiseksi epävarmuudeksi. Elo-syyskuun aikana hiljaisuuden syy selvisi. Perussuomalaiset ovat päättäneet pettää äänestäjilleen antamansa lupaukset ja liittyä ns. puolueeseen, eli yhtä linjaa ajavaan, joskin erilaisilla puoluenimillä varustettuun vaihtoehdottomuuteen.

Suomi syksyllä 2015 on koko sen itsenäisyyden aikansa lohduttomimmassa tilanteessa. Maan talous on tahallaan, kiitos siitä erikoisesti Kokoomuksen ja RKP:n, ajettu kriisiin ja valtion velka on kasvanut jatkuvista leikkauksista ja säästöistä huolimatta. Kansa on eripurainen ja jaettu ainakin kolmeen osioon: 1) maahanmuuttobisnestä pyörittävät, heidän apurinsa ja hyödylliset idioottinsa 2) ns. tavallinen kansa 3) kriittiseen ajatteluun pystyvät ja rohkenevat ns. maahanmuuttokriittiset. Tavallisen kansan, jota kiinnostaa harrastukset, urheilu ja viihde, asenteista käydään eri areenoilla jatkuvaa kamppailua. Tähän asti eliitti on onnistunut johdattelemaan kansan antamaan sille mieluisensa valtakirjan, äänestihän lähes 80 % ns. vanhoja puolueita. Miten he ovat onnistuneet näin hyvin manipuloinnissaan? Kyse on tietenkin vallasta ja sen mukanaan tuomista resursseista valvoa tiedonvälitystä. Erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden tuki eliitille on ollut rikkoutumatonta: kirkkokunnat, media ja yliopistomaailma ovat yhteistuumin tukemassa maahanmuuttobisneksen rikoksia suomalaisia vastaan, eikä ensimmäistäkään kriittistä soraääntä kuulu.

Napoleon, Ranskan 1700-l. vallankumousajan jälkeinen johtaja, ei ollut kristitty. Valtiomiehenä hän kuitenkin ymmärsi yhteiskunnan ja uskomusjärjestelmän kohtalonyhteyden. Kaikilla yhteisöillä ja yhteiskunnilla on ollut oma uskomusjärjestelmänsä, ilman sitä ne eivät ole kauan kestäneet. Napoleon näki uskonnon vähintäänkin sen välinearvon kautta ja antoi katolisen kirkon toimia Ranskassa opettamassa kansalle moraalin alkeita. Toisin on tämän päivän Suomessa: jo pitkään Suomen evankelisluterilainen kirkko on toiminut juuri päinvastoin. Se on kieltänyt omat periaatteensa, valehdellut itselleen ja muille toimien moraalin rappeuttajana sen rakentamisen asemesta. Kehitys alaspäin alkoi 1960-l. radikaaleista punapapeista, jatkui 1980-l. naispapeilla, seuravana olivatkin erilaiset vähemmistöt ja huipentumana tänä päivänä arkkipiispa. Hän kehottaa laumaansa hyväksymään omien elinehtojensa kurjistamisen ja vähittäisen ryöstön. Vääristyneen humanismin hengessä hän kirkkoineen, eliitin toimeksiannosta, julistaa suvaitsevaisuutta ja kehottaa kannattamaan maahanmuuttoa sen nykyisessä, kantaväestölle vaarallisessa muodossa. Feminismin mädättämä kirkko ei toimi enää arvojohtajana, vaan on osa rappiota. Jotta kirkon mädännäisyys olisi täydellistä, se edesauttaa Suomen islamisoimista ja moskeijan rakentamista Helsinkiin.

Kun Saksat yhdistyivät 1990-luvulla tehtiin itäisen alueen yliopistoissa puhdistuksia. Sosialismin ajan johtajia, professoreita ja opettajia irtisanottiin poliittisin perustein. Näin haluttiin puhdistaa yliopistomaailma SED:n ja kommunistien vaikutuksesta. Suomessa ei Neuvostoliiton kaaduttua vastaavaa ryhtiliikettä tehty. Vanhat bolsevikit saivat rauhassa kasvattaa työlleen jatkajia niin yliopistomaailmaan kuin medioihinkin. Tästä on seurannut tutkimuksen lähes täydellinen kritiikittömyys. Huomasin sen istuessani aikoinani luennoilla. Yliopistomaailman vasemmistolaiset tutkijat tukevat eliittiä sen kamppailussa kansaa vastaan julkaisemalla erilaisia tutkimuksia tilaustyönä. Näissä pyritään perustelemaan toteutettavaa politiikkaa ja johtamaan kansaa harhaan. Onhan väitteen oltava totta, kun siitä on oikein tutkimus! Kehäpäätelmän logiikkaa seuraten tutkijat ja toimittajat perustelevat omat argumenttinsa toistensa tutkimuksilla.

Median rooli on tunnetusti merkittävä. Varsinkin epädemokraattisissa, totalitaristisissa valtioissa median tehtävä on varmistaa vallassaolijoiden totuuden monopoli. Näin on myös Suomessa 2015. Pakkoveroilla toimintansa rahoittava Yle ja sen vanavedessä kaikki muutkin mediat ja sanomalehdet ovat käynnistäneet ennennäkemättömän propagandahyökkäyksen ja aivopesun. Valtamedia johdattelee, manipuloi, jättää kertomatta ja jopa valehtelee yrittäessään vaientaa kritiikin ja harhauttaa kansan myötämieliseksi sitä itseään vahingoittavalle maahanmuutolle. Muistissa on mm. taannoinen medioiden natsidokumenttien tulva, jolla ihmisille pyrittiin luomaan syyllisyydentunteita omasta eurooppalaisuudestaan. Työvoimapulaa ei koskaan tullut, päin vastoin, automaatio hävittää jo keskiluokan työpaikkoja. Eikä kestävyysvajettakaan paikata ottamalla lisää ikuisesti työttöminä sosiaalihuollon tukien varassa eläviä maahanmuuttajia.

Entä poliittinen järjestelmä ja virkamiehistö? Mitä heistä on tullut? Tämän syksyn tapahtumat viimeistään  osoittavat, että osa poliitikoista ja virkamiehistöstä on yksiselitteisesti moraalisesti rappeutuneita. Nämä häikäilemättömät pelurit käyttävät maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia hyväkseen ryöstäessään kansaltaan sen elämisen edellytykset. Kansan tyrmistys on ollut nähtävissä Timo Soinin ja Perussuomalaisten osoittauduttua lupauksensa kyynisesti pettäviksi, vanhojakin puolueita irvokkaammaksi toimijoiksi. Soini on hiljaa ja on hiljentänyt myös puolueensa maahanmuuttokriittisen osan. Seuraavissa vaaleissa on todennäköistä tai ainakin toivottavaa, että Perussuomalaiset-puolueesta tulee uudestaan se, mikä sen ansioidensa perusteella kuuluukin olla: merkityksetön pikkupuolue. Jos Perussuomalaiset jotain saivat aikaan, niin sen, että monelta meni usko koko poliittiseen järjestelmään, yksilöpoliitikkoihin ja "demokratiaan". Tällä on eittämättä negatiivinen vaikutus myös suomalaisten aiemmin tuntemaan keskinäiseen luottamukseen.

Usein kuulee sadatteluja joissa ihmetellään "miten poliitikot voivat olla noin tyhmiä?". Totuus on karumpi: he tietävät tarkkaan mitä tekevät ja miksi. Suunnitelmat on tehty jo kauan sitten ja ne toteutetaan loppuun asti - ellei sitten kansa herää ja vapauta itseään.  Kansan alistamisen suunnitelmallisuus tulee hyvin esille  Etelä-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja Minna Karhusen lausunnosta alueellisen maanpuolustuskurssin avajaisissa. Karhunen on olennaisen äärellä pohtiessaan turvallisuustilanteen muutoksia:


– Jos valmiussuunnitelmat eivät ole ajan tasalla, on nyt korkea aika päivittää ne. Suurinta riskiä eivät kuitenkaan muodosta maahanmuuttajat, vaan meidän suomalaisten kyky mukautua uuteen tilaisuuteen.


– Heikko taloustilanne ja korkea työttömyys lisäävät ihmisten ahdistusta, joka saattaa purkautua monenlaisina ääri-ilmiöinä. Rasismi ja väkivaltaisuus pitää tuomita heti alkuunsa.


Jokainen valistunut lukija ymmärtää, että tuomittava rasismi ja väkivaltaisuus tarkoittavat uuskielessä kaikkea maahanmuuton väärinkäytöksiin ja ongelmiin kohdistuvaa kritiikkiä. Kuinka helppoa onkaan kuitata asiallinenkin kritiikki "nettihuuteluksi" tai "äärioikeistolaisuudeksi". Näin pyritään tukahduttamaan avoin keskustelu. Valitettavasti menetelmä on toiminut hyvin ja kansa on saatu pidettyä pitkään pimitettynä reaalitapahtumista. Voimalla on kuitenkin myös vastavoima, vaikka aluksi heikkokin. On surullista ja tilannetta hyvin kuvaavaa, että tällä hetkellä ainoa uutismedia, joka kertoo maahanmuuton kielteisistä liitännäisilmiöistä on MV-lehti. Puutteistaan huolimatta se toimii tiedotuskanavana niille, jotka haluavat lukea muutakin kuin ideologisesti manipuloitua maahanmuuttomyönteistä valtamedioiden propagandaa.

Virkamiehistöltä kansan taitaa olla turha odottaa apua tai myötätuntoa. AVI:n ylijohtajan ja eräiden poliisien lausunnot kertovat karua viestiä: poliisi on olemassa vain suojellakseen maahanmuuttoprojektia ja uusia kunniakansalaisia. Suomalaiset on pudotettu toisen luokan kansalaisiksi, joiden tehtävänä on vain toimia hyväksikäytettävänä massana, joka maksaa maahanmuuttobisneksen laskun ja kokee sen kielteiset seuraukset arjessaan. Kansa saa vähemmän maksamalla enemmän!

Kirjoitin aikaisemmin Sir John Glubbin esseestä, jossa hän analysoi yhteiskuntien elinkaaria. Suomi on nyt siirtynyt askeleen eteenpäin Glubbin kuvaamassa kehityskaaressa: on aika rajoittamattoman maahanmuuttajien vyöryn ja yhteiskunnan turvallisuuden romahtamisen. Puolustusvoimien rooli kriisin käsittelyssä on toistaiseksi tuntematon, mutta se voi olla tilanteen pahetessa ratkaiseva. Vai onko niin, että kuten poliisilta, ei armeijaltakaan ole luvassa kansalle mitään turvaa?

Ammattisotilaiden harrastama Venäjän uhkan paisuttelu, natotus ja vaikeneminen toteutuneesta maahantunkeutumisesta länsirajan - huom! ei itärajan - yli ei lupaa hyvää. Tiedän, Suomessa sotilaat eivät saa osallistua politiikkaan, ainakaan virallisesti. Mutta kun käsillä oleva kriisi on sotakuntoisten nuorten miesten maahantunkeutuminen ja siten sotilaalliseen uhkaan verrattava puolustuskysymys.

Eliitti on kääntynyt kansaansa vastaan ja tekee parhaillaan maanpetoksen. Kansa on jätetty yksin selviytymään lisääntyvästä väkivallasta, raiskauksista, murhista ja tartuntataudeista. Kansa on ajettu toisiaan vastaan, Suomessa vallitsee hyytävä vastakkainasettelun ilmapiiri ja taloudellinen eriarvoisuus. Valtion annetaan tahallaan velkaantua. Suomalaisten elinedellytyksiä, hengen ja omaisuuden turvaa ja luottamusta viranomaisiin romutetaan parhaillaan ennennäkemättömällä tavalla.

Mitä tavallinen kansalainen voi enää tehdä? Jotain sentään, sekä henkistä että materiaalista:


Älkää uskoko valtamedioiden kuten Ylen, MTV:n, Nelosen tai sanomalehtien uutisointia tarkistamattomana, hakekaa vaihtoehtoisia uutisia, olkaa mediakriittisiä!

Kirjoittakaa someen tai blogeihin näkemästänne ja kokemastanne, ottakaa kuvia ja filmiä, jakakaa tietoa!

Hankkikaa kotiin ns. kotivara välttämättömyystarvikkeita ja säilyviä elintarvikkeita!

Älkää luottako viranomaisiin tai heidän apuunsa,  toimikaa itse! Ottakaa vastuu itsestänne ja läheisistänne, unohtakaa rappeutunut "hyvinvointivaltio"!

lauantai 8. elokuuta 2015

Miksi annamme kaiken tämän tapahtua?

Edellisessä bloggauksessani tarkastelin Sir John Glubbin esseen pohjalta kansakuntien elinkaaria, joista viimeinen, kuudes aikakausi on yhteiskunnan rappio ja romahtaminen. Aikakauteen johtaneita syitä ja sen seurauksia havainnollistaessaan Glubb käytti rappion aikaan siirtyvää Arabien imperiumia esimerkkinään. Hän siteerasi esseessään säilyneitä aikalaishistorioitsijoiden kuvauksia 900-luvun alusta.

Bagdad kauan sitten...


Lähtökohta oli mitä parhain: Arabien imperiumin pääkaupunki Bagdad oli 800-luvun ensimmäisellä puoliskolla maailman rikkain ja hyvinvoivin tieteiden ja taiteiden keskus. Kalifi Mutawakkilin aikana 860-luvulla käynnistyi kuitenkin kehitys, jonka seurauksena imperiumi hajosi, sen vauraus oli mennyttä ja kaduilla vallitsi anarkia ennen lopullista romahdusta. Mitä oli tapahtunut?

Aikalaishistorioitsijat valittivat teoksissaan oman aikansa yhteiskunnallista rappiota. Heidän mukaansa rappio näkyi uskonnon merkityksen hiipumisena, sitä seuranneena materialismina ja löyhtyneenä seksuaalimoraalina. Valtionhallinnon virkailijat olivat korruptoituneita ja poliitikot keskittyivät vallassa ollessaan vain kokoamaan mahdollisimman suuren omaisuuden yhteisistä varoista.

Erityisen kitkerästi historioitsijat kommentoivat suosittujen laulajien ja soittajien suosiota nuorison keskuudessa. Nämä Bagdadin "popparit" käyttivät nykyaikaista kitaraa muistuttavaa luuttua säestämään rakkauslaulujaan. Laulajien vaikutus nuorisoon oli hämmästyttävän voimakas: 950-luvulla nuorison käyttämään kieleen oli tullut rivouksia, joita ei aikaisimpina vuosikymmeninä olisi suvaittu. Itse asiassa useatkin kalifit karkottivat pop-laulajat Bagdadista samalla kieltäen heidän paluunsa. Vuosien kuluessa laulajat kuitenkin palasivat ja konsertit alkoivat uudestaan.

Niin hämmästyttävältä kun se kuulostaakin, 900-luvun Bagdadissa oli voimakas ja taisteleva feministinen liike. Tärkein feministien vaatimuksista oli avata naisille ennen vain miehille varatut ammatit. Feminismin voittaessa yhteiskunnallista vaikutusvaltaa naiset pääsivätkin mm. lakimiehiksi, veronkantajiksi, kirjanpitäjiksi, yliopistojen professoreiksi ja mikä hämmästyttävintä - myös papeiksi. Ehkä on syytä muistuttaa, että yhteiskunnan valtauskontona oli islam. Yhden taistelun feministit kuitenkin hävisivät: tuomarin virkaa ei avattu naisille.

Arabien imperiumissa elettiin 950-lukua. Tasa-arvo oli toteutunut, luuttu, rauha ja rakkaus vallitsi ja villitsi. Oltiin myös saatu rakennettua hyvinvointivaltio. Yhteiskunta tarjosi avoimen ja ilmaisen terveydenhoidon kaikille asukkailleen ja vastikkeettomat opintotuet opiskelijoille. Oppineeseen, rikkaaseen ja kauppaa käyvään Bagdadiin virtasi kauppiaita ja opiskelijoita kaikkialta tunnetusta maailmasta.

Aikalaishistorioitsijoiden mukaan pian tämän jälkeen valtionhallinto ja julkinen järjestys romahtivat maahanmuuttajien vyöryessä tulvan lailla maahan. Mitä sitten tapahtui? Glubb vastaa:

"The resulting increase in confusion and violence made it unsafe for women to move unescorted in the streets, with the result that this feminist movement collapsed." 

Lainausta lukiessa tulee väistämättä mieleen oman aikamme Ruotsi. No, ei anneta sen häiritä käännöstä. Maahanmuuttajien tuloa seurasivat sekasorto ja väkivaltaisuudet, jotka tekivät kaduista turvattomia yksinään ilman saattajaa liikkuvalle naiselle. Sen ajan feministinen liike romahti.

Imperiumin talous oli ollut vaikeuksissa jo pidemmän ajan. Olisi kuvitellut kansalaisten yhdessä ryhtyvän talkoisiin pelastamaan maata vararikolta. Vielä mitä! Keskellä kuihtuvaa ulkomaankauppaa ja rahoituskriisiä Bagdadiin saatettiin voimaan viisipäiväinen työviikko.

Entä Suomi?


Edellä on avattu Glubbin esittelemää teoriaa suurten valtioiden, aikansa imperiumien kautta. Glubb esittää kysymyksen voidaanko samaa teoriaa soveltaa pieniin valtioihin, joilla ei ole imperiumia? Hän vastaa sen olevan mahdollista. Teoria voidaan yleistää koskemaan myös pieniä valtiota, jos ne saavuttavat tarvittavan korkean vaurauden ja hyvinvoinnin tason. Sillä rappio on tulosta liian pitkästä vaurauden ajanjaksosta. Riippumatta yhteiskunnan koosta, uskonnosta, sijainnista tai muista tekijöistä.

Seuraavassa tarkastelen Suomen vaiheita ja pohdin, voisiko niistä löytää Glubbin teorian toteumia. Suomi on ollut valtiollisena, itsenäisenä toimijana olemassa vain vajaat sata vuotta.Voisiko olla, että pienen maan ja kansan historiassa kuusi askelta tuhoon voidaan kulkea hyvinkin nopeasti? Se vaikuttaisi olevan mahdollista.

Syntyvän valtion tai kansakunnan saa aikaiseksi pioneerien aikakausi. Ajatus, idea konkretisoituu teoiksi ja synnyttää uutta. Suomen pioneeriajaksi voisi laskea  vuodet 1860-1917. Huomautan, että määrittämäni aikahaarukat ovat vain likiarvoja ja ne voivat mennä osin päällekkäin ja rinnakkain. Suomi siirtyi valloitusten aikaan 1918-1920 määrittäessään rajojaan suhteessa naapureihinsa. Kehitys saavutti kulminaationsa Tarton rauhassa 1920, kun Suomi sai hyvin edullisen itärajan. Vakiinnutettuaan asemansa nuori valtio alkoi kaupankäynnin. Itse pidän 1990-luvun alun lamaa, tai viimeistään 2008 alkanutta talousromahdusta kaupankäynnin vaiheen hiipumisen merkkinä. Suomalaiset pääsivät nauttimaan vaurauden ajasta 1960-luvun lopusta alkaen. Näen 1980-luvun vaurauden ajan kulminaationa, josta lähdettiin talouskuplan puhkeamisen ja idänkaupan romahtamisen kautta hiljalleen uuden talouden aikaan. Vaurautta maassa oli, mutta se jakautui entistä epätasaisemmin, yhä useampi jäi sitä ilman. Koulutuksen ylikorostaminen 1990-luvulta lähtien johti älyn aikakauteen, mutta myös työttömiin maistereihin ja tusinatohtoreihin työvoimatoimiston kortistossa.

Glubb on useaan kertaan osoittanut rahan olevan rappion pääasiallinen käyttövoima. Niinpä haen ajankohtaa, jolloin suomalaisessa yhteiskunnassa raha vapautui ja siitä tuli itsetarkoitus. 1980-luvun lopulla alkoi Suomessa ennennäkemätön sijoitus- ja pörssibuumi Holkerin hallituksen vapauttaessa rahamarkkinat säätelystä. Raha sai perinteisen talouselämän voiteluaineen roolinsa lisäksi uuden tehtävän: sen piti tuottaa voittoa voitolle lyhyen tähtäimen sijoituskeinottelussa. Tulkitsen rahamarkkinoiden vapauttamisen olleen se pieni, omana aikaan huomaamaton valinta, joka käynnisti kehityksen kohti rappion aikakautta. Feminismi tuli yhteiskunnalliseen keskusteluun 1960-luvun lopulla, mutta se löi itsensä läpi 1990-luvun myötä. Aatteelliseen ja käytännölliseen valtiofeminismiin Suomi siirtyi viimeistään 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana. Näin se oli naapuriaan Ruotsia paljon jäljessä mutta suunta oli yhteneväinen.

Huomaamme, että Glubbin esittelemät yhteiskunnan kehityksen aikakausimääritykset sopivat Suomenkin historialliseen kehitykseen. Suomi vuonna 2015 on älyn ja rappion aikakautta elävä feministinen ja taloudeltaan taantuva hyvinvointivaltio. Suomi on hylännyt uskontonsa, maallistunut ja menettänyt visionsa. Kyyninen materialismi on vallalla. Näennäisen humanismin nimessä halutaan auttaa koko maailmaa, mutta oman kansan kärsivät, pahoinpidellyt, raiskatut ja ryöstetyt halutaan unohtaa. Uusin merkkipaalu on ylitetty 2010-luvulla, kun käytännössä rajoittamaton maahanmuuttajien vyöry on alkanut.

Sir John Glubb vetosi lukijoihinsa, että he käyttäisivät historiasta saamiaan opetuksia oman aikansa ongelmien ratkaisuun. On käynyt selväksi, että Suomen päättäjillä ei ollut viisautta, rohkeutta tai malttia tähän. Tehdyt ratkaisut osoittavat, ettei Ruotsin, Ranskan, Englannin, Norjan ja Saksan epäonnistuneista monikulttuurisuuskokeilusta opittu mitään. Ehkä ei haluttukaan. Muodikas termi kotouttaminen, jonka piti onnistua meillä päinvastoin muualta saatuja kokemuksia, osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi. SPR ja maahanmuuttobisnes tekee kotouttamisella korruptoituneiden poliitikkojen myötävaikutuksella riskitöntä voittoa. Suomi elää valheellisessa feministisessä monikulttuuriutopiassa. Kaiken huipuksi tämä kustannetaan velkarahalla.

Lopulta jää vain kaksi kysymystä:


Kuinka kauan Suomen kansantalous kestää ulkomaisella velkarahalla ylläpidettyä massamaahanmuuttoa, monikulttuurisuusutopiaa ja maailman sosiaalitoimistona toimimista? 

Mitä tapahtuu yhteiskuntamme, katujemme, puistojemme ja kotiemme  turvallisuudelle ja vakaudelle kehitysmaista tulevien maahanmuuttajien vyöryessä rajoittamattomana virtana maahamme?

Kumpaankin kysymykseen Sir John Glubbin essee The Fate of Empires and Search for Survival antaa perustellun vastauksen. Muitakin esimerkkejä on jo käytössämme.

Talous ei tule kestämään monikulttuurisuuden ja massamaahanmuuton aiheuttamia kustannuksia. Väistämätöntä talouden kantokyvyn romahdusta viivytettäessä kantaväestön sosiaalisia tulonsiirtoja ja etuja leikataan, mutta verorasitetta nostetaan. Enemmän maksamalla kantaväestö saa vähemmän.

900-luvun Bagdadissa feministit kamppailivat vallan itselleen, mutta he onnistuivat vain ajamaan maan kaaokseen ja väkivaltaan. Ruotsissa on toteutettu valtiofeminismiä ehkäpä sen äärimuodossa. Tuloksena on epävakaa, turvaton ja väkivaltainen yhteiskunta, jonka hysteerinen ja epädemokraattinen käytös muistuttaa jo Kiinan kulttuurivallankumouksen vuosia 1960-luvun lopulta. Ruotsi on vaaraksi naapureilleen: mitä tapahtuu kun se on täynnä maahanmuuttajia, mutta tulijoiden virta ei tyrehdy? Entä kun Ruotsin väistämätön yhteiskunnallinen romahdus tapahtuu?

Valitettavasti Suomi on valinnut Ruotsin tien. Yhteiskuntamme muuttuu kiihtyvällä vauhdilla yhä epämiellyttävämmäksi, vieraammaksi ja turvattomammaksi paikaksi suomalaisille - varsinkin naisille. Kantaväestöä syyllistetään olemattomasta rasismista, näin poliitikot yrittävät piilottaa monikulttuuriutopiansa ja maahanmuuttopolitiikkansa todellisuuden: kansalaisista piittaamattoman maahanmuuttobiseksen. Kantaväestön kansalaistuntoja loukataan surutta kun feministien monikulttuurisen helvetin rakentaminen Suomessa etenee.

"Jokaisen yhteiskunnan on ensisijaisesti täytettävä tietty moraalinen ominaisuus ennen kuin mikään mitä yhteiskunnassa tapahtuu koetaan legitiiminä. Juuri siitä on kyse kansalaistunnoissa. Jos ne kadotetaan, kadotetaan yhteiskunnan koko laillisuus ja oikeutus."

Seppo Oikkonen, 2015

Monikulttuurisen yhteiskuntautopian tavoittelun yksi hyvin surullinen seuraus on ollut suomalaisten kääntyminen toisiaan vastaan. Erilaiset tahallisiin väärinymmärtämisiin perustuneet poliittiset ja henkilöihin kohdistuneet ajojahdit ovat osa yhteiskunnan arkea. Itsesuojeluvaisto näyttää osalta kansaa kadonneen. Keskusteluyhteyttä ei ole. Ideologisin perustein annetaan ulkomaisille tiedotusvälineille tarkoituksellisesti harhaanjohtavia tai vääristeltyjä uutisia Suomesta. Glubbin essee osoittaa, että jos jotain kannattaa oppia historiasta, niin se on kansallisen yhtenäisyyden tärkeys.

Sir John Glubbin vetoomus on enemmän kuin ajankohtainen:

"In a wider national sphere, the survival of the nation depends basically on the loyalty and self-sacrifice of the citizens"

Kansakunnan henkiinjääminen perustuu pohjimmiltaan sen kansalaisten uskollisuuteen ja uhrivalmiuteen.



Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.




keskiviikko 5. elokuuta 2015

Kuusi askelta kansalliseen tuhoon

Käsittelen tekstissäni tällä kertaa esseetä The Fate of Empires and Search for Survival. Sen on kirjoittanut englantilainen ammattisotilas, hallinnon virkamies, kirjailija ja luennoitsija Sir John Glubb. Essee kuvailee historiallisten esimerkkien valossa eri imperiumien elinkaaria ja varsinkin niiden hiipumisen ja tuhoutumisen syitä. Glubb esittää myös meille suomalaisille ajankohtaisen kysymyksen: voiko imperiumien kohtaloita selittäviä ilmiöitä soveltaa myös pienenpiin valtioihin ja kulttuureihin?


Johdannoksi


Sir John Bagot Glubb, myös Glubb Pashana tunnettu, syntyi Englannissa 1897. Matkat, opiskelu ulkomailla ja tutustuminen erilaisiin kulttuureihin ja työskentely niissä vaikuttivat oleellisesti Glubbin elämään ja hänen kirjalliseen tuotantoonsa.

Hän opiskeli Cheltenham Collegessa ja Royal Military Academyssä Woolwichissä. Isänsä esimerkkiä seuraten Glubb liittyi Kuninkaallisiin Pioneereihin 1915 ja palveli ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Ranskassa ja Belgiassa. Hän haavoittui kolme kertaa ja sai ansioistaan Sotilasristin (Military Cross). Sodan jälkeen Glubb palveli upseerina Englannin Irakin joukoissa, Irakin ja Transjordanian siviilihallinnossa ja kuuluisan Jordanian Arabilegioonan komentajana. Eläkkeelle jäätyään hän julkaisi 17 kirjaa Lähi-idästä ja luennoi laajasti Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Glubb tutki neljän tuhannen vuoden aikana tallennettua kirjallista historiaa. Hän toteaa havainneensa samojen toimintamallien ja -tapojen toistuvan kulttuureista tai asuinpaikoista riippumatta eri valtakuntien ja imperiumien vaiheissa. Glubb kysyy: voisimmeko käyttää näiden neljän vuosituhannen aikana kertynyttä tietoa oman aikamme ongelmien ratkaisussa käytettävien johtopäätösten tekoon? Sillä, niin kuin hän huomauttaa, kaikki ympärillämme nyt esiintyvät ilmiöt ovat jo tapahtuneet historiassa useaan kertaan ennen meidän aikaamme.  Esseessään hän kehottaa lukijoitaan tutkimaan historiaa perusteellisesti ja löytämään sen sisältämät arvokkaat opetukset.

Aluksi on syytä avata käsitteen imperiumi merkitystä. Joillekin se merkitsee emovaltiota, jolla on siirtomaita merten takana, mutta se voi tarkoittaa myös suurta, yhtenäistä valtioaluetta. Itse asiassa useimmat imperiumit ovat olleet yhtenäisiä alueita vailla siirtomaita. Nykypäivän termein niitä kutsuttaisiin suurvalloiksi.

Kaikkia maailmanvaltoja, kuten Assyrian, Persian, Kreikan, Rooman, Arabien, Ottomaanien, Romanovien Venäjän ja Englannin imperiumeja, yhdistää niiden laskennallinen elinaika. Näiden imperiumien elinajan keskiarvo on 238 ja mediaani 240 vuotta. Toki on ollut imperiumeja, jotka eivät ole kestäneet laskennallisen elinkaarensa loppuun asti tai ovat ylittäneet sen.  On kuitenkin olemassa riittävä näyttö, jotta voidaan yleistäen päätellä imperiumien elinkaaren normipituuden olevan vähän alle 250 vuotta. Pituuteen ei näytä vaikuttavan tekniikan kehitys: Glubb muistuttaa, että assyrialaiset marssivat jaloin taisteluun, kun briteillä oli höyrylaivat, junat ja konetuliaseet. Assyrialaiset onnistuivat valloittamaan vain naapureitaan kun englantilaiset pääsivät laivoillaan merten taakse, mutta eivät onnistuneet saamaan naapureitaan osaksi imperiumiaan. Silti kummankin imperiumin elinajassa on vain kolmen vuoden ero.

Imperiumien iän samankaltaisuuden syynä voi olla sukupolvien seurantaketjun vaikutus. Suurvallan keskimääräinen ikä, 250 vuotta, vastaa Glubbin teoriassa kymmenen sukupolven ajanjaksoa. Imperiumin siirtyessä sukupolvien ketjun myötä eteenpäin elinkaarellaan, se muuntuu sukupolvien elintapojen ja arvojen muutoksen pakottamana. Esseessä jaetaan imperiumien elinkaari kuuteen vaiheeseen, joissa muuntumisprosessi etenee samalla tavalla riippumatta aikakaudesta, uskonnoista tai tekniikan kehitysasteesta - kehityskaari on siten nähtävissä yleisinhimillisenä.


Imperiumien kuusi elinkaarivaihetta


Elinkaaren aloittaa pioneerivaihe "alkusysäys", sitä seuraavat valloitukset ja kaupankäynti. Sitten siirrytään vaurauden ja hyvinvoinnin vaiheeseen, joka mahdollistaa älyn ajan ja sitä väistämättä seuraavan rappion, imperiumin tuhoon johtavan jakson.

Pioneerivaiheessa jokin pieni merkityksetön valtio tai kansa yhtäkkiä lähtee liikkeelle valloittaen suuren osan maailmasta. Tämä on mahdollista alkuvaiheen sukupolvien osoittaman uskomattoman kekseliäisyyden, aloitteellisuuden, rohkeuden ja tehdyn kovan työn ansiosta. Vanha maailmanvalta on rappiovaiheessaan unohtanut edellä mainitut hyveet eikä pysty pysäyttämään uutta valloittajaa saati pelastamaan itseään. Vuonna 600 jKr. maailmaa hallitsi kaksi kilpailevaa suurvaltaa: Bysantti ja Persia. Arabit olivat välissä väheksyttynä paimentolaisjoukkona. Profeetta Muhammedin yhdistettyä arabit he lähtivät niemimaaltaan liikkeelle vuonna 633 haastaen samanaikaisesti kummatkin imperiumit. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Persian suurvaltaa ei enää ollut. Arabien valtakunta sen sijaan ulottui Atlantilta Intian rajoille 70 vuoden taistelun jälkeen.

Sotilaalliset valloitukset laajentavat uuden, nousevan imperiumin alueita ja mahdollistavat kukoistavan ja kasvavan kaupankäynnin hyödyttämään nousevaa valtaa ja sen kauppiasluokkaa. Kaupungit ja sen julkiset rakennukset saavat osansa uudesta vauraudesta. Taiteet kukoistavat ja ylellisyystarvikkeiden kysyntä kasvaa. Yhteiskunta arvostaa ylpeänä ja yhtenäisenä vanhoja hyveitään kuten rohkeutta, isänmaallisuutta ja velvollisuudentuntoa. Velvollisuusetiikka on vallitseva normi. Imperiumi on päässyt valtansa ja hyvinvointinsa huipulle.

Kaupankäynti ja valloitukset ovat tuoneet imperiumille hyvinvoinnin ajan. Samalla sen rappio käynnistyy. Muutos on hiljainen ja ensin huomaamaton, mutta sen käyttövoimana oleva raha korvaa kunnian ja rohkeuden kansakunnan parhaiden miesten tavoitteena. Hyvinvoinnin aika hämärtää velvollisuudentunteen ihmisten mielistä. Tilalle tulevat omat oikeudet ja nopean rikastumisen tavoittelu. Arabifilosofi Ghazali (1058–1111) valitti juuri näin käyneen rappeutuvassa imperiumissaan.

Imperiumin elinvaiheet kulkevat osin toistensa rinnalla ja päällekkäin. Tämä pitää erityisesti paikkansa siirryttäessä hyvinvoinnin ajasta älyn aikakauteen. Materiaalisten tarpeiden tultua tyydytetyksi on hyvinvoinnissa mahdollisuus keskittyä kehittämään henkisiä ominaisuuksia. Sama kehityskaari kuvataan myös Maslowin tarvehierarkiateoriassa (Maslow’s Hierarchy of Needs). Älyn aikautena yliopistoja rakennetaan yhä kasvavalla vauhdilla ja miksipä ei, koska nuorison mielenkiinto on keskittynyt akateemisten arvojen saamiseen.  Entiset hyveet ovat vaihtuneet helpon elämän ja rikkauden tavoitteluun. Velvollisuudet on älyn aikakaudella unohdettu. Arabien rappeutuvassa imperiumissa 1000-luvulla sulttaani Malik Shahin pakkomielteenä oli uusien yliopistojen rakentaminen. Ateenalaisille älyn aikakausi tarkoitti loputtomien väittelyjen ja keskusteluiden näivettämää tehotonta hallintoa. Puhe korvasi teot.

Älyn ja rappion aikakauden rajapinnalla koulutuksen merkitys yhteiskunnassa on ylikorostunut. Imperiumi on muuttunut passiiviseksi ja defensiiviseksi. Se haluaa olla moraalinen suurvalta, ei niinkään enää sotilaallinen. Tästä syystä on aloitettu yksipuolinen aseistariisunta. Näinhän on käynyt mm. Saksalle ja Ruotsille, joilla ei käytännössä ole enää puolustusvoimia. Älyn aikakaudella tieteet ja uudet taidemuodot kukoistavat. Tämä luo ihmisille harhaluulon, että maailman ongelmat, todelliset tai kuvitellut, ovat älyn avulla ratkaistavissa. Omana aikanamme taistelu ilmastonmuutosta vastaan on ehkäpä näkyvin esimerkki älyn aikakauden ponnisteluista. Älyn aikakausi ei kuitenkaan voi pelastaa yhteiskuntaa, Sir John Glubb muistuttaa. Älyn aika yhdistettynä hyvinvointivaltioon turmelee siinä elävän sukupolven ja saa aikaan velvollisuusetiikan ja vastuuntunnon hiipumisen. Näin on siirrytty rappion aikakauteen.

Miten Glubb kuvailee hyvinvointivaltiota, sellaisessahan suomalaistenkin kerrotaan elävän? Historia näyttää osoittavan että hyvinvointivaltioon siirtyminen on yksi, mutta aina toistuva merkkipaalu taantuvien ja rappeutuvien valtioiden tai imperiumien kehityskaarissa. Glubb väittää, että hyvinvointivaltiota leimaa näennäinen ihmisrakkaus ja sympatia muita rotuja kohtaan. Kehitys- ja muuta apua annetaan avokätisesti oman moraalisen ylimielisyyden vallatessa auttajat. Rooman imperiumi ylitti tämän merkkipaalun antaessaan kaikille sen alueella asuville ennen niin tarkkaan säädellyn Rooman kansalaisuuden. Samoin menetteli USA:n Obama myöntäessään maassaan oleskeleville laittomille siirtolaisille kansalaisoikeudet. Toki USA:n ratkaisuun vaikutti osaltaan halvan työvoiman tarve. Kalifornian osavaltio päätti kesällä 2015 tarjota ilmaisen perusterveydenhoidon myös maassa laittomasti oleskeleville. Tämä ei ole historian valossa mitenkään ainutlaatuista; palaan aiheeseen esimerkissäni Arabien imperiumista 800–900 lukujen Bagdadista. Joka tapauksessa hyvinvointivaltio on osa älyn ja rappion aikakautta ja edeltää valtion romahtamista.


Rappiolla on hyvä olla, vai onko?


Entä se rappio, jonka ihanuutta aikoinaan eräs joensuulainen pop-yhtyekin ylisti? Mitä se on? Mistä se johtuu ja, ehkä kaikkien tärkeimpänä kysymyksenä, mihin se johtaa? Glubb määrittelee rappion seuraavasti:

“Decadence is both mental and moral deterioration, produced by the slow decline of the community from which its members cannot escape, as long as they remain in their old surroundings.”

Rappio on sekä henkinen että moraalinen huonontuminen aivan kuin sairaus, jonka aiheuttaa yhteiskunnan hidas alamäki. Tältä ei kukaan yhteisön jäsen voi välttyä niin kauan kun hän on yhteisönsä parissa. Mitä tämä huonontuminen voisi olla käytännössä? Ensinnäkin kansakunnan tie rappioon on hidas usean sukupolven aikana tapahtuva kumulatiivinen prosessi. Sen sisältönä Glubb näkee uskonnon aseman heikkenemisen, feminismin, hyvinvointivaltion, henkisen laman ja pessimismin, sitä seuraavan turhamaisuuden ja pinnallisuuden. Erilaiset viihteen muodot, seksuaaliset nautinnot ja kaupallinen urheilu ylikorostuneissa muodoissaan ovat keinoja lievittää näköalattomuutta ja pessimismiä. Osa väestöstä pakenee päihteisiin ja huumeisiin. Yhteiskuntaa aikoinaan rakentaneet hyveet ovat vaihtuneet ihmisten itsekkyyteen, velvollisuuden tunteen poistumiseen, rahanahneuteen ja laiskuuteen. Heidän elämäänsä leimaavat katkerat sisäiset riidat ja poliittiset vastakkainasettelut entisen hyvinvoinnin huvetessa.

Kaikkien oleellisin ja vakavin seuraus on rappeutuneen kansan itsesuojeluvaiston katoaminen! Tällainen kansa ei edes yritä pelastaa itseään joutuessaan vaaraan. Se ei koe enää itseään, elämäänsä ja kulttuuriaan säilyttämisen arvoiseksi! Vähintäänkin se epäilee omaa arvoaan. Kyyninen nihilismi ja ateismi (mihin tahansa uskontoon liittyvä) ovat tuhonneet sen tulevaisuudenuskon. Valitettavasti mm. Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa tämä henkinen tila on erityisen selkeästi nähtävissä. Mitä itsesuojeluvaiston häviäminen sitten tarkoittaa käytännössä? Sitä, että taantuva yhteiskunta jakaa näennäisen humanismin vallassa jäljellä olevaa vaurauttaan avokätisesti ja vastikkeetta kaikille maahantulijoille. Rappeutuneiden ja korruptoituneiden poliitikkojen heikkous ja haluttomuus suojella omaa yhteisöään saavat aikaan suuren mittakaavan maahanmuuttajien vyöryn.

Aina näin ei ole ollut. Pioneerien ja valloitusten aikakaudella kansakunta oli etnisesti homogeeninen. Vallitseva tunne oli yhteinen kansallinen solidaarisuus ja toveruus. Kaupan ja vaurauden aikakaudet lisäsivät vieraista kulttuureista saapuneiden ihmisten määrää yhteiskunnassa. Tämän seurauksena yhteiskunnan perustanut ja sitä menestyksellä eteenpäin kehittänyt etninen, uskonnollinen ja kulttuurinen kokonaisuus hitaasti, mutta varmasti muuttui joksikin toiseksi. Siitä saattoi tulla uusi menestys, mutta tulijoiden määrän lisääntyessä mahdollisuudet onnistumiseen heikkenivät.

Suuren volyymin maahanmuutto alkoi pääkaupungista, mutta ennen pitkää levisi muihinkin kaupunkeihin. Maahanmuuttajat eristäytyivät omille asuinalueilleen, alkoi ghettoutuminen. Kriisiaikojen kohdatessa yhteiskuntaa sen parissa asuneet maahanmuuttajat eivät olleet yhtä halukkaita uhraamaan itseään tai omaisuuttaan yhteisen hyvän vuoksi kuin kantaväestö.

Monikulttuurisella yhteiskunnalla on monta heikkoutta. Yksi on sen keinotekoisuus. Kun poliittinen tai taloudellinen pakko yhtenäisyyteen poistuu, eri kansallisuudet pyrkivät jälleen itsenäisiksi. Näin tapahtui sekä Itävalta-Unkarissa, Jugoslaviassa että Neuvostoliitossa, unohtamatta Aleksanteri Suuren, Rooman, Ottomaanien tai Espanjan imperiumeja. Toinen heikkous on sen alhainen sisäinen koheesio. Kuten jäljempänä näemme, yhteiskunnasta tulee epävakaa, riitaisa ja epäluuloinen eri kansanryhmien ja poliittisten suuntausten taistellessa resursseista ja vaikutusvallasta. Eräs näkyvä merkkipaalu on katujen muuttuminen turvattomiksi ilman saattajaa kulkeville yksinäisille naisille. Ruotsissa on jo pitkään vallinnut katujen turvattomuus, nyt vuonna 2015 se viimeistään tulee myös osaksi Suomen arkitodellisuutta. Kolmas monikulttuurisen yhteiskunnan tuhoisa seuraus on sen taipumus rikkoa kantaväestön yksimielisyys ja kääntää heidät toisiaan vastaan. Glubb kirjoittaa esseessään:

“This problem does not consist in any inferiority of one race as compared with another, but simply in the differences between them.“

Lause osoittautuu sisällöltään hankalaksi kääntää.  Nykyisessä poliittisesti korrektissa ja hysteerisessä mediailmapiirissä lauseiden tahallinen väärinymmärtäminen on yleistä, yritän silti.  Glubb tarkoittaa suunnilleen, että epäkohdat eivät johdu eri rotujen alemmuudesta tai ylemmyydestä toisiinsa nähden, vaan niiden välisistä [kulttuurisista] eroista.

Seuraavassa tekstissäni käsittelen Glubbin esseen pohjalta kysymyksiä siitä, miten Bagdadin 900-luvun popmuusikot ja laulut rakkaudesta liittyvät 2000-luvun Suomeen ja voiko Glubbin teoriaa soveltaa myös pieniin kansoihin ja valtioihin, ja jos voi, niin kuinka?


Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.