Kuusi askelta kansalliseen tuhoon

Käsittelen tekstissäni tällä kertaa esseetä The Fate of Empires and Search for Survival. Sen on kirjoittanut englantilainen ammattisotilas, hallinnon virkamies, kirjailija ja luennoitsija Sir John Glubb. Essee kuvailee historiallisten esimerkkien valossa eri imperiumien elinkaaria ja varsinkin niiden hiipumisen ja tuhoutumisen syitä. Glubb esittää myös meille suomalaisille ajankohtaisen kysymyksen: voiko imperiumien kohtaloita selittäviä ilmiöitä soveltaa myös pienenpiin valtioihin ja kulttuureihin?

Johdannoksi

Sir John Bagot Glubb, myös Glubb Pashana tunnettu, syntyi Englannissa 1897. Matkat, opiskelu ulkomailla ja tutustuminen erilaisiin kulttuureihin ja työskentely niissä vaikuttivat oleellisesti Glubbin elämään ja hänen kirjalliseen tuotantoonsa.

Hän opiskeli Cheltenham Collegessa ja Royal Military Academyssä Woolwichissä. Isänsä esimerkkiä seuraten Glubb liittyi Kuninkaallisiin Pioneereihin 1915 ja palveli ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Ranskassa ja Belgiassa. Hän haavoittui kolme kertaa ja sai ansioistaan Sotilasristin (Military Cross). Sodan jälkeen Glubb palveli upseerina Englannin Irakin joukoissa, Irakin ja Transjordanian siviilihallinnossa ja kuuluisan Jordanian Arabilegioonan komentajana. Eläkkeelle jäätyään hän julkaisi 17 kirjaa Lähi-idästä ja luennoi laajasti Britanniassa, Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Glubb tutki neljän tuhannen vuoden aikana tallennettua kirjallista historiaa. Hän toteaa havainneensa samojen toimintamallien ja -tapojen toistuvan kulttuureista tai asuinpaikoista riippumatta eri valtakuntien ja imperiumien vaiheissa. Glubb kysyy: voisimmeko käyttää näiden neljän vuosituhannen aikana kertynyttä tietoa oman aikamme ongelmien ratkaisussa käytettävien johtopäätösten tekoon? Sillä, niin kuin hän huomauttaa, kaikki ympärillämme nyt esiintyvät ilmiöt ovat jo tapahtuneet historiassa useaan kertaan ennen meidän aikaamme.  Esseessään hän kehottaa lukijoitaan tutkimaan historiaa perusteellisesti ja löytämään sen sisältämät arvokkaat opetukset.

Aluksi on syytä avata käsitteen imperiumi merkitystä. Joillekin se merkitsee emovaltiota, jolla on siirtomaita merten takana, mutta se voi tarkoittaa myös suurta, yhtenäistä valtioaluetta. Itse asiassa useimmat imperiumit ovat olleet yhtenäisiä alueita vailla siirtomaita. Nykypäivän termein niitä kutsuttaisiin suurvalloiksi.

Kaikkia maailmanvaltoja, kuten Assyrian, Persian, Kreikan, Rooman, Arabien, Ottomaanien, Romanovien Venäjän ja Englannin imperiumeja, yhdistää niiden laskennallinen elinaika. Näiden imperiumien elinajan keskiarvo on 238 ja mediaani 240 vuotta. Toki on ollut imperiumeja, jotka eivät ole kestäneet laskennallisen elinkaarensa loppuun asti tai ovat ylittäneet sen.  On kuitenkin olemassa riittävä näyttö, jotta voidaan yleistäen päätellä imperiumien elinkaaren normipituuden olevan vähän alle 250 vuotta. Pituuteen ei näytä vaikuttavan tekniikan kehitys: Glubb muistuttaa, että assyrialaiset marssivat jaloin taisteluun, kun briteillä oli höyrylaivat, junat ja konetuliaseet. Assyrialaiset onnistuivat valloittamaan vain naapureitaan kun englantilaiset pääsivät laivoillaan merten taakse, mutta eivät onnistuneet saamaan naapureitaan osaksi imperiumiaan. Silti kummankin imperiumin elinajassa on vain kolmen vuoden ero.

Imperiumien iän samankaltaisuuden syynä voi olla sukupolvien seurantaketjun vaikutus. Suurvallan keskimääräinen ikä, 250 vuotta, vastaa Glubbin teoriassa kymmenen sukupolven ajanjaksoa. Imperiumin siirtyessä sukupolvien ketjun myötä eteenpäin elinkaarellaan, se muuntuu sukupolvien elintapojen ja arvojen muutoksen pakottamana. Esseessä jaetaan imperiumien elinkaari kuuteen vaiheeseen, joissa muuntumisprosessi etenee samalla tavalla riippumatta aikakaudesta, uskonnoista tai tekniikan kehitysasteesta - kehityskaari on siten nähtävissä yleisinhimillisenä.

Imperiumien kuusi elinkaarivaihetta

Elinkaaren aloittaa pioneerivaihe "alkusysäys", sitä seuraavat valloitukset ja kaupankäynti. Sitten siirrytään vaurauden ja hyvinvoinnin vaiheeseen, joka mahdollistaa älyn ajan ja sitä väistämättä seuraavan rappion, imperiumin tuhoon johtavan jakson.

Pioneerivaiheessa jokin pieni merkityksetön valtio tai kansa yhtäkkiä lähtee liikkeelle valloittaen suuren osan maailmasta. Tämä on mahdollista alkuvaiheen sukupolvien osoittaman uskomattoman kekseliäisyyden, aloitteellisuuden, rohkeuden ja tehdyn kovan työn ansiosta. Vanha maailmanvalta on rappiovaiheessaan unohtanut edellä mainitut hyveet eikä pysty pysäyttämään uutta valloittajaa saati pelastamaan itseään. Vuonna 600 jKr. maailmaa hallitsi kaksi kilpailevaa suurvaltaa: Bysantti ja Persia. Arabit olivat välissä väheksyttynä paimentolaisjoukkona. Profeetta Muhammedin yhdistettyä arabit he lähtivät niemimaaltaan liikkeelle vuonna 633 haastaen samanaikaisesti kummatkin imperiumit. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Persian suurvaltaa ei enää ollut. Arabien valtakunta sen sijaan ulottui Atlantilta Intian rajoille 70 vuoden taistelun jälkeen.

Sotilaalliset valloitukset laajentavat uuden, nousevan imperiumin alueita ja mahdollistavat kukoistavan ja kasvavan kaupankäynnin hyödyttämään nousevaa valtaa ja sen kauppiasluokkaa. Kaupungit ja sen julkiset rakennukset saavat osansa uudesta vauraudesta. Taiteet kukoistavat ja ylellisyystarvikkeiden kysyntä kasvaa. Yhteiskunta arvostaa ylpeänä ja yhtenäisenä vanhoja hyveitään kuten rohkeutta, isänmaallisuutta ja velvollisuudentuntoa. Velvollisuusetiikka on vallitseva normi. Imperiumi on päässyt valtansa ja hyvinvointinsa huipulle.

Kaupankäynti ja valloitukset ovat tuoneet imperiumille hyvinvoinnin ajan. Samalla sen rappio käynnistyy. Muutos on hiljainen ja ensin huomaamaton, mutta sen käyttövoimana oleva raha korvaa kunnian ja rohkeuden kansakunnan parhaiden miesten tavoitteena. Hyvinvoinnin aika hämärtää velvollisuudentunteen ihmisten mielistä. Tilalle tulevat omat oikeudet ja nopean rikastumisen tavoittelu. Arabifilosofi Ghazali (1058–1111) valitti juuri näin käyneen rappeutuvassa imperiumissaan.

Imperiumin elinvaiheet kulkevat osin toistensa rinnalla ja päällekkäin. Tämä pitää erityisesti paikkansa siirryttäessä hyvinvoinnin ajasta älyn aikakauteen. Materiaalisten tarpeiden tultua tyydytetyksi on hyvinvoinnissa mahdollisuus keskittyä kehittämään henkisiä ominaisuuksia. Sama kehityskaari kuvataan myös Maslowin tarvehierarkiateoriassa (Maslow’s Hierarchy of Needs). Älyn aikautena yliopistoja rakennetaan yhä kasvavalla vauhdilla ja miksipä ei, koska nuorison mielenkiinto on keskittynyt akateemisten arvojen saamiseen.  Entiset hyveet ovat vaihtuneet helpon elämän ja rikkauden tavoitteluun. Velvollisuudet on älyn aikakaudella unohdettu. Arabien rappeutuvassa imperiumissa 1000-luvulla sulttaani Malik Shahin pakkomielteenä oli uusien yliopistojen rakentaminen. Ateenalaisille älyn aikakausi tarkoitti loputtomien väittelyjen ja keskusteluiden näivettämää tehotonta hallintoa. Puhe korvasi teot.

Älyn ja rappion aikakauden rajapinnalla koulutuksen merkitys yhteiskunnassa on ylikorostunut. Imperiumi on muuttunut passiiviseksi ja defensiiviseksi. Se haluaa olla moraalinen suurvalta, ei niinkään enää sotilaallinen. Tästä syystä on aloitettu yksipuolinen aseistariisunta. Näinhän on käynyt mm. Saksalle ja Ruotsille, joilla ei käytännössä ole enää puolustusvoimia. Älyn aikakaudella tieteet ja uudet taidemuodot kukoistavat. Tämä luo ihmisille harhaluulon, että maailman ongelmat, todelliset tai kuvitellut, ovat älyn avulla ratkaistavissa. Omana aikanamme taistelu ilmastonmuutosta vastaan on ehkäpä näkyvin esimerkki älyn aikakauden ponnisteluista. Älyn aikakausi ei kuitenkaan voi pelastaa yhteiskuntaa, Sir John Glubb muistuttaa. Älyn aika yhdistettynä hyvinvointivaltioon turmelee siinä elävän sukupolven ja saa aikaan velvollisuusetiikan ja vastuuntunnon hiipumisen. Näin on siirrytty rappion aikakauteen.

Miten Glubb kuvailee hyvinvointivaltiota, sellaisessahan suomalaistenkin kerrotaan elävän? Historia näyttää osoittavan että hyvinvointivaltioon siirtyminen on yksi, mutta aina toistuva merkkipaalu taantuvien ja rappeutuvien valtioiden tai imperiumien kehityskaarissa. Glubb väittää, että hyvinvointivaltiota leimaa näennäinen ihmisrakkaus ja sympatia muita rotuja kohtaan. Kehitys- ja muuta apua annetaan avokätisesti oman moraalisen ylimielisyyden vallatessa auttajat. Rooman imperiumi ylitti tämän merkkipaalun antaessaan kaikille sen alueella asuville ennen niin tarkkaan säädellyn Rooman kansalaisuuden. Samoin menetteli USA:n Obama myöntäessään maassaan oleskeleville laittomille siirtolaisille kansalaisoikeudet. Toki USA:n ratkaisuun vaikutti osaltaan halvan työvoiman tarve. Kalifornian osavaltio päätti kesällä 2015 tarjota ilmaisen perusterveydenhoidon myös maassa laittomasti oleskeleville. Tämä ei ole historian valossa mitenkään ainutlaatuista; palaan aiheeseen esimerkissäni Arabien imperiumista 800–900 lukujen Bagdadista. Joka tapauksessa hyvinvointivaltio on osa älyn ja rappion aikakautta ja edeltää valtion romahtamista.

Rappiolla on hyvä olla, vai onko?

Entä se rappio, jonka ihanuutta aikoinaan eräs joensuulainen pop-yhtyekin ylisti? Mitä se on? Mistä se johtuu ja, ehkä kaikkien tärkeimpänä kysymyksenä, mihin se johtaa? Glubb määrittelee rappion seuraavasti:

“Decadence is both mental and moral deterioration, produced by the slow decline of the community from which its members cannot escape, as long as they remain in their old surroundings.”

Rappio on sekä henkinen että moraalinen huonontuminen aivan kuin sairaus, jonka aiheuttaa yhteiskunnan hidas alamäki. Tältä ei kukaan yhteisön jäsen voi välttyä niin kauan kun hän on yhteisönsä parissa. Mitä tämä huonontuminen voisi olla käytännössä? Ensinnäkin kansakunnan tie rappioon on hidas usean sukupolven aikana tapahtuva kumulatiivinen prosessi. Sen sisältönä Glubb näkee uskonnon aseman heikkenemisen, feminismin, hyvinvointivaltion, henkisen laman ja pessimismin, sitä seuraavan turhamaisuuden ja pinnallisuuden. Erilaiset viihteen muodot, seksuaaliset nautinnot ja kaupallinen urheilu ylikorostuneissa muodoissaan ovat keinoja lievittää näköalattomuutta ja pessimismiä. Osa väestöstä pakenee päihteisiin ja huumeisiin. Yhteiskuntaa aikoinaan rakentaneet hyveet ovat vaihtuneet ihmisten itsekkyyteen, velvollisuuden tunteen poistumiseen, rahanahneuteen ja laiskuuteen. Heidän elämäänsä leimaavat katkerat sisäiset riidat ja poliittiset vastakkainasettelut entisen hyvinvoinnin huvetessa.

Kaikkien oleellisin ja vakavin seuraus on rappeutuneen kansan itsesuojeluvaiston katoaminen! Tällainen kansa ei edes yritä pelastaa itseään joutuessaan vaaraan. Se ei koe enää itseään, elämäänsä ja kulttuuriaan säilyttämisen arvoiseksi! Vähintäänkin se epäilee omaa arvoaan. Kyyninen nihilismi ja ateismi (mihin tahansa uskontoon liittyvä) ovat tuhonneet sen tulevaisuudenuskon. Valitettavasti mm. Ruotsissa, Saksassa ja Englannissa tämä henkinen tila on erityisen selkeästi nähtävissä. Mitä itsesuojeluvaiston häviäminen sitten tarkoittaa käytännössä? Sitä, että taantuva yhteiskunta jakaa näennäisen humanismin vallassa jäljellä olevaa vaurauttaan avokätisesti ja vastikkeetta kaikille maahantulijoille. Rappeutuneiden ja korruptoituneiden poliitikkojen heikkous ja haluttomuus suojella omaa yhteisöään saavat aikaan suuren mittakaavan maahanmuuttajien vyöryn.

Aina näin ei ole ollut. Pioneerien ja valloitusten aikakaudella kansakunta oli etnisesti homogeeninen. Vallitseva tunne oli yhteinen kansallinen solidaarisuus ja toveruus. Kaupan ja vaurauden aikakaudet lisäsivät vieraista kulttuureista saapuneiden ihmisten määrää yhteiskunnassa. Tämän seurauksena yhteiskunnan perustanut ja sitä menestyksellä eteenpäin kehittänyt etninen, uskonnollinen ja kulttuurinen kokonaisuus hitaasti, mutta varmasti muuttui joksikin toiseksi. Siitä saattoi tulla uusi menestys, mutta tulijoiden määrän lisääntyessä mahdollisuudet onnistumiseen heikkenivät.

Suuren volyymin maahanmuutto alkoi pääkaupungista, mutta ennen pitkää levisi muihinkin kaupunkeihin. Maahanmuuttajat eristäytyivät omille asuinalueilleen, alkoi ghettoutuminen. Kriisiaikojen kohdatessa yhteiskuntaa sen parissa asuneet maahanmuuttajat eivät olleet yhtä halukkaita uhraamaan itseään tai omaisuuttaan yhteisen hyvän vuoksi kuin kantaväestö.

Monikulttuurisella yhteiskunnalla on monta heikkoutta. Yksi on sen keinotekoisuus. Kun poliittinen tai taloudellinen pakko yhtenäisyyteen poistuu, eri kansallisuudet pyrkivät jälleen itsenäisiksi. Näin tapahtui sekä Itävalta-Unkarissa, Jugoslaviassa että Neuvostoliitossa, unohtamatta Aleksanteri Suuren, Rooman, Ottomaanien tai Espanjan imperiumeja. Toinen heikkous on sen alhainen sisäinen koheesio. Kuten jäljempänä näemme, yhteiskunnasta tulee epävakaa, riitaisa ja epäluuloinen eri kansanryhmien ja poliittisten suuntausten taistellessa resursseista ja vaikutusvallasta. Eräs näkyvä merkkipaalu on katujen muuttuminen turvattomiksi ilman saattajaa kulkeville yksinäisille naisille. Ruotsissa on jo pitkään vallinnut katujen turvattomuus, nyt vuonna 2015 se viimeistään tulee myös osaksi Suomen arkitodellisuutta. Kolmas monikulttuurisen yhteiskunnan tuhoisa seuraus on sen taipumus rikkoa kantaväestön yksimielisyys ja kääntää heidät toisiaan vastaan. Glubb kirjoittaa esseessään:

“This problem does not consist in any inferiority of one race as compared with another, but simply in the differences between them.“

Lause osoittautuu sisällöltään hankalaksi kääntää.  Nykyisessä poliittisesti korrektissa ja hysteerisessä mediailmapiirissä lauseiden tahallinen väärinymmärtäminen on yleistä, yritän silti.  Glubb tarkoittaa suunnilleen, että epäkohdat eivät johdu eri rotujen alemmuudesta tai ylemmyydestä toisiinsa nähden, vaan niiden välisistä [kulttuurisista] eroista.

Seuraavassa tekstissäni käsittelen Glubbin esseen pohjalta kysymyksiä siitä, miten Bagdadin 900-luvun popmuusikot ja laulut rakkaudesta liittyvät 2000-luvun Suomeen ja voiko Glubbin teoriaa soveltaa myös pieniin kansoihin ja valtioihin, ja jos voi, niin kuinka?


Glubb, Sir John: The Fate of Empires and Search for Survival, Blackwood (Edinburgh), 1978.