Puna-armeijan vaununjohtaja tiikerijahdissa

Vasiliy Krysov oli harvinaisen onnekas Puna-armeijan panssarisotilas: hän taisteli Stalingradin, Kurskin ja Kievin kautta sodan loppuun ja jäi henkiin kertomaan kokemuksistaan. Hän aloitti uransa vaunujohtajana KV-1S panssarivaunussa, siirtyi rynnäkkötykkeihin SU-122 ja SU-85 patterinjohtajaksi, kunnes sodan lopussa taisteli T-34/85 vaunulla. Krysovin vaiheet koulutuksesta sodan kautta siviiliin jakautuvat kirjassa 15 lukuun, sitä havainnollistavat useat mainiot taktiset tilannekartat ja pieni kuvaliite. Hyvät viitteet ja hakemisto auttavat ja taustoittavat lukijaa.

Muistelmien teksti pääsee täyteen vauhtiin heti alussa: heinäkuussa 1942 Lipologovon kylän taistelussa lähellä Kalats na Donia Krysovin yksikkö sai Katjusha-rakettien pelästyttämiltä saksalaisilta ehjänä haltuunsa peräti 30 Panzer IV vaunua ja paljon muita panssariajoneuvoja. Jastrebenkan kylän taistelussa marras-joulukuussa 1943 Krysov väittää ampuneensa jopa kahdeksan Tiikeri-vaunua tuleen omalla SU-85 rynnäkkötykillään. Vastapuolella taisteli Waffen-SS:n 1. Panssaridivisioona Leibstandarte Adolf Hitler.  Kirjan edetessä alkaa näkyä sitä vaivaava sisällöllinen ongelma: saksalaiset esitetään niin huonoina taistelijoina, että lukija saattaa alkaa miettiä, miten venäläisille ylipäätään syntyi tappioita? Sen lisäksi Tiikereitä esiintyy kirjan mukaan rintamalla hämmästyttävän runsain mitoin.

Heinäkuussa 1944 kertojan yksikkö hyökkäsi Bug-joen yli sen länsirannalle, naapurimaahan, niin kuin Krysov sitä kuvailee. Näin hän ei kyseenalaista Molotov-Ribbentrop -sopimuksessa vahvistettua laitonta Puolan itärajan siirtoa lännemmäksi. Joen ylityksestä syntyneissä taisteluissa Krysovin patteri, määrävahvuudeltaan viisi SU-85 rynnäkkötykkiä, tuhosi Waffen-SS:n  5. Panssaridivisioona Wikingin panssarivaunuja. Tuhotut vaunut olivat jälleen kerran Tiikereitä. Kirjan mukaan Tiikerit tuhottiin etupanssarit läpäisseillä laukauksilla. Käytettyä ampumaetäisyyttä kirjassa ei mainita. Toisen kerran Krysov johti puolalaisen Stulnon kylän taistelussa kahta SU-85 rynnäkkötykkiä ja niitä tukeneita konepistoolimiehiä. Hän väittää joukkoineen tuhonneensa kokonaisen saksalaisten motorisoidun jalkaväkirykmentin.

Millä nimellä kutsua vastustajaa? Siinä on ollut Krysoville tehtävää kerrakseen. Hän on rintamalla Stalingradista Königsbergiin. Sinä aikana hän kertoo taistelleensa saksalaisia, fritzejä, natseja ja fasisteja vastaan. Kirjassa ei ole ainoatakaan mainintaa siitä, että hän olisi kohdannut Stalingradin taisteluissa italialaisia joukkoja. Donin aroilla loppuvuonna 1942 koetun katastrofin jälkeen italialaiset vedettiin lopullisesti pois itärintamalta. Miksi sitten Krysov mainitsee taistelleensa myös fasisteja vastaan sodan viimeisten vuosien aikana? Fasistithan olivat Italiassa vaikuttaneen vasemmistolaisen poliittisen suuntauksen edustajia. Ja miksi hän yleistää kaikki saksalaiset vastustajansa useassa kohtaa natseiksi? Eikö se ole yhtä kohtuutonta, kuin nimittää kaikkia Puna-armeijassa palvelleita kommunisteiksi tai kaikkia italialaisia 8. Armeijan sotilaita fasisteiksi? Kirjailijan epäloogisuus selittyy Stalinin poliittisella päätöksellä. Neuvostoliiton propagandassa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen ja Italian fasistisen liikkeen radikaali, kuitenkin bolsevikkien kanssa kilpaileva vasemmistolaisuus oli tärkeätä salata tai ainakin häivyttää mahdollisuuksien mukaan epämääräisten termien taakse. Siksi Krysov kirjassaan surutta niputtaa natsit, fasistit ja saksalaiset tarkoittamaan yhtä ja samaa vihollista: saksalaisia.

Kirjan vahvuus on sen hetkittäisessä rehellisyydessä. Silloin se kertoo karusta rintamasotilaan elämästä ja tulee kuvailleeksi useita Puna-armeijan vastenmielisiä käytäntöjä. Sotaretkivaimot olivat yksi niistä. Komppanianpäälliköistä ylöspäin upseeristolla oli tapana pitää nk. sotaretkivaimoja, eli yksikössä palvelevia naisia rakastajattarinaan. Sotaretkivaimoja kutsuttiin lyhenteellä PPzh. Kyseessä oli venäjän kielen sanaleikki, jolla haettiin koomista yhtäläisyyttä PPSh -konepistoolin nimeen. Teoksesta ilmenee selvästi kuinka ylemmät upseerit kohtelivat alaisiaan huonosti. Heitä kiinnosti pääasiassa vain oma urakehitys, ei niinkään yksikkönsä sotilaiden hyvinvointi - siksi suuristakaan miestappioista ei piitattu kunniamerkkejä tai ylennyksiä haettaessa.

Krysov summaa kirjassaan tuhonneensa lähes kaksikymmentä ja vaurioittaneensa kahtatoista panssarivaunua. Tuhotuista kahdeksan mainitaan olleen Tiikereitä ja yhden Pantteri. Tiikereiden lukumäärä vaikuttaa epäloogiselta ja heikentää kirjan uskottavuutta. Erään kerran Krysov soimaa puolalaisia siviilejä, jotka olivat vandalisoineet ja hajottaneet kaatuneiden puna-armeijalaisten hautamuistomerkkejä. Toisaalta hän väittää saksalaisten siviilien turhan takia pelänneen ja paenneen länteen etenevää Puna-armeijaa, vain fasistien propagandan pettäminä.

Puutteistaan huolimatta Krysovin muistelmat antaa läntiselle lukijalle mahdollisuuden nähdä Puna-armeijan sielunmaisemaan, sen panssarijoukkojen taisteluihin ja varsinkin kertojan värikkääseen tapaan tuoda kaikki tämä esille.

Krysov, Vasiliy: Panzer Destroyer - Memoirs of a Red Army Tank Commander, englanniksi kääntänyt Vladimir Kroupnik, Pen & Sword, Barnsley 2010, 205 sivua.

Krysovin käyttämistä vaunutyypeistä

Neuvostoliitossa 1930-luvulla suunniteltujen tai lisenssillä valmistettujen taisteluvaunujen puutteet olivat tulleet esille viimeistään Talvisodan taisteluissa. Siksi Puna-armeijan pääesikunta oli käynnistänyt laajan modernisointiohjelman, jolla pyrittiin saamaan uusia taisteluvälineitä varsinkin panssarijoukoille ja ilmavoimille.

Modernisointiohjelma toi panssarijoukoille kaksi sen kaipaamaa uutta, hyvin aikaansa edellä olevaa taisteluvaunutyyppiä (KV-1 ja T-34/76). Palvelukseen tulevat vaunut jaettiin uuden taktisen järjestelmän mukaisesti keskiraskaisiin ja raskaisiin vaunuihin.

KV-1S "Klimi"

KV-1S
Wikimedia Commons

Uusista vaunuista rintamalle ehti ensimmäisenä KV-1 eli Klimenti Voroshilov. Leningradin Kirovin tehtaan pääsuunnittelija S Kotin päätyi Espanjan sisällissodan kokemusten pohjalta yksitorniseen, mutta hyvin aseistettuun ja panssaroituun konstruktioon. Uuden vaunun päätehtäväksi määriteltiin jalkaväen tukeminen. Kaksi valmiiksi saatua esisarjan vaunua lähetettiin joulukuussa 1939 Karjalan kannakselle testeihin ja kokeiltavaksi taistelussa. Tulokset olivat hyvin rohkaisevia ja vaunutyyppi päätettiin ottaa heti sarjavalmistukseen. Ensimmäiset KV-1 vaunut olivat ajan mittapuun mukaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja. KV-1:n pääaseena oli 76,2 mm ZiS-5 kanuuna. Panssarointi oli vahvimmillaan 75 mm. Vaunun paino vaihteli 42 - 48 tonnin välillä alamallista riippuen, joten konstruktion ohjauslaitteet ja voimansiirto olivat kovilla.

Kesällä 1941 KV-1 oli suojan ja tulivoiman suhteen ylivoimainen saksalaisten kaikkia vaunuja vastaan. Sen heikkoudeksi havaittiin huono liikkuvuus, tekninen epävarmuus ja huono tähystysoptiikka vaunun sisältä taistelukentälle. KV-1 oli miehistöluukut suljettuna käytännössä sokea. Kehitysmallien myötä vaunun paino ja telapaine olivat nousseet liian korkeiksi liikkuvaan sodankäyntiin. Siksi vuonna 1942 kehitettiin kevennetty ja teknisesti parannettu versio KV-1S, jossa "S" oli lyhenne venäjän kielen sanasta skorostnyi, nopea. Uudessa versiossa suojasta oli tingitty liikkuvuuden parantamiseksi. KV-1S varustettiin uudelleen suunnitellulla tornilla. Merkittävä parannus oli vaunujohtajan lisääminen miehistöön. Näin vaunussa oli johtaja, joka pystyi keskittymään taistelukentän havainnointiin omasta komentotornistaan. Neuvostoliitto otti näin oppia saksalaisten toimivasta panssarimiehistödoktriinista ja -tekniikasta. Huolimatta parantuneesta taistelutehosta, KV-1S vaunuja valmistettiin vuoden aikana vain 1370 kappaletta. Seuraavana vuonna saksalaisten uudet Tiikerit ja Pantterit tekivät kertaheitolla KV-1 vaunuista ja niiden pääaseesta vanhanaikaisia ja niiden seuraajaksi suunniteltiin KV-85 vaunut.

Ensimmäiset valmistuneet KV-1S mallit ehtivät mukaan Stalingradin taisteluihin, joissa Krysovkin sai tulikasteensa.

KV-1S tekniset tiedot:

Paino   42,5 tonnia
Miehistö  5
Moottori   V-2K-s,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 600 hv / 2000 rpm
Tehopaino 12,9 hv / tonni
Huippunopeus 42 km/h
Toimintamatka 250 km
Telapaine 0,72 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus sauvajousitus
Vaihteet eteen / taakse  5 / 1
Pääase 76,2 mm ZiS-5 / 41,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 92 mm
Panssarointi 82-30 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

T-34/85 "Pitkäputkisotka"

T-34/85
 Foto © Historix

Harkovan veturitehtaalla vuonna 1940 suunniteltu ja valmistettu T-34 nousi Neuvostoliiton panssarivaunuteollisuuden lippulaivaksi. Itse asiassa kaikki Neuvostoliiton kaatumiseensa saakka valmistamat keskiraskaat taisteluvaunutyypit perustuivat T-34:n moottorin ja muun tekniikan jatkokehitelmiin. Ensimmäinen venäläinen taistelupanssarivaunu, jossa ei enää vaikuta T-34:n perintö, on 2010-luvulla suunniteltu T-14 Armata.

T-34/76 -vaunussa yhdistyivät uudet, erittäin modernit ja aikaansa edellä olleet tekniset ratkaisut. Panssaroinnin toteutus oli jotain aivan uutta: vaikka panssarin paksuus oli vain 45 mm, se oli kallistettu 30 asteen kulmaan. Ratkaisu teki panssarilevystä iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempaa kuin oli ollut perinteinen 90 asteen kulmaan asetettu 45 mm:n levy.

Tehokas dieselmoottori yhdistettynä Christie-rakenteen jousitukseen teki vaunusta nopean ja maastokelpoisen. T-34 oli rakenteeltaan yksinkertainen ja kestävä, sen leveät telat auttoivat pääsemään soiden ja hankien yli. Pääaseena T-34/76 -vaunussa käytettiin 76,2 mm F-34 kanuunaa, jonka putken kaliiperipituus oli 41,5.  Vaunua oli vaikea johtaa, koska siinä oli vähäiset ja kehnot tähystysoptiikat. Vaununjohtaja oli samalla myös ampuja.  Mielenkiintoista kyllä, KV-1:n tornissa vaunujohtajana toimi lataaja. Kaikissa vaunuissa ei ollut radiota tai edes vaunupuhelinta. Näin myös osastojen johtaminen oli käytännössä mahdotonta. Aikansa modernein vaunu oli näiltä osin 1930-luvun alussa suunniteltujen edeltäjiensä T-26:n ja BT-7:n tasolla.

Kuten KV-1, myös T-34/76 oli saksalaisille epämieluisa yllätys sen ilmestyttyä kesän 1941 itärintaman taisteluihin. Uudet Puna-armeijan taisteluvaunut aiheuttivat saksalaisille tarpeen kehittää paremmin aseistettuja ja panssaroituja malleja korvaamaan PzKpfw III ja IV. Kesällä 1943 saksalaisten panssarikriisinä tunnettu puute tasaveroisista taisteluvaunuista saatiin korjattua kun Tiikerit ja Pantterit saapuivat suuremmissa määrin itärintamalle. Jo vuotta aikaisemmin rintamalle palveluskäyttöön saatu Pak 40, eli 75 mm pst-tykki ja sen vaunukanuunamuunnos 7,5 cm KwK 40 L/43 laskivat T-34/76-vaunun taisteluarvoa, mutta Pantterin tulo rintamalle teki siitä kerralla vanhentuneen.

Puna-armeija aloitti kiireisen kehitystyön T-34/76:n seuraajan saamiseksi palveluskäyttöön. Ennen paremmin panssaroitua ja aseistettua T-34/85 vaunua, eli suomalaisittain "Pitkäputkisotkaa", rintamajoukoille kehitettiin väliaikaisratkaisuna SU-85 panssarintuhooja.  Se oli T-34:n alustalle rakennettu torniton rynnäkkötykki, johon oli asennettu 85 mm ilmatorjuntatykki M1939 (52-K).

Kun T-34/85 saapui rintamalle keväällä 1944, sen edeltäjää vaivanneet epäkohdat oli pääosin saatu korjattua: uuden panssarin miehistöön oli lisätty vaununjohtaja, jolla oli oma torniluukku tähystyslaitteineen. Kaikissa vaunuissa oli radiot ja vaunupuhelimet. Silti uusi T-34/85 ei täysin poistanut Puna-armeijan tarvetta saada pääase, jossa  olisi riittävä läpäisykyky. Syynä tähän oli 85 mm ZiS-S-53 tykin ja sen ammustarvikkeiden puutteet taistelussa uusia saksalaisia vaunuja vastaan: tykin läpäisy riitti Tiikerin tuhoamiseen vain edullisesta kulmasta, Pantterin etupanssaria peruspanssariammus BR-365 ei pystynyt läpäisemään.  

Ilmeisistä puutteistaan huolimatta T-34/85 pysyi tuotannossa Neuvostoliitossa ja sen satelliittimaissa pitkälle sodan jälkeen. Vaunuun kehitettiin kaksi modernisointiohjelmaa 1960-luvulla. Suurin osa sodanjälkeen tuotetuista vaunuista meni vientiin mm. Kuubaan, eri Afrikan ja Aasian sosialistisille maille ja Lähi-itään. Kun vaunun alusta suunniteltiin uudestaan, syntyi T-44. Vaunun tornin vaihduttua suuremmaksi, siihen saatiin asennettua 100 mm D-10T kanuuna. Näin syntyi uusi taisteluvaunuperhe T-54 ja T-55. Vaunuista tuli eri alamalleineen Neuvostoliiton vientivaltti useiksi vuosikymmeniksi ja maailman tuotetuin panssarivaunumalli. Eri arvioiden mukaan T-54 / T-55 vaunuja on valmistettu 80 – 100 000 kappaletta.

T-34/85 tekniset tiedot:

Paino 32 tonnia
Miehistö 5
Moottori  V-2,  nelitahtinen V-12 diesel, nestejäähdytys
Maksimiteho 500 hv / 1900 rpm
Tehopaino 15,8 hv / tonni
Huippunopeus 55 km/h
Toimintamatka 300 km
Telapaine 0,85 kp/cm2
Ohjausjärjestelmä kytkin-jarru
Jousitus kierrejouset jokaisessa telapyörässä
Vaihteet eteen / taakse ensin 4 / 1, viimeisissä 5 / 1
Pääase 85 mm ZiS-S-53 / 51,5 kaliiperia
Panssariammuksen läpäisy 90 asteen iskukulmalla 500 metrin matkalta 111 mm
Panssarointi 70-22 mm
Viestivälineet radio ja vaunupuhelin

SU-122

SU-122 Kubinkassa
Wikimedia Commons

Neuvostoliiton teollisuus pystyi toisen maailmansodan aikana suunnittelemaan ja valmistamaan monipuolisen valikoiman taisteluvälineitä maan panssarijoukkojen käyttöön. Tästä eräänä osoituksena on T-34:n alustalle kehitetty rynnäkkötykki SU-122. Sen valmistus alkoi syksyllä 1942 ja seuraavan vuoden tammikuussa vaunu saapui rintamajoukoille.

SU-122:n aseistus, 122 mm haupitsi M-30, putken pituus 22,7 kaliiperia, kertoi vaunun käyttötarkoituksesta: sen tehtävä oli tukea panssariyhtymien hyökkäyksiä suoralla ja epäsuoralla tulella.

Krysov mainitsee Kurskin taistelussa SU-122-rynnäkkötykeillä tuhotun Tiikereitä. Haupitsille kehitettiin tehottomaksi osoittautunut panssariläpäisyammus. Sirpaleampumatarvike ei ollut omiaan panssarinläpäisyyn, mutta teoriassa 122 mm ammuksen kineettinen energia on voinut olla riittävä vaurioittamaan Tiikerin tornia tai jopa irrottamaan sen vaunun rungosta.

SU-85

SU-85
Wikimedia Commons

Puna-armeijan panssarijoukot joutuivat odottamaan uuden T-34/85 vaunun saamista palvelukseen vuoden 1944 kevääseen. Jotta sitä ennen pystyttäisiin taistelemaan saksalaisten Kurskissa käyttämiä uusia vaunuja vastaan, oli kehitettävä väliaikaisratkaisu. Koeteltuun T-34:n runkoon asennettiin kiinteään torniin tulevan T-34/85 vaunun alkusarjassa käytettävä 85 mm D-5T kanuuna. Vaunulle annettu tehtävä oli kunnianhimoinen: sen oli määrä taistella saksalaisten Tiikeri ja Pantteri vaunuja vastaan.

SU-85 rynnäkkötykki, tai niin kuin venäläiset sitä kutsuivat Istrebitelj - (panssarin)hävittäjä, osallistui ensimmäisen kerran taisteluun Dneprin ylimenossa syyskuussa 1943. Saatu taistelukokemus osoitti, että vaunun kanuuna ei ollut riittävän vahva taistelemaan määriteltyjä maaleja vastaan.

SU-85:n tuotannosta luovuttiin T-34/85 vaunun massavalmistuksen alettua. Uudeksi rynnäkkötykiksi valittiin 100 mm laivastokanuunalla varustettu SU-100. Sen pääaseen tuotannossa sattuneiden viivästysten johdosta joitakin alkusarjan vaunuja jouduttiin aseistamaan vanhalla 85 mm kanuunalla. Nämä vaunut tunnetaan nimellä SU-85M.

Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä – osa 2/3

Kotimaahan toipumaan lähetetyllä von Strachwitzilla oli aihetta olla hyvin tyytyväinen vuoden 1942 saavutuksiinsa. Hänet oli palkittu Rautaristin ritariristillä ja myöhemmin hänelle myönnettiin lisäksi tammenlehvät ritariristiin. Hän oli taisteluillaan saanut itselleen joukkojen keskuudessa kunnianimen Der Panzer Graf, Panssarikreivi. Toivuttuaan Breslaussa Stalingradin haavoittumisestaan, Panssarikreiviä odottivat uudet tehtävät ja yksiköt. Stalingradissa tuhoutunut 16. PD perustettiin uudelleen, kuten useat muutkin 6. armeijan yhtymät. Panssarikreivi kuitenkin määrättiin talvella 1943 Wehrmachtin Groẞdeutschland valiodivisioonaan, sen panssarirykmentin komentajaksi.

Groẞdeutschland -divisioona oli laajentunut 1921 perustetusta Berliinin Pääesikunnan kaartinkomppaniasta, jonka tehtävänä oli ollut vartio- ja paraatipalvelus, rintamakelpoiseksi jalkaväkirykmentiksi vuoteen 1939 mennessä. Osoituksena valiojoukon asemasta yksikön univormujen kauluslaattoihin oli kirjailtu tyylitellyt GD-kirjaimet. Rykmentin virallisena tunnuksena oli saksalaisten teräskypärän, M35 Stalhhelmin sivuprofiili. Koko sodan ajan Groẞdeutschland pidettiin tavallisia Wehrmachtin divisioonia paremmin varustettuna ja sen yksiköt määrävahvuisina. Menestyksekkään Ranskan sotaretken jälkeen, elokuussa 1940 rykmentti sai Wehrmachtissa harvinaisen oikeuden käyttää hihanauhaa. Operaatio Barbarossaan Groẞdeutschland osallistui Keskustan Armeijaryhmässä ja taisteli lopulta Moskovan edustalla Tulassa yhdessä berliiniläisen, Karhu-divisioonaksi kutsutun 3. PD:n kanssa. Tappiot olivat raskaat, rykmentin pataljoonien miesvahvuudet olivat laskeneet alle 50 % määrävahvuudesta. Groẞdeutschland vedettiin Saksaan lepoon ja täydennettäväksi.

Huhtikuussa 1942 Groẞdeutschland muutettiin motorisoiduksi divisioonaksi ja sitä laajennettiin uusilla yksiköillä. Divisioonaan liitettiin toinen jalkaväkirykmentti, kahden komppanian vahvuinen panssaripataljoona, pst-, it- ja tiedustelupataljoonat ja kolmen patteriston tykistörykmentti. Lisäksi viesti- ja huoltoyksiköitä vahvistettiin. Uudessa kokoonpanossaan Groẞdeutschland oli varsin iskukykyinen joukko-osasto. Se vastasi käytännössä tavallista Wehrmachtin panssaridivisioonaa, mutta jostain syystä haluttiin pitää kiinni sen motorisoituun jalkaväkidivisioonaan viittaavasta nimestä. Iskukykyä koeteltiin vuoden 1942 kesähyökkäyksessä, jossa Groẞdeutschland taisteli Voronezissa, Donin Rostovissa ja Rzevissä. Divisioonaa käytettiin kuin palokuntaa, siirtäen sitä aina uhatulle rintamanosalle. Käytäntö aiheutti raskaita tappioita ja ennen pitkää Groẞdeutschlandia ei pidetty enää rintamakelpoisena. Oli jälleen aika siirtyä täydennettäväksi Saksaan.

Talven 1943 täydennys kasvatti divisioonan  tosiallisesti panssaridivisioonaksi. Groẞdeutschland sai toisen panssaripataljoonan ja komppanian uusia raskaita PzKfpw VI Tiger Ausf H -vaunuja.

PzKpfw VI Tiger Ausf H 

Tiikerin 8,8 cm KwK 36 L/56 oli toisen maailmansodan parhaita ja tarkimpia kanuunoita. Sen panssarinläpäisykyky oli riittävä kaikilta käytetyiltä ampumaetäisyyksiltä ennen JS-2 vaunun ilmestymistä rintamalle. Perusammuksena käytetyn PzGr. 39:n läpäisykyky 2000 m päähän oli huikeat 83 mm ja tavallisimman ampumamatkan 1000 m  yli 100 mm.  Hyvä läpäisy perustui ammuksen painoon (10,2 kg) ja toisaalta sen suureen lähtönopeuteen (800 m/s). Näin ammuksen kineettinen energia riitti vaivatta saavuttamaan läpäisyn T-34:n etupanssarointiin. Kanuunan tarkkuus oli omaa luokkaansa: osuman todennäköisyys taisteluolosuhteissa PzGr. 39 kranaatilla oli 2000 m matkalla 50 % ja 1000 m jopa 93 %.  Osaltaan kanuunan tarkkuuteen vaikutti sen ammustarvikkeissa käytetty sähköinen nalli, joka takasi tavallista iskunallia tasaisemman laukauksen.

Kanuunalle tehtiin myös PzGr. 40, eli wolframiydinammus, jolla oli edellistäkin paremmat suoritusarvot. Sitä kuitenkin käytettiin harvemmin, koska PzGr. 39:n huomattiin olevan täysin riittävän. Itse asiassa kanuunan sirpalelaukauksellakin tuhottiin vastustajan vaunuja. Ampumatarvikevalikoimaan kuului vielä ontelokranaatti PzGr. 39 HL. Sen läpäisykyky pysyi kaikilla ampumamatkoilla samana (90 mm), mutta osuman todennäköisyys laski jyrkästi ampumamatkan kasvaessa. Pitkällä 2000 m matkalla se oli vain 20 % ja 1000 m matkalla 63 %. 

Tiikerin panssarointi oli omaa luokkaansa. Etupanssarin paksuus oli jopa yli 100 mm ja sen ansiosta vaunu suojasi hyvin miehistöään ja säilyi taistelukelpoisena. Panssaroinnin suunnittelussa oli kuitenkin tehty perusvirhe: koska Tiger I oli kuin suurennettu ja vahvistettu PzKpfw IV, niin sen panssarit olivat suorat, lähes 90 asteen kulmassa. Tämä aiheutti sen, että riittävän panssarisuojan saamiseksi vaunun paino nousi ongelmalliseksi. Tiikeri olikin koko palvelusaikansa alitehoinen ja vaati paljon huoltoa.

Tiikerin panssari kesti, ei läpäisyä!

Divisioonan Tiger -komppania kasvoi myöhemmin täydeksi pataljoonaksi. Panssarikreivin tehtävänä divisioonassa oli komentaa sen Tiikeri-pataljoonaa. Eikä hän huonosti pataljoonaansa komentanutkaan: Groẞdeutschlandin Tiikerit tuhosivat koko sodan aikana 1034 vihollisvaunua ja saavuttivat voittokertoimen 16,67. Suurin osa vaunuista tuhottiin Panssarikreivin komentaessa yksikköä. Täydennetty ja määrävahvuinen divisioona oli valmis rintamalle ja se saikin komennuksen siirtyä Belgorodiin Ukrainaan.


Harkovan kolmas taistelu

Ukrainassa Groẞdeutschland liitettiin erillisosasto Lanziin. Kenraali Hubert Lanzin komentamaan erillisosastoon kuului sen toisena yksikkönä 168. jalkaväkidivisioona (168. ID). Erillisosaston tehtävänä oli auttaa II SS-Panssariarmeijakuntaa Harkovan puolustuksessa. SS-Kenraali Paul Hausserin komentama Armeijakunta oli parasta, mitä Saksalla oli asettaa taisteluun. Sen muodostivat kokeneet Waffen-SS rintamaveteraanit kolmessa panssarikrenatööridivisioonassa: Leibstandarte Adolf Hitler, Das Reich ja Totenkopf.

Stalingradin taistelun päätyttyä 6. armeijan tuhoutumiseen Puna-armeijan hyökkäys jatkui kohti länttä. Uutena tavoitteena oli vallata Kursk ja Harkova. Taistelu Harkovasta oli saksalaisille loistava taktinen voitto, itse asiassa se oli heidän viimeinen voittonsa Puna-armeijasta. SS-panssariarmeijakunnan komentaja Hausser vetäytyi vastoin Hitlerin nimenomaista kieltoa Harkovasta ja vältti näin joukkojensa saarrostuksen. Seuraavassa vaiheessa saksalaiset vuorostaan saartoivat ja tuhosivat Harkovan vallanneet neuvostojoukot. Voittonsa ansiosta Hausser sai pitää asemansa, eikä häntä rangaistu Führerbefehlin rikkomisesta.

Taistelun alku helmikuussa 1943 ei ollut saksalaisille lupaava: huonosti liikkuva 168. ID oli lähellä murtua Puna-armeijan panssareiden hyökkäyksen alla. Groẞdeutschlandin apu vakiinnutti aluksi tilanteen, mutta jopa valiodivisioona joutui taipumaan ylivoiman edessä. Tätä 168. ID ei enää kestänyt, vaan se romahti ja pakeni kohti länttä. Näin myös Groẞdeutschland joutui perääntymään. Rintamaan syntyneestä aukosta Neuvostoliiton 69. armeija hyökkäsi kohti Harkovaa. Syntyneessä uhkaavassa tilanteessa Groẞdeutschland jaettiin kolmeen taisteluosastoon. Näiden tehtävänä oli tukea 168. ID:aa ja,  alistettuna II SS-PsAK:lle, Harkovan puolustusta. Voimakkain kolmesta taisteluosastosta oli nimeltään "Strachwitz".  Se oli Panssarikreivin komentamista joukko-osastoista siihen mennessä suurin.

Luonteelleen ominaisesti Panssarikreivi ei jäänyt odottamaan tapahtumien kehitystä.  Hän otti aloitteen haltuunsa. Panssarikreivin korkea ammattitaito ja rohkeus tulevat hyvin esille kolmen yksittäisen taistelun metodeja tutkimalla. Hän käytti hyväkseen Tiikereiden 8,8 cm KwK 36 L/56 -kanuunoiden pitkää kantamaa ja kahta erilaista juonta saadakseen yliotteen neuvostopanssareista. Panssarikreivi valtasi Tiikeri-komppaniallaan Perekopin ja näki kaukana arolla vihollisen panssarimuodostelman. Tiikerit ajettiin korkealle väijytysasemiin. Saksalaisvaunuista tietämätön vihollinen tuli lähemmäksi, joidenkin Tiikereiden miehistöt odottivat jo hermot kireällä Panssarikreivin tulikomentoa. Suuren metsästäjän kärsivällisyydellä Panssarikreivi odotti, kunnes viholliset olivat sopivassa kohdassa ja antoi tulikomennon. Pitkänmatkan ammunnan seurauksena yhdeksän T-34/76 Sotkaa ja yksi KV-1 Klimi jäivät tuhottuna kentälle. Vihollisella ei ollut mitään mahdollisuuksia vastarintaan.

Groẞdeutschlandin panssarirykmentin 13. komppanian (Tiger I) taistelukertomus 27. maaliskuulta 1943 toteaa seuraavasti: " Enimmäkseen ensimmäinen laukaus osui 600-1000 metrin päästä. Niiltä etäisyyksiltä panssarikranaatti läpäisi etupanssarin ehdottoman tuhoisin seurauksin ja tuhosi myös perässä olleen moottorin".

Tiikerit metsästävät

Popovin kylän taistelussa sääolosuhteet olivat vaikeat, sankka lumisade ja liukkaus saattoivat ajajien taidot koetukselle. Panssarikreivin joukkojen vallattua kylän Puna-armeijan vahvistettu panssaripataljoona lähti vastahyökkäykseen kohti Popovia. Saksalaisten vaunut jaettiin kahteen osastoon: ensimmäinen muodosti puolustuslinjan kylään ja toinen kiersi hyökkäävien neuvostovaunujen selustaan. Selustaan kiertäneet vaunut ampuivat yhteislaukauksen hyökkäävien Sotkien takapanssareihin. Jäljelle jääneet vihollisvaunut käänsivät torninsa uutta uhkaa kohtaan, vain saadakseen kylässä odottaneiden vaunujen yhteislaukauksen takapanssareihinsa. Hyökkäävistä Sotkista 28 tuhottiin kahden päästessä pakenemaan Panssarikreivin Tiikereiden murhaavalta tulitukselta. Edes Tiikereiden tilapäinen taistelukelvottomuus ei pysäyttänyt Panssarikreiviä: hän muodosti muutamasta PzKpfw III -vaunusta ja SdKfz 251 -puolitelavaunusta houkutusosaston, joka johdatti takaa ajavat vihollisvaunut ennalta sovittuun väijytykseen, jossa PzKpfw IIII, IV ja StuG 40 -vaunut tuhosivat ne lähietäisyydeltä.

Harkovan kolmas taistelu

Harkovan taistelu käytiin 19.2. - 15.3.1943 välisenä aikana. Alkava kevään liejukausi - Rasputitsa - ja venäläisten tappiot ja venyneet huoltolinjat rauhoittivat lopulta rintaman. Maaliskuun lopulla Panssarikreivi sai loistavasta toiminnastaan  miekat ritarinristiinsä. Koko Wehrmachtissa vain 27 sotilaalle myönnettiin tämä kunnianosoitus.  On arvioitu, että Harkovan 3. taistelu maksoi Puna-armeijalle noin 154 000 sotilaan ja 1000 panssarivaunun tappiot, Harkovan siviilejä menehtyi taisteluiden keskellä 20 000. Wehrmacht menetti noin 11 500 sotilasta, mutta harmillisesti kirja ei kerro saksalaisten vaunumenetyksiä. Niitä ei löytynyt muistakaan lähteistä. Harkovan taistelun jälkeen Groẞdeutschland siirrettiin rintamalta lepoon ja täydennettäväksi.


Salaliittolainen

Wehrmachtin upseeriston piirissä oli ilmennyt lisääntyvää tyytymättömyyttä kansallissosialistien sodankäyntitapaa kohtaan viimeistään operaatio Barbarossasta lähtien. Bagnodasin tietojen mukaan myös Strachwitz liittyi Hitlerin vastaiseen salaliittoon. Päätös ei ollut hänelle helppo, pikemminkin se oli tulosta pitkästä prosessista. Sen osia olivat mm. Hitlerin pahamaineinen "Komissaarikäsky", jota ei kenraali Huben 16. PD:ssa kuitenkaan noudatettu,  XIV panssariarmeijakunnan pätevän komentajan von Wietersheimin erottaminen Hitlerin määräyksestä ja 6. armeijan kylmäverinen hylkääminen kuolemaan Stalingradissa.

Kirjan sivulla 254 lainataan aikaisemmasta Strachwitzin elämänkerrasta (Günther Fraschka: Der Panzergraf: Ein leben für Deutschland, Rastatt 1962) hänen tunnelmiaan Stalingradin evakuointilennon jälkeisenä päivänä seuraavasti: "Sinä päivänä, jona hylkäsin toverini toivottomaan tilanteeseen... päätin vakaasti keksiä keinon, jolla sotilasjohtomme päästetään irti Hitlerin vallasta ja Saksan poliittinen elämä vapautetaan ikeestä".

Ei siis ole yllättävää, että Panssarikreivi oli alkuvuonna 1943, ennen Harkovan kolmatta taistelua,  mukana nk. "Pultavan-juonessa".  Sen mukaan hänen komentamansa pieni Groẞdeutschlandin riveistä koottu panssariyksikkö pidättäisi rintamavierailulle tulevan Hitlerin ja toimittaisi hänet oikeuden eteen. Suunnitelma kariutui Hitlerin muutettua matkakohdettaan Pultavasta von Mansteinin esikuntaan Zaporizzjaan.

Salaliittoon ja Hitlerin murhayritykseen liittyy mielenkiintoinen detalji: mies joka kukisti kriittisellä hetkellä Berliinin salaliittolaiset ja näin säilytti Hitlerin vallan oli Groẞdeutschlandin jalkaväkirykmentin komentaja majuri Otto Remer. Heinäkuun 20.1944 murhayrityksen jälkimainingeissa Strachwitzin nimi oli esillä Gestapon muistioissa. Hänet kuitenkin pelasti tutkinnalta puolueen aikainen, ennen vuotta 1933 hankittu jäsenyys, SS-järjestön jäsenyys, maine sotasankarina ja suosio Himmlerin silmissä.



LÄHTEET:

Anderson, Thomas (2014) Tiger - Raskas Panssarivaunu. Helsinki: Koala-Kustannus.
Guderian, Heinz (1956) Sotilaan Muistelmia. Helsinki: Otava.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Internet  http://en.wikipedia.org/wiki/8.8_cm_KwK_36

Kuvat: Wikimedia Commons

Drabkim, Artem; Sheremet, Oleg: T-34 in Action

Olen lukenut joitakin venäläisiä sotahistorian teoksia ja yleensä pettynyt niiden tasoon, kuten taannoin Kryzovin muistelmiin (Vasiliy Kryzov: Panzer Destroyer). Kryzovin kirja arvosteltiin Amazon.com - nettisivuilla ja siellä se sai perin samanlaisen arvion, kuin minkä itse kirjoitin. Huomasin sen eräässä arvostelussa suosituksen tutustua nyt lukemaani kirjaan T-34 in Action. Sen kerrottiin olevan taiten ja tasapuolisesti kirjoitetun. Kirjassa veteraanit saavat puheenvuoron kertoa juhlapuheiden takaisesta rintamaelämästä. Päästyäni kirjan puoliväliin, huomasin, että käsissäni on poikkeuksellinen venäläinen sotahistorian teos. Tässä kohtaa en malttanut olla muistelematta toista erittäin ansiokasta ja maininnanarvoista venäläisteosta, nimittäin Viktor Stepakovin "Sodalla on hintansa" talvisotakuvausta.


T-34 in Action tarjoaa lukijalleen hienon mahdollisuuden saada uutta, ennen lännessä julkaisematonta tietoa niin T-34:n tekniikasta kuin taktisesta soveltuvuudesta itärintaman olosuhteisiin (luvut 2 ja 7). Armotonta ja periksi antamatonta taistelukuvausta löytyy luvusta kuusi, jossa panssariluutnantti Fadin on keskellä itärintaman nimekkäitä taistelukenttiä. Fadin osoittaa, että myös Puna-armeijan kaltaisessa massa-armeijassa rohkea ja taitava yksilösuoritus, se että vie tulen ja liikkeen jääräpäisesti loppuun asti, voi olla ratkaiseva!

T-34/76 vm 1941 Parolan panssarimuseossa. Foto © Historix

Eräs veteraani kertoo omassa osuudessaan kuinka he tuhosivat kolme Tiger-vaunua kahdella Valentinella! Ensin mielen valtasi epäilys, mutta eri lähteistä selvisi, että Kanadasta toimitetuissa Valentineissa oli alamallista VII lähtien 2-pdr:n tykin sijasta uusi ja erittäin iskukykyinen 6-pdr vaunukanuuna. Siten ainakin tekniset edellytkset läpäisyyn olivat olemassa. Samoilla 6-pdr:n pst-tykeillä myös Englannin 8. Armeija Pohjois-Afrikassa taisteli menestyksellä Tiikereitä vastaan.

Aivan ilman liioittelua kirja ei selviä. Onneksi vaiva rajoittuu vain yhteen lukuun, eikä siten vaikuta teoksen tarjoamaan kokonaisuuteen. Kirja kuvaa selkeästi Puna-armeijan päällystön täydellistä piittaamattomuutta joukoistaan ja taktista osaamattomuutta. Eräs Puna-armeijan vastemielinen ominaisuus tulee myös hyvin kirjassa esille: kaikkien suunnaton epäily ja valvonta, naurettavat "oikeudenkäynnit", niiden yhtä naurettavat tuomiot ja epäinhimilliset kurikomppaniat. Itäisen ihmisen kovin erilainen käsitys ihmisarvosta ja resurssien tarkoituksenmukaisesta kohdentamisesta on länsimaista lukijaa hämmentävää.

T-34/76 vm 1943 Parolan panssarimuseon rinteessä.
Foto © Historix

Kirjasta voi päätellä NL:n panssarijoukkojen huikeat tappiot, esimerkiksi Kievin taistelussa 1943 eräs yli 30 vaunun pataljoona hupeni vain seitsemään vaunuun. Korsun-Shevchenkon taisteluiden aikana tammikuussa 1944 eräällä vaunuprikaatilla oli jäljellä lopulta vain prikaatin komentovaunu. Vahvaksi vaikutelmaksi jää, että Neuvostoliitto ei voittanut sotaansa Saksaa vastaan taidoillaan, vaan silkalla massalla. Vaikka Wehrmacht ja Waffen-SS tuhosivatkin Puna-armeijan panssarimuodostelmat moneen kertaan, niin Uralin takaisten tehtaiden loppumaton tuotantokapasiteetti korvasi koetut vaunutappiot - ja poikia, niitähän on aina aroilla riittänyt!

Olen aikaisemmin kritisoinut panssarivaunukirjallisuutta sen keskittymisestä kaikkeen muuhun, kuin varsinaiseen panssarivaunun toiminnan ja taistelun kuvaukseen. Vihdoin käsissä on kirja, jossa veteraanien kertomukset vievät lukijan mukanaan vaunun torniin, runkoon tai kannelle keskelle taistelua ja lepoa. Erilaisia tapahtumia, paikkakuntia ja henkilöitä on tarjolla valtavasti, jopa niin, että muisti on jo koetuksella. Yhtä kaikki, kirjan esittelemät elämänmakuiset ja rehelliset, mutta teknisesti ja taktisesti tarkat muistelmat ovat sotakirjallisuuden aatelia.

T-34:n viisiportainen vaihdelaatikko Parolan panssarimuseossa
The 5-speed redesigned gearbox of  the T-34
Foto © Historix

Kirjassa nousi usein esille T-34:n pahamaineinen vaihdelaatikko. Ensimmäisissä vaunumalleissa käytettiin neliportaista vaihdelaatikkoa. Sen vaihteiden vaihtaminen oli erityisen raskasta ja työlästä. Usein radisti / konekivääriampuja joutui auttamaan ajajaa vaihteiden käsittelyssä. Kun käyttöön saatiin uudelleen suunniteltu ja  parannettu viisiportainen vaihdelaatikko, niin vaunun ajettavuus parani, kun ajaja sai vaihdettua vaihteita ilman apua.

T-34/85 vm 1944 Parolan panssarimuseon pihalla.
Foto © Historix

Yllä olevassa kuvassa vaunun moottorikannen päällä on yksi Puna-armeijan panssarimiesten tärkeimmistä varusteista: pressu. Se toimi yksinkertaisen  kamiinan kanssa majapaikkana yövyttäessä (myös talvella) ja sen ääressä syötiin. Sateella sillä suojattiin vaunun tornin sähkölaitteet ja a-tarvikkeet huonoista hitsaussaumoista sisään pääsevältä vedeltä.


After reading quite a few Soviet books about military history I have usually been somewhat disappointed. A fresh example of this phenomenon is a Russian era, not anymore Soviet one, Panzer Destroyer by Vasiliy Kryzov. His book was reviewed on the pages of Amazon.com and it received quite a similar comments than I gave for the book. Anyway, there was a hint in one of the reviews to read another book about Soviet tank core: T-34 in Action. As I had read half of the book, it was obvious to me that here we have an exceptional and excellent study of tank warfare of the Second World War Eastern Front. The book is based on interviews with T-34 crews. Crews recall their training, battles and - very interestingly -  how they coexisted daily life with their roughly built tank.

T-34 in Action provides the reader with a fine chance to have some new, rarely seen in the west, facts about T-34's technical and tactical fitness for the conditions of the eastern front (chapters 2 and 7). Chapter 6 contains tough and relentless narration about the fierce tank battles that took place in the midst of the famous armour battlefields of the east front. Tank lieutenant Fadin personally serves us an example how even in the mass army like the Soviet Red Army a brave and skilful individual performance can indeed make the difference!

One of the veterans memorizes how they knocked out three Tiger I tanks with just two British Lend-Lease  Valentines. First impression for me was obvious distrust. That can't be true. However, it turned out to be a fact, proven by some references I took the trouble to check. Indeed, Canadians supplied Soviets with Valentine Mark VII, which had as its primary weapon the very potent 6-pdr cannon instead of the old and weak 2-pdr. The famous British 8th Army in the North Africa used with success the very same anti-tank gun against Tigers in the last battles of Tunisia 1943.

Exaggeration is an issue in the book. Fortunately the issue is only minor one and limited to one single chapter, which, then reminds me about the Panzer Destroyer by Kryzov. The book records how the officer core of the Red Army somewhat totally neglected their subordinates and did not have much tactical skills to execute various missions. Another annoying thing inside the Red Army was the fact that the army suspected everyone for treason.  That led to ridiculous charges, even more ridiculous trials and insane and unduly punishments. What a waste of resources and human life! However, on the other side of the front, the German Wehrmacht was implementing quite the same and harsh method. A Finnish officer retreating with his troops from Viipuri in the summer of 1944 saw how a group of German soldiers from the 122nd Infantry Division "Greif" were shot on the spot on the basis of digging up some potatoes from the vegetable garden of an abandoned Finnish farmhouse.

Although it is not directly revealed, reader can still conclude how massive the losses of the Red Army tank core actually were. For instance: in the battle of Kiev 1943 a tank battalion of over 30 tanks were left with only seven tanks after the battle. Even worse: in January 1944 during the Korsun-Shevchenko battles a tank brigade lost all its tanks but a brigade commanders one. The impression is composed to see how the Soviet Red Army did not win its war against Germany by its skills, but rather with en masse. The Wehrmact and Waffen-SS destroyed Soviet tank formations time and time again. Only to see how the production lines of Urals could substitute the terrible losses suffered by the Soviets.

Tank genre in literature is a tricky business. I've read more than enough books titled to depict tank warfare, only to see how they concentrate on every other aspect than actual tank activity. In this case we have here, fortunately, a book to meet all the tightest requirements for the tank genre. The book will take the reader inside the hull, turret or on the deck of a T-34 tank in the middle of a battle or rest. One detail which deserves to be mentioned is the notorious four speed gearbox of the T-34. It usually required the help of the bow machine gunner/radio-operator to change gears with the driver.  As the gearbox was redesigned for the later models and the fifth gear was added, it became easier to change gears by the driver only.

The last picture of the blog shows T-34/85 in the Parola tank museum. On the engine deck one can see a tarpaulin. That humble thing was among the core of necessities for tankers' daily survival. With a simple stove it served as the best accommodation tankers could get. Equally important was its role to cover the leaking welding seams of the turret and to preserve radio and ammunitions dry by time of raining.

It is easy to recommend the book for the even most demanding tank literature reader. Here we have eyewitness accounts, vivid recollections and an insight into tank operations and tactics of the T-34 tankers.

* * * * *    

В Финляндий криминальное правидельство делают с иммигрантом геноцит для все простой финны.
Господи, помилуй нас!