Riivinrautoja herrattarina

Juhannusta on vanhastaan pidetty taikojen, erityisesti lemmentaikojen tekemisen aikana. Silloin erilaiset noitakonstit ja taiat on otettu käyttöön tulevaisuutta ja onnea selvittämään. Tästä ajatukset johtivatkin muutamiin oman aikamme taikoihin, joilla on jo pitkään - ja ilmeisen tuloksellisesti - pyritty vääristämään ihmisten tietoisuutta muokkauksen arvoisiksi koetuista asioista. 

Hyvinä esimerkkeinä onnistuneista taioista voivat toimia laajasti levinneet käsitykset keskiajan noitavainoista ja äänioikeuden laajenemiskehityksestä 1900-luvun alun Suomessa. 

Keskiajan Euroopan noitavainoilla ja äänioikeuden laajenemisella Suomen suuriruhtinaskunnassa on ainakin yksi niitä yhdistävä tekijä: nimittäin varallisuus. On myös syytä selventää erästä noitavainoja koskevaa keskeistä määrettä. Noitavainot olivat kiihkeimmillään myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Silloin puhumme vuosista 1550–1650. Varsinaisella sydänkeskiajalla, vuosina 1000-1300, Katolinen kirkko suhtautui varsin suopeasti kristillistettyjen alueiden paikallisiin kansanuskontoihin, kunhan tietyt kirkolliset reunaehdot vuodenkierrossa täyttyivät. Niinpä noitavainoille ei juurikaan ollut tilausta. 

Tilanne muuttui uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen kiristettyä yhteiskunnallista, ja varsinkin uskonnollista ilmapiiriä. Kuka sitten joutui noitavainojen kohteeksi? Valtaosassa tapauksista siihen vaikutti varallisuus ja asema yhteisössä. Monissa tapauksissa noitasyytökset perustuivat syytetyn lähipiirin, naapurin tai kilpailijan kateuteen. Omaa epäonnistumista tai huonoa onnea saatettiin selittää epämieluisan henkilön noituudella. Noitavainojen uhreista vain vähemmistö oli rohtoja, taikoja tai muita pakanallisia loitsuja harrastaneita naisia. Populaarikulttuurissa silti levitetään feminististä muunneltua totuutta noitavainojen uhrien sukupuolijakaumasta. 

Yhtään sen paremmin ei olla onnistuttu naisten äänioikeusnarratiivinkaan suhteen. Lukuisten, ja usein tarkoituksellisten, historian vääristelyjen jatkeeksi Iltalehden skribentti Sanna Ukkola kolumnissaan 16.6.2022 jatkaa naisellisen uhripääoman keräystä sivuuttaen historialliset faktat. Kas näin se häneltä käy: 

"Suomi on ollut niin ikään tasa-arvon takapajula: naisia on kahlittu ja kontrolloitu läpi historian, he ovat olleet miesten omaisuutta. Vielä 1900-luvun alussa naiset eivät saaneet äänestää…". 

Parhaissa valheissa on aina mukana osatotuuksia, niin tässäkin. Historiallisesti on tarkempaa korjata lauseen alkua seuraavasti: 

 ": johtava yhteiskunnallinen luokka, jossa on ollut sekä miehiä että naisia, on kahlinnut ja kontrolloinut alempiarvoisia miehiä ja naisia läpi historian, rälssiin, aateliin, porvaristoon tai talonpoikiin kuulumattomat ovat olleet sitä ylempänä olleen luokan omaisuutta (sukupuolestaan riippumatta)." 

Ja mitä tulee äänioikeuteen, tekstissään Ukkola joko osoittaa tietämättömyytensä tai tahallisen pyrkimyksensä vääristellä historiaa mieleisekseen. Kuten valitettavan usein naisilla on tapana.

Naiset saivat 1900-luvun alussa Suomen suuriruhtinaskunnassa äänestää, mikäli heillä oli verokalenterissa riittävästi äyrejä! Ja vastaavasti miehet, joilta äyrejä ei tarpeeksi löytynyt, eivät voineet äänestää. 

Äänioikeus oli siten sidottu varallisuuteen, veroäyreihin - ei sukupuoleen. Lisäksi äänioikeus ei ollut yhtäläinen. Näin äänestyksessä käytettävien äänien määrä riippui henkilön varallisuudesta. 

Huomaamme, että Ukkola typistää tasa-arvon vain miesten ja naisten väliseksi. Hän sivuuttaa muut näkökulmat ja laajemman kokonaiskuvan tai ei ymmärrä niitä muuntaen samalla historiaa. 

Oman aikamme ilmiöitä ovat uudet noitavainot. Niissä naiset vainoavat miehiä, joita he pitävät yhteiskunnallisen tai taloudellisen menestyksen, mielipiteiden, politiikan tai rodun vuoksi vastenmielisinä. Valtaosassa tapauksista, voisi sanoa lähes kaikissa, vainon kohteena ovat valkoiset heteromiehet.

Niinpä maahamme on pystytetty matriarkaatin toveritartuomioistuimia. Niissä huutoäänestyksellä ja muulla julkisella rääkymisellä päätetään syyllisyyksistä - ohi maan virallisten rikostutkimus- ja oikeuskanavien. Sukupuolentutkimuksen professoreista, Helsingin Sanomien toimittajista ja muista "asiantuntijoista" on muodostunut uuden ajan inkvisiittorit. Naispoliitikot takovat raudan ollessa kuumaa, kilpaillen uhripääoman keräämisessä. Säälittävää, mutta myös yhteiskunnallisesti vaarallista kulttuurivallankumouksellisuutta. Valittu menetelmä johtaa mielivaltaisuuksiin ja oikeusturvan kaventumiseen loppujen lopuksi kaikkien kansalaisten osalta.

Tarinan varsinaisia konnia ovat kuitenkin eräät selkärangattomat, tekopyhät miespoliitikot ja muut yhteiskunnalliset miesvaikuttajat. Valmiiksi aisankannattajiksi alennettuina he myötäilevät kuuliaisesti mitä tahansa naisten hysteriaa tai hulluutta. Peloissaan, kuin odottaen omaa vuoroaan tullakseen heitetyksi ns. linja-auton alle. 

Nyt meillä on elettävänämme raukkamainen, ala-arvoinen ja vastenmielinen, orwellilaiseksi muuttunut yhteiskunta. Jossa riehuvat uhripääomaansa keräävät ja turvallisia tilojaan vaativat naiset - etsien muille varoitukseksi ja toki tasa-arvon ylevissä nimissä uusia lynkattavia miehiä. Yhteiskunta, jonka peruspalvelutkaan eivät tahdo enää toimia, kun naiset jakavat Suomen varallisuuden pitkin maailmaa ja kutsuvat koko maailman meille kylään - jäämään uusiksi isänniksi. 

Aikamoisia riivinrautoja.

Nämä uudet herrattaremme.