Bagnodas, Raymond: Panssarikreivi - Kenraali von Strachwitzin elämä - osa I/3

Panzer vor! Feuer frei - Abschuss! Näin voisi kiteyttää Panssarikreivin historiikin toisessa maailmansodassa. Raymond Bagnodas on ottanut itselleen perin haastavan tehtävän kirjoittaessaan kreivi Hyazinth Strachwitz  von Groß-Zauche und Cammienetzin  elämänkerran. Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi on The Devil's General - The Life of Hyazinth Graf von Strachwitz, "The Panzer Graf". Nimi antaa vihjeen myös kirjan suurimmasta heikkoudesta: suurin osa niiden saksalaisyhtymien sotapäiväkirjoista ja arkistoista, joissa von Strachwitz palveli, joko tuhoutui rintamalla tai niitä ei sodan viimeisen vuoden sekasortoisissa olosuhteissa enää muodostunut. Strachwitzin ei myöskään tiedetä pitäneen päiväkirjaa. Kun kirjallisia lähteitä siten on perin niukasti, on kattavan ja sidosteisen elämänkerran kirjoittaminen vaikea tehtävä. Bagnodas paikkaa elämäntarinan aukkoja taustoittamalla sotatapahtumia kattavasti ja esittelemällä Panssarikreivin eri joukko-osastojen vaiheita. Tämä kuitenkin johtaa siihen, että aika ajoin lukija kadottaa yhteyden kirjan päähenkilöön.

Monissa teoksissa on esitelty saksalaisten tunnetuimpien panssariässien vaiheita. Bagnodasin kirja avaa puutteineenkin vähemmän tunnetun, mutta silti vaikuttavan uran tehneen panssarikomentajan taisteluja ja elämää. Näin se lunastaa paikkansa ja on arvokas osa toisen maailmansodan historiankirjoitusta. Tiedossa olevan aineiston perusteella Panssarikreivin elämä oli hyvin mielenkiintoinen, siihen mahtui dramatiikkaa ja se vaati melkoista itsekuria ja tahdonlujuutta.  Koska kirjassa kuvataan panssariteknistä aselajikehitystä niukalti, olen taustoittanut sitä kirjan ulkopuolisista lähteistä.

Alkuvaiheet

Hyazinth von Strachwitz (yleinen lyhenne hänen pitkästä nimestään) syntyi  vauraaseen katoliseen maa-aatelissukuun 1893 Sleesian Groß-Steiniin.  Hänen erikoinen etunimensä juontui suvun perinteestä antaa esikoispojalle nimi vuonna 1594 pyhäksi julistetun dominikaanimunkki Hyacinthuksen mukaan. Koska elettiin Saksan keisarikunnassa, niin aatelisena nuoren Hyazinthin tulevaisuuden ammattina sotilasura oli todennäköisin. Niinpä Sleesian Wahlstattin esikadettikoulun jälkeen Hyazinth, ollessaan 15-vuotias, pyrki ja pääsi opiskelemaan Groß Lichterfelden arvostettuun kadettikouluun. Siellä kadeteista tehtiin upseereja ja herrasmiehiä erittäin kattavan teoreettisen, humanistisen, mutta myös fyysisen koulutuksen avulla. von Strachwitz valmistui luutnantiksi ja liittyi kaartin ratsuväkeen. Ennen häntä samasta kadettikoulusta oli valmistunut mm. Heinz Guderian, Erich von Manstein ja Hermann Göring.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 toi nuorelle luutnantille mahdollisuuden näyttää taitonsa. Hänen eskadroonansa kulki pääjoukon edellä tiedustellen vihollisen liikkeitä. Ennen pitkää hän johti joukkoaan pitkille ja uskaliaille kaukopartioretkille ranskalaisten selustaan. Eräällä näistä retkistä von Strachwitz miehineen jäi ranskalaisten sotavangeiksi. Monien pakoyritysten ja huonon, jopa hengenvaarallisen kohtelun jälkeen von Strachwitz siirrettiin Sveitsiin Genovalaiseen sairaalaan toipumaan verenmyrkytyksestä. Estääkseen palautuksen ranskalaisten vankileirille von Strachwitz esitti mielisairasta niin vakuuttavasti, että hänet lopulta siirrettiin sveitsiläiseen mielisairaalaan. Sota oli hänen osaltaan ohi.

Paluu sodan hävinneeseen Saksaan ei ollut helppo: maa oli poliittisessa ja taloudellisessa kaaoksessa, keisarikunta hajonnut ja Sleesiassa puolalaiset esittivät aluevaatimuksia. Berliinissä von Strachwitz osallistui kommunistien vallankaappausyrityksen kukistamiseen vapaajoukkojen (Freikorps) ratsukaartissa.

Sleesiassa tilanne kärjistyi, kun kansanäänestyksen alueen kohtalosta hävinneet puolalaiset aloittivat kansannousun. Ulkovaltojen painostama ja heikko Weimarin tasavalta ei kyennyt hallitsemaan tilannetta. Ylä-Sleesian saksalaiset muodostivat omia vapaajoukkojaan, joilla puolustivat asuinalueitaan. Monikulttuurisuus ei toiminut, vaan se purkautui väkivallaksi kansanryhmien välille. von Strachwitz osallistui vapaajoukoissa mm. Annabergin luostarikukkulan hallinnasta käytyihin taisteluihin. Muita taisteluun osallistuneita tulevia SS-johtajia olivat mm. Heinrich Himmler ja Sepp Dietrich. Taistelu päättyi lopulta saksalaisten voittoon ja tuleva panssarikreivi muisteli käytyä taistelua loppuikänsä ylpeydellä.

Annaberg.

 

Toisen maailmansodan syttyminen

Ennen toisen maailmansodan syttymistä von Strachwitz hoiti sukunsa tilaa Sleesiassa ja oli Reichsheerin ratsuväkirykmentin reservin upseerina. Hän liittyi natsipuolueeseen 1932. Syynä liittymiseen oli natsipuolueen kommunisminvastaisuus. von Strachwitz ei ollut kiinnostunut puolueen esiin nostamista rotukysymyksistä. Natsien valtaannousu merkitsi Saksan uuden armeijan, Wehrmachtin, rakentamista. von Strachwitz oli 1934 näkemässä uuden, moottoroidun ja panssaroidun aselajin kehittämistä. Hän piti näkemästään ja eipä aikaakaan, kun hän oli jo hakenut ja päässyt upseeriksi 1. panssaridivisioonaan (1.PD). Syyskuussa 1939 von Strachwitz oli 1. PD:n mukana hyökkäämässä Puolaan. Luulenpa, että Annanbergin kokemukset muistuivat hänelle mieleen. Puolan, Ranskan ja Balkanin sotaretkillä von Strachwitz ei osallistunut etulinjan taistelutoimintaan.  Huoltoupseerina hänen vastuullaan oli pitää vaunut liikkeellä ja aseet käyttökunnossa.  "Panssarikreivin" aika koittaisi operaatio Barbarossan käynnistyttyä.

Kunnianhimoisen operaatio Barbarossan tavoitteena oli tuhota Neuvostoliiton kyky käydä sotaa ja näin pakottaa se antautumaan. Aivan von Clausewitzin oppien mukaisesti. Hyökkäykseen osallistui kolme armeijaryhmää. Niiden pääiskuvoimana olivat mekanisoidut tai vähintään motorisoidut panssariryhmät, jotka kykenivät itsenäiseen taisteluun.  Eteläiseen armeijaryhmään kuului von Kleistin komentama 1. panssariryhmä, jossa oli viisi panssari- ja kolme moottoroitua divisioonaa. Panssaridivisiooniin mainitaan kuuluneen yhteensä noin 600 Panzer III vaunua. Bagnodas ei kerro vaunujen alatyyppejä, joten lukijan on itse yritettävä päätellä tekniset yksityiskohdat tekstistä välittyvästä tiedosta. Asialla on merkitystä, sillä saksalaiset kohtasivat taistelukentällä omiaan paremmin panssaroituja ja aseistettuja neuvostoliittolaisia KV-1 ja T-34/76 -vaunuja. Panzer III:n eri alamallien tykin koko ja kaliiperi vaihtelivat vaikuttaen vaunujen taisteluarvoon uusia neuvostovaunuja vastaan.   

T-34/76.

 

Varhaisten Panzer III alamallien (Ausf D ja E) 3,7 cm KwK 35/36  L/45 kanuunalla ei pystytty saamaan läpäisyvaikutusta edes lähietäisyydeltä, vaunumiehistöt kutsuivatkin tykkiä "panssarinkoputtimeksi". Panzer III:n alamallien Ausf F, G, H ja J suuremmalla 5,0 cm KwK 38 L/42 kanuunallakin T-34/76:n etupanssarin läpäisy onnistui vain lähietäisyyksiltä (PzGr.40 lähtönopeus 1050 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmalla 500 m matkalta 55 mm, mutta 100 m matkalta 94 mm). T-34/76:n etupanssari oli tosiasiassa vain 45 mm paksu, mutta panssarilevyn kaltevuus oli 30 astetta. Näin se oli iskuammusta vastaan kolme kertaa vahvempi kuin pystysuora levy. Päästäkseen läpäisyyn Panzer III -vaunujen oli ammuttava vaarallisen lyhyiltä matkoilta (500-100 m) tai osuttava kylki- tai takapanssarointiin.

PzKfpw III Ausf H.

 

Panzer III:n viimeinen kanuunamalli oli pitkäputkinen 5,0 cm KwK 39 L/60 (Ausf J, L ja M). Sen lähtönopeus oli käytettäessä wolframiytimellä varustettua panssarikranaattia (PzGr.40) noussut arvoon 1180 m/s,  läpäisy 500 m matkalta 30 asteen kulmassa 72 mm ja 100 m 130 mm. Venäläisten uusien T-34/76:n mallien vahvistetun etupanssarin paksuus oli 70 mm, joten saksalaisten vaunumiesten asema ei juuri helpottunut entisestä. Panzer III oli koko palvelushistoriansa ajan alivoimainen T-34/76:n suojaan ja aseistukseen verrattuna. Tämä korostaa Panssarikreiviksi muuttuvan von Strachwitzin ansioita: hän loi itselleen legendaarisen maineen taistellen voitokkaasti lähtökohtaisesti alivoimaisella kalustolla!

PzKfpw III Ausf J.  24. panssaridivisioona, 1942.

 

Kreivi von Strachwitz osana 16. panssaridivisioonaa (16.PD) hyökkäsivät Etelä-Ukrainaan 1. panssariryhmässä osana kenraali von Wietersheimin komentamaa XIV panssariarmeijakuntaa. Aluksi kenraali Hans Huben komentama 16. PD pidettiin reservissä, mutta pian sekin joutui kuluttaviin taisteluihin. von Strachwitz johti panssaridivisioonan panssarirykmentin toista panssaripataljoonaa. Yleensä sitä johdettiin komentovaunusta kärkikomppanian tasolta tai heti sen takaa. von Strachwitz ositti poikkeuksellisen luonteenlaatunsa johtamalla pataljoonaansa kärkijoukkueen mukana, joskus jopa kärkivaunusta! Hän käytti komentovaununaan normaalia kanuunalla varustettua taisteluvaunua. Muut pataljoonankomentajat käyttivät erillistä komentovaunua, jossa oli valetykki ja vahvistetut radiolaitteet. Taistelussa hänet nähtiin usein tarkkailemassa ympäristöä yläruumis komentotornista ulkona. Näin sai hyvän kuvan taistelukentästä, mutta tapa oli vaarallinen. von Strachwitz haavoittui kaikkiaan 14 kertaa, joten hän ei tuntunut pelkäävän asettaa itseään alttiiksi.

Kesän 1941 sota itärintamalla ei suinkaan ollut sitä saksalaisten propagandan kuvailemaa loistokasta ja tehokasta "salamasotaa".  Varsinkin Ukrainassa, jossa oli Puna-armeijan parhaat joukot, hyökkäysten ja vastahyökkäysten, sateen ja mudan sekä loputtomien arojen kuluttava voima aiheutti saksalaisille huolta ja tappioita. Esimerkiksi Dubnon saarrostustaisteluissa kesä-heinäkuun vaihteessa 1941 Huben 16. PD sai yllättäen kimppuunsa kenraaliluutnantti D.I. Rjabysevin 8. moottoroidun armeijakunnan kahden panssaridivisioonan hyökkäyksen. Neuvostodivisioonilla oli mukana uusia T-34/76 -vaunuja.  Huben divisioona joutui saarretuksi ja oli varassa tuhoutua suunnatonta ylivoimaa vastaan. Tiedusteluosastoa komentanut von Strachwitz oli elementissään: entisenä ratsuväen upseerina hän tiesi tulen ja liikkeen tärkeyden ja merkityksen. Niinpä hän joukkoineen kylvi tuhoa neuvostoliittolaisten selustaan pysyen itse hurjatempoisessa liikkeessä. Itse asiassa hän pääsi toteuttamaan jo ensimmäisessä maailmansodassa omaksumiaan hyökkäysmetodeja - hevoset olivat vain vaihtuneet panssarivaunuihin. Lopulta von Strachwitzin aiheuttama hävitys alkoi vaikuttaa vihollisen panssarikärkiin, ne lopettivat hyökkäyksen saarrettua panssaridivisioonaa vastaan ja alkoivat vetäytyä. 16. PD pelastui tuholta.  

KV-1 vm. 1942.

Dubno oli siihen mennessä sodan suurin panssaritaistelu, sillä siihen osallistui 250 saksalaista ja noin 720 neuvostoliittolaista vaunua. Panssarikreivi osallistui divisioonansa kanssa Kiovan suureen saarrostustaisteluun osana eteläistä saarrostavaa panssarikärkeä. Loppusyksyllä Panssarikreivin divisioona auttoi Waffen-SS Wiking divisioonaa sen raskaissa taisteluissa. Mahtoivatkohan suomalaiset SS-vapaaehtoiset nähdä Panssarikreiviä tositoimissa? Vuoden 1941 taistelut päättyivät Mius-joelle, jonne varustettiin vahvat miinoitusten turvaamat  talviasemat.

Der Kessel - Kattila

Toipumislomalta Saksasta palannut Panssarikreivi ylennettiin reservin everstiluutnantiksi. Se merkitsi, että hän oli tilaisuuden tullen kelpoinen johtamaan panssarirykmenttiään. Toinen merkittävä tapahtuma oli uusien Panzer IV mallien saapuminen rintamalle. Aikaisemmat mallit olivat varustettu lyhyellä 7,5 cm KwK 37 L/24 tykillä. L/24 oli tarkoitettu antamaan jalkaväelle suoraa tulitukea, eikä sen katsottu tarvitsevan kykyä taistella panssarivaunuja vastaan. Saksan panssaridoktriinissa toisia vaunuja vastaan taistelu oli annettu Panzer III vaunujen tehtäväksi. Tykille oli kuitenkin kehitetty onteloammus, mutta sen tarkoitus oli lähinnä toimia itsepuolustuksena vihollisen vaunuja kohdattaessa. Uusi Panzer IV malli oli mitä ilmeisimmin PzKpfw IV Ausf F2, ajoneuvotunnukseltaan SdKfz 161 tai Ausf G, SdKfz 161/1. Joka tapauksessa uuden mallin ratkaiseva vahvuus oli sen lisääntynyt tulivoima. 

Edessä PzKfpw IV Ausf F1 ja takana uusi pitkäputkinen Ausf F2.

Pitkäputkinen 7,5 cm Kwk 40 L/43 oli suuri parannus entiseen ja mahdollisti saksalaisvaunuille tulivoiman suhteen tasavertaisen mahdollisuuden taistella vihollisen vaunuja vastaan. Vanhan L/24 tykin lähtönopeus oli 385 m/s ja läpäisy 30 asteen kulmassa 500 m matkalla 39 mm ja 100 m 41 mm. Uusi L/43 pystyi 740 m/s lähtönopeuteen ja erinomaiseen läpäisyyn: 500 metristä samalla iskukulmalla 91 mm ja vielä 1500 metristä 72 mm. Tämä tarkoitti sitä, että saksalaiset pystyivät nyt kaikilta normaaleilta ampumaetäisyyksiltä saamaan läpäisyn T-34/76:n etupanssariin.  Ongelmaksi jäi Panzer IV:n heikko ja pystysuora panssarointi ja kapeat telaketjut, jotka heikensivät maastoliikkuvuutta. Niin ja se pahin ongelma oli, että Saksan teollisuus ei pystynyt riittävän nopeasti varustamaan rintamajoukkoja tällä uudella, vaatimukset täyttävällä vaunulla. 16. PD sai toukokuussa 1942 vaunutäydennyksen, jonka jälkeen sillä oli 140 toimintakuntoista panssarivaunua, joista osa oli vanhoja ja taistelussa käyttökelvottomia Panzer II vaunuja. Näin varustettuna Panssarikreivin divisioona lähti kesän 1942 Operaatio Siniseen kohti Donia ja Volgaa.

Kirja ei kerro millaisella vaunulla Panssarikreivi lähti hyökkäykseen. Tekstistä voi päätellä käytettyjen ampumamatkojen perusteella hänen olleen varustettu jo uusilla Panzer IV vaunuilla.  Joka tapauksessa hän teki tuttavuutta venäläisten epätavallisen aseen kanssa Oskol-joella. Räjähdyspanoksilla varustetut koirat ilmestyivät arolla tyhjästä ja hakeutuivat vaunujen alle räjäyttäen samalla itsensä. Panzer III joukkue lähettiin metsästykseen ja pian maastosta löytyivätkin koirien ohjaajat.

XIV panssariarmeijakunta taisteli tiensä kohti Don jokea ja sen ylitettyään läheni Stalingradia. Elokuun 23. 1942 Panssarikreivin johtama osasto hyökkäsi Gumrakin lentokentälle. Yllätys oli täydellinen: venäläiset eivät olleet odottaneet saksalaisvoimia näin syvällä omassa selustassaan. Kenttä lentokoneineen tuhoutui tuleen ja savuun. Joidenkin arvioiden mukaan Gumrakissa tuhoitui jopa 150 neuvostokonetta. Panssarikreivi ei jäänyt odottelemaan.  Röyhkeä hyökkäys jatkui kohti Stalingradin pohjoisia kaupunginosia ja läpäistyään Rynokin teollisuusalueen Panssarikreivin vaunut saavuttivat ensimmäisinä saksalaisina Volgan länsirannan.  Tilanne oli samalla muuttunut vaaralliseksi, sillä 16. PD oli edennyt Gumrakista päivässä noin 80 km ja jättänyt taakseen moottoroidut jalkaväkidivisioonansa (3. ja 60. mot). Saksalaiset yrittivät kuitenkin hyökkäystä Spartavonkan kautta Traktoritehtaalle (STZ), mutta yritys kohtasi kovaa vastarintaa ja venäläisten vastahyökkäyksiä. Niissä käytettiin mm. juuri tuotantolinjoilta valmistuneita STZ-tehtaan T-34/76 -vaunuja.

Panssarikreivin yhtymä joutui kokemaan pienoiskoossa ennen muita 6. armeijan sotilaita Stalingradin motin, der Kesselin eli kattilan. Rohkea eteneminen kohti Volgaa oli erottanut 16. PD:n XIV Panssariarmeijakunnan ja 6. armeijan pääjoukoista. Venäläisten saartaman ja siilipuolustukseen asettuneen 16. PD:n huoltoyhteys taakse oli katkennut ja divisioona oli huoltonsa suhteen riippuvainen Luftwaffen kuljetuksista. Ampumatarvikkeiden kulutus oli suurta ja divisioonan komentaja Hube pelkäsi taistelukyvyn hupenevan yhdessä ammusten kanssa.  Kun polttoainetilannekin kävi kriittiseksi, Hube kutsui lähimmät upseerinsa neuvotteluun. He pohtivat samaa kysymystä kuin 6. armeijan komentaja Friedrich Paulus myöhemmin armeijatasolla: pitäisikö joukkojen pelastamiseksi suorittaa läpimurto länteen kohti omia linjoja? Lopulta Huben ei tarvinnut antaa uralleen tuhoisaa vetäytymiskäskyä, sillä panssariarmeijakuntaan kuulunut 3. moottoroitu jalkaväkidivisioona mursi tiensä saarretun 16. PD:n luo. Mukanaan se toi yli 200 kuorma-auton huoltokolonnan. Panssarikreivin divisioonan tapauksessa onnistui taktisella tasolla se, mitä sittemmin yritettiin epäonnisesti toteuttaa koko 6. armeijan mittakaavassa.    

Vaikka Panssarikreivin divisioonan tilanne olikin kohentunut, niin heidän ja 6. armeijan pääjoukon välissä oli edelleen 50 km levyinen aukko. Neuvostojoukot hyökkäsivät 16. PD:n asemia vastaan Lukasenkasta ja Panssarikreivi joutui luonteensa vastaisesti puolustustaisteluun. Jatkuvat taistelut kuluttivat divisioonan vaunukalustoa ja vahvuutta. Lopullista voittoa Stalingradissa ei ollut näköpiirissä. Kuluttavat katutaistelut olivat jatkuneet jo kuukausia ja talvi alkoi. Sitten tapahtui väistämätön: Neuvostojoukot aloittivat 19. marraskuuta Operaatio Uranuksen, jolla he saartoivat lähes koko 6. armeijan Stalingradin mottiin. Armeijan komentaja, Paulus, lähetti kaikki saatavilla olevat panssarijoukot eri divisioonista vastaiskuun läpimurtautuneita venäläisiä vastaan. Kuluneet joukot eivät kaoottisissa olosuhteissa kuitenkaan onnistuneet tehtävässään. Venäläisten panssarikiilat jakoivat 16. panssaridivisioonan kahtia. Panssarikreivi oli motin sisälle jääneessä divisioonan osassa.

Stalingradin saarrostustaistelut.

 

Panssarikreivi haavoittui taistelussa vakavasti, mutta koska 16. PD:n sotapäiväkirjat ovat hävinneet, ajankohtaa ei tiedetä. Sen otaksutaan tapahtuneen maalis-joulukuun vaihteessa, kun 6. Armeija oli jo saarroksissa. Haavoituttuaan Panssarikreivi ei olisi halunnut erota yksiköstään, mutta Huben käskyllä hänet lennätettiin ulos Stalingradin motista kohti Saksaa saamaan hoitoa vammoihinsa. 16. PD jäi Stalingradiin ja tuhoutui siellä viimeiseen mieheen vaunuineen, sotapäiväkirjoineen ja arkistoineen.

LÄHTEET:

Culver, Bruce (1988) PzKpfw III in action. Carrollton: Squadron/Signal Publications, Inc.

Kantakoski, Pekka (1998) Punaiset Panssarit. Puna-Armeijan Panssarijoukot 1918-1945. Hämeenlinna: PS-Elso Oy.

Quarrie, Bruce (1989) Encylopaedia of the German Army in the 20th Century. London: Patrick Stephens Limited.

Teräsvalli, Timo (2010) The Parola Armour Museum - Guide Book. Hämeenlinna: Ilves-Paino Oy.

Internet

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_38

http://en.wikipedia.org/wiki/5_cm_KwK_39

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_37

http://en.wikipedia.org/wiki/7.5_cm_KwK_40

Kuvat

Wikimedia Commons